omaisten/perheen rooli läheisen tukena

Kyllä "suku on pahin" valitettavan usein.
Perheessä on usein yksi joka huolehtii, hän saa vaivanäöstään palkaksi kritiikkiä ja epäluuloa vaikuttimistaan.
Moni on jättänyt sikseen juuri tämän takia.

Kyllä edellinen nimimerkki on minunkin kokemukseni mukaan valitettavan oikeassa. Juuri noin se menee, käytännössä yksi hoitaa kaiken ja saa palkakseen muilta sisaruksilta vain arvostelua ja ehkäpä epäluuloakin. Tämän olen nähnyt todeksi sekä serkkuni että ystäväni kohdalla.

Itse hoidin omaishoitajana mieheni loppuun saakka kotona. Henkistä tukea sain aivan kiitettävästi sekä mieheni työtovereilta, ystäviltä että ennenmuuta mieheni sisaruksilta, jotka vielä mieheni kuoleman jälkeenkin muutaman vuoden ajan pitivät kiitettävästi minuun yhteyttä. Myös oma veljeni kannusti ja tuki minua henkisesti, josta olen todella kiitollinen ja yllättynytkin, sillä aiemmin olimme olleet hyvin kilpailuhenkisiä.

Mieheni sisaret tarjosivat fyysistäkin apua, olisivat tulleet omaishoitajan vapaapäiviksi hoitamaan veljeään, että olisin saanut levätä ja päässyt edes hetkeksi irtautumaan rankasta arjesta. Mieheni ei kuitenkaan sitä halunnut, ei jostain syystä osannut luottaa tai tuntea oloansa turvalliseksi ellen ollut häntä hoitamassa. En hennonut häntä pakottaa, kun tiesin saattohoitovaiheen jäävän lyhyeksi. Hyvin jaksoinkin, terve kun olin.

Tapauksia on varmasti monenlaisia, mutta osaltaan siihen todennäköisesti vaikuttaa sekin, miten avoimesti asioista läheisille kertoo. Meillä ei sairautta salattu, vaan kerrottiin alusta alkaen miten asiat. ovat. Koin sen hyväksi, läheiset ja ystävät pitivät yhteyttä ja kannustivat koko ajan.

Aiempiin kommennteihin en paljoa lisää, kun olen samaamieltä, eli omaishoitaja on "sylkykuppi" joka tekee lähes ilmaista työtä omaiselle, josta yhteiskunta säästää ja sukulaiset kateellisia, mutta harva pystyy tai haluaa ryhtyä tähän, eli kokonaan hoivaihmisten juttu.

Itse jouluna oisin halunnut saada hieman kannustausta sisaruksilta, että jaksan hoitaa ja huolehtia äidistä, mutta turhaa moista sympatiaa on saada. (en yleistä, eli on myös tapauksia, joissa sisarukset mukana tukemassa omaishoitajaa)

Simo olet oikeassa. Sisarusten välit menevät siinä vaiheessa kun pitää alkaa todella päättää kuka esim vanhusta hoitaa, millä resursseilla ja ja sitten viimekädessä perinnönjakovaiheessa. Kaikkien pitäisi vaan saada ja keknkään ei tarvitseisi antaa.

Juu, se perinnönjako onkin se raadollisuuden huippu, siinä voi entiset hyvätkin välit mennä tukkoon lopullisesti..

Kyllä tukea kaipaisi. Sukulaiset käy joskus, he teettävät vain lisää työtä, odottavat kestitystä. Potilaan vuoteen vieressä käyvät voivottelemassa muutaman minuutin, sitten sohvalle ruokalevolle.
Hyvin huolekkaita ollaan omaisen kunnosta, "kuinka hän nyt noin huonoksi on päässyt"?
Ihan tulee syyllinen olo.

Ymmärrän tuon, että kun sukulaiset tulee käymään, niin siinä on helposti lisää työtä, saa laittaa ruokaa ja kahvia ja huonommassa tapauksessa sukulaiset tulee kuin täyshoitoon.. Toki onhan päin vastoinkin.

Ja se, ettei moni osaa "seurustella" sairaan kanssa, varsinkin jos puheen tuotto on jotenkin heikentynyt, vieras saattaa huutaa täyteen ääneen jonkun lauseen, eikä jaksa odottaa, miten siihen vastataan.. tavallaan vieraalla ei ole sen vertaa kiinnostusta, että jaksaisi kysellä, miten kommunikaatioa tapahtuu, puhuen, kirjoittaen, vai kuvakortein..

Moni ei tiedä mitä sanoisi sairaalle, kiusaantuminen ahdistaa jo sivusta katsojaa, saati sairasta jos hän jotain ymmärtää.
Intervallijaksolla olen kiinnittänyt huomiota siihen että hoitajat puhuvat asukkaille kuin pikkulapsille, tai sitten erittäin selkeästi ja kovalla äänellä, siihen syyllistyy aika moni vaikka sairas ihminen ei välttämättä ole huonokuuloinen.
Vaatii paneutumista ja kärsivällisyyttä jos vastapuoli ei enää pysty kunnolla puhumaan, voi silti ymmärtää mitä hänelle sanotaan.

Kyllä omaisten tukeminen on aika usein kyttäämistä ja huolta siihen että vastuun ottanut ei vain hyödy mitään vaivan näöstään.

Me joilla on omaishoidon lisäksi vanha äiti huolehdittavana ollaan vaikeuksissa.
Varsinkin tyttäret. Ainakin minun äitini ikäluokka ei luota kuin vanhimman veljeni tai miesten sanaan. Tyttäret eivät tajua mitään. Vaikka ehdottaisi mitä, pitää varmistaa veljeltä, sitten asia tuodan esiin äitini ja veljeni omana keksintönä.
Hyvä että edes niin, aika usein veljeni tukee mielipidettäni. Pitää tyytyä siihen, että äiti ei takuulla muutu, vaikka joskus meinaa verisuoni katketa päästä kun niin suututtaa se jääräpäisyys.
Onneksi jaksan hillitä terävän kieleni vanhan ihmisen kanssa..

olen äitini omaishoitajana ollut nyt 5kk, apua ei heru sisaruksilta. Veljeni on ainoa joka on hoitanut äitiäni joskus viikonlopun, että olen saanut huilata. Siskioistani kaksi on hoitoalalla, toinen jo elääkkeelle vasta jäänyt, yksi pankkitoimih. Minut on syyllistetty, kun olen uhrannut oman vuorotteluvapaani ja sen ajan olen omaish. Mitäs rupesit, kaikki vanhukset pitää viedä hoitolaitokseen esim. ja minä tulen sitten kun minulle sopii. Monta päivää ollaan äidin kanssa kahdestaan, kukaan ei käy, kukaan ei soita. Olen lähihoitaja ammatiltani, välillä kaipaan kovasti töihin. Monet kerrat olen itkenyt, kun oma äiti käyttäytyy ilkeästi, tuntuu ettei arvosta minua.Liikaa mietin esim. siskojeni käytöstä, kukaan ei ole kiinnostunut ,kuinka minä jaksan. Keväällä on pakko viedä äiti intervallijaksolle kunhan paikka löytyy, kun muualta ei apua saa.

Ymmärrän teitä oikein hyvin, Aksuli ja hilma-maria. Koen olevani kohtalosisar teille kummallekin, vaikka toistaiseksi olen yrittänyt jo vuosien ajan tukea äitiäni ja hänen arkensa sujumistä lähinnä matkan päästä.

Aksulille sanoisin, että pidä ihmeessä huoli omasta jaksamisestasi. Se tarkoittaa sitä, että et kokonaan luovu omasta elämästäsi, ystävistä ja vapaa-ajasta. Pidä omaishoitajalle kuuluvat vapaapäivät, järjestä äitisi intervallihoitoon, että saat hiukanj pidemmän loman hengähtää ja kerätä voimia. Älä uhraudu, sillä se kyllä kostautuu uupumuksena.

Serkkuni sisarussarjan vanhimpana ja fyysisesti lähellä asuvana omaishoiti iäkästä äitiään vuosikaudet. Äiti tuli silmänpohjanrappeuman myötä sokeaksi ja lopulta menivät alta jalatkin, jolloin juuri eläkkeelle jääneelle serkulleni tuli hoitamisesta ympärivuorokautinen velvollisuus. Ei hakenut/saanut edes omaishoidontukea, vaikka se olisi hänelle kuulunut.

