suomalaisuuden kokemus erilainen ruotsin- ja suomenkielisillä

Nappaan toisesta ketjusta kaksi näkemystä oman suomalaisuuden juurista. Onko muilla vastaavia näkemyksiä?

Ruotsinkielinen kirjoittaa:

Ruotsinkielisenä suomalaisena voin kokea että yhteisen historian myötä meillä on niin pitkät ja syvät yhteisjuuret kaikkiin pohjoismaihin. Juuret, jotka vasta 1809 jälkeen kasvoivat eri oksiksi että vaikka olen suomalainen pystyn samalla kokemaan kuuluvani "pohjoismaiseen piiriin ja ajattelutapaan". Tiedän että sen ansiosta meillä on oikeusvaltio, hyvinvointiyhteiskunta (siinä kun se nyt enää toimii sellaisena), avoimuus, ja solidaarisuus, naisille vahva asema jo keskiajasta lähtien yms. Tämä ei koske pelkästään suhtautumista Ruotsia kohtaan, voisin melkein sanoa