Nykyään kaikilla tuntuu olevan ADHD!!!!!!!!!!!!!

Tämä meidän "ongelmamme" on niin laajakirjoinen ja tavallaan vieläkin virallisen diagnoosin kautta uusi juttu, että jopa meillä "oikeilla" adhd-ihmisillä on vaikeuksia ymmärtää mitä kaikkea tämä oikeasti voi tarkoittaa. Ainoastaan me itse ihan aikuisten oikeasti tiedämme, että ei tässä ole kysymys vain siitä ettei viitsi "ryhdistäytyä ja olla niin kuin muutkin" tms. shittiä.

Jokainen kanssakärsijämme on yksilöllinen ja sopeutunut eri tavoin elämään oman adhd:nsa kanssa, ja kun ääripäät ovat todellakin kaukana toisistaan ("normaaliin" elämään kykenevät henkilöt jotka usein eivät edes tiedä olevansa adhd:ta ja taas he, jotka jo nuorena ovat joutuneet sairaseläkkeelle elämänhallinnan ollessa todellakin kamppailua), niin en ihmettele että "terveillä" on vaikeuksia ymmärtää että tämä ei oikeasti ole mikään vitsi tai ohimenevä/parannettavissa oleva juttu.

Ja kun on vielä kaiken lisäksi usein muita ongelmia tai diagnooseja päällä, niin kestää vielä kauan ennen kuin tämä muuttuu suuren yleisön sisällä hyväksytyksi ja ymmärretyksi neurologiseksi poikkeavuudeksi. Otsikoihin kun pääsevät lähinnä nämä negatiiviset ääripäät jotka luovat huonon maineen :(

Tämä kun ei suoraan vaikuta älykkyyteemme eikä näy päälle, niin pitää vain sitkeästi levittää oikeaa tietoa tästä asiasta. Jokainen meistä on esimerkki "normaaleille" ihmisille adhd:sta, joten kannattaa hoitaa oma pieni osuutensa pr-työstä huolella ja näin ajan mittaan muuttaa väärää leimaa enemmän totuutta vastaavaksi. On kieltämättä välillä hyvinkin turhauttavaa (tosin joskus myös palkitsevaa kun pystyy rikkomaan ihmisten ennakkoluuloja), mutta onko olemassa muutakaan keinoa?

Onko se sinulta pois jos useampi ihminen pohtii tätä asiaa? Oletko kenties sitten vähemmän adhd ja vähemmän erikoinen? Anna ihmisten miettiä, oli heillä adhd tai ei, ja keskity ennemmin heidän neuvomiseen, kuin tuohon valitukseen.

Itselläni on diagnonisoitu 2,5-vuotta sitten, 29-vuotiaana, adhd helsingissä useissa tutkimuksissa ja tiedän myös että siihen liittyy kaikenlaista shittiä.
Kukaan tuskin toivoo sitä itselleen oikeasti, eteenkään kun tietää mitä kaikkea siihen liittyy, mutta kyllä siitä on näemmä tullut joku muoti tabu.

Voin sanoa itseni kohdalla että minulle diagnoosi oli toisaalta helpotus, koska olen ikäni ollut jopa perheeni keskuudessa aina arvosteltavana siitä että koulunkäynti ei kiinostanut poikien takia.
Oli aivan turha selittää sitä, ettei ymmärtänyt asioita, ei pystynyt keskittymään, tai että tippui kelkasta koko ajan.
Edes koulussa opettajia ei kiinostanut miksi ei ymmärrys mennyt perille, vaan sain siirron ylä-asteella "tarkkis" ryhmään :(
Hakeuduin ammatti-kouluun mennessäni mielenterveystoimistoon jatkuvan pahan olon takia.
Olin pyytänyt päästä juttelemaan jo 13-vuotiaasta lähtien, mutta pyyntööni ei vastattu, vaikka kuinka rukoilin.
Itse en voinut sinne mennä kun mtt sijaitsi toisella paikka kunnalla enkä sinne millään päässyt ennenkuin siirryin samalle paikkakunnalle amikseen. Tilanteeseen ei kuitenkaan löytynyt helpotusta.
Kaikki laitettiin koulukiusaamisen piikkiin.

Vasta 28v löysin psykoterapeutin joka tuntui ymmärtävän ongelmiani.
Syykin löytyi siihen myöhemmin. Hänellä itsellään oli Adhd, joten hän osasi laittaa minut oikeanlaisiin tutkimuksiin.
Kun syy silloin löytyi, melkein itkin onnesta että minussa oikeasti oli jotain vikaa!!
Ettei huono koulumenestys, masennus, mania, ym ym.johtunutkaan pelkästään kiinostuksesta poikia kohtaan.
Se ei kuitenkaan muuttanut "perheemme" sisällä mitään.
Ensimmäinen kommentti siksoltani oli, se että eiköhän jokaisella meistä ole.
Vanhemmat vähättelivät asiaa ja nyt siitä ei enää puhuta.
Aina jos jotain tapahtuu, pitää itseään katsoa peiliin ja ettiä sieltä vikaa ja aina pitää yrittää vaan enemmän.
Aina voi yrittää vielä vähän enemmän kuin parhaansa.
Pahaksi onnekseni, en saanut kelalta tuohon psykoterapiaan tukia, joten psykoterapiani jäi kesken.

Mutta miksi siis kerron asioista ja epäonnistumistani vieläkin vanhemmilleni.
Surullista kyllä, yritän vieläkin hakea heidän hyväksyntäänsä siihen "etten ole täysin normaali ja kykenevä kaikkeen samaan kuin normaalit ihmiset".
Koko ikäni minua on poljettu, haukuttu, syrjitty.
Olen löytänyt ne huonoimmat, henkisen ja fyysisen pahoinpitelyn ihmissuhteet ja tottunut takertumaan niihin, koska minulla ei muutakaan ole.
Koko ikäni olen tottunut hakemaan ihmisiltä hyväksyntää, enkä osaa vieläkään lopettaa.
Jollain lailla toivoisin että saisin hyväksynnän edes perheeltäni.

Haluaisin oppia seisomaan omilla jaloillani, luottamaan itseeni, omiin päätöksiini ja oppia hyväksymään että olen ihan hyvä tälläisenä, enkä tarvitse noita ihmisiä polkemaan itseäni, jos en heille itsenäni kelpaa.
Valitettavasti, en tiedä miten se tapahtuu.
Suurin kynnys on kai se yksinäisyys joka pelottaa..

Eli mitä yritän kai sanoa on se, ettei se adhd perustu todellakaan pelkkään keskittymisvaikeuksiin, tai puheripuliin, kyllä se tuo kaikenlaista muutakin roskaa elämään mukanaan.
Minäkin olin aina ennen yksi niistä joka ajatteli sen johtuvan ylivilkkaudesta ja puheripulista tms.mutta omalla kokemuksella voin sanoa sen olevan paljon paljon paljon muutakin.
Tällä hetkellä minua hoidetaan vain liitännäisoireideni takia.
Meidän pienellä paikkakunnalla ei tiedetä mitään sairauteni hoidosta ja muualle ei ole varaa mennä.
Muuttaminenkaan ei ole ratkaisu, vaikka saisin toisenlaista hoitoa, tuo se itse muuttaminen ja uudet ympyrät taas toisenlaisia ongelmia mukanaan, joten tällä hetkellä olen aika puun ja kuoren välissä.

Tsemppiä kuitenkin teille muille samoista ongelmista kärsiville ja voimia :)

Eikun hoittoo ootte ADHD sairaita kaikki, tullut joukko hysteeri tai joukko humala....Se ei ole helppo sairaus. Siis adhd, en usko että sitä kaikilla on....

http://www.youtube.com/watch?v=58cOG9z3XkE