Nuoremmat sisarukset kyllä kävivät usein äitinsä luona, mutta eivät rikkaa ristiin panneet hoitotoimien kannalta. Serkku sai pestä p*skat yhtäkaikki makuuhuoneen ja vessan väliseltä kulkureitiltä. Lisäksi hän sai pestä viikon ajan ylimääräistä lakanapyykkiä nuorempien sisarusten vierailujen jäljiltä. En käsitä moista, eivät tuoneet edes omia lakanoita tai pyyhkeitä, tulivat vaan seurustelemaan äidin kanssa ja lisäsivät vanhimman sisaruksen työtaakkaa.

Kun iäkäs äiti sitten lopulta kuoli, niin kuinkas kävikään. Serkku ei koskaan saanut rahallista korvausta vaivoistaan, eikä juuri kiitostakaan. Kiittämättömyys on maailman palkka.

Hei kevätväsynyt, mukavaa kun tulit tänne kirjottamaan:)
Toivottavasti teilläpäin olisi jonkinlainen omaishoidon keskus jne, josta saisit tietoa ja vapaapäiviä..

Kai kuuluu elämän kulkuun sekin, että kaikki muu kuin sairas vanhempi on tärkeämpää lapsille, koskaan ei tahdo löytyä aikaa käydä, jos käydään, on kauhea kiire, säntäillään paikasta toiseen. Aloin miettiä olinko itse samanlainen omille vanhemmilleni. En ollut, mutta monesti olisin halunnut olla muualla.
Apua saa paremmin aivan vierailta kuin omilta jälkeläisiltään.

Toisaalta odottaisin apua lapsiltani ja lapsenlapseltani. Kuitenkin tajuan nykyisen työelämän vaativuuden. Se on muuttunut aika armottomaksi.

Minusta lapsien ei pidä joutua hoitamaan vanhempiaan. Eikä varsinkaan, jos on kokopäivätyö ja itsellä pienet lapset ja/tai välimatkaa. Sitten lasten kasvettuakaan kaikki eivät siihen pysty, koska vanhustenhoitoon liittyy paljon inhottavia, sietämättömiä ja hirveitä tehtäviä. Eläimen elämää sellainen on. Ei kai kukaan kasvata lapsiaan sellaista kohtaloa, omaishoitajan kohtaloa, varten.

Hei van,

voi kuinka itse olen tuon kaiken käynnyt läpi!
Olen ollut omaishoitaja omalle äidilleni yli kuusi vuotta.

Tämäm olin luvannut äidilleni, ja kaikki sovittiin hänen ehdoillaan.
Itse kuvittelin, että sisarukseni olisivat olleet onnellisia, koska matka
yhteisen äitimme luokse tuli huomattavasti lyhkäsemmäksi ja luulin heidän
hvähäisen tapaamisensa olleen tästä kiinni.

Näin ei kuitenkan ollut vaan, meitä ei kiinnosta!!!!!!!!!!!
Kaikkina näinä vuosina, asia ei teteskään muuttunut, minä vaan en voinnut sitä
ymmärtää, vaaleanpunaiset rillit!!!!!!!!!!

Sitten tuli päivien lopun aika, tein kaikkeni äitini hyväksi ja siihen kuului
todella kaikki, otin hänet omalla vastuulla teryeyskeskuksen vuode-osatola kotiin,
hänellä oli makuuhaavat, hän jo, ja söi, kun itse olimme paikalla, ja parasta oli,kun
hoitaijen oli myönnettävä, että hän oli saannut KOTIKALJAA, ei syönnyt mitään!!!!!!!!! Hänen peppunsa oli täysin verinahalla plus selkä jalat, Mitä liene mömmöjä annetu,
koska ei tiennyt tästä maailamasta mitään.
Se sitten siitä, Tulos on ollut sen kesän kukaan ei voinnut kuvitelle, että hän oli sama ihminen, joka tuokokuussa kotiin haettiin. Tämä on lääkärieden lausunto 93.
moni sairas potilas.
Tämän sain itse palkaksi ja olen siitä onnellinen.

Sukulaiseni ovat vieläkin tappelemassa perintöjä IItse pidin sitä itsestään selvänä,
että heillekin oli tårkeää äidin oma tahto ja ettei hän ollut missään laitoksessa, minkä olin hänelle luvannut. Näin ei kyllä ole sisarusten kesken ja kun siihen kuuluu. kahden isän lapsia, olen kyllä kiitollinen etten ole sisarpuolteni kanssa yhteisestä isästä!!!!!!!!

Kiitos äidilleni!

Heitä ei kyllä näkynyt muulloin, kun heillä oli syntymäpäivät ja silloin piti katsoa mitä tauluja voisi ottaa mukaan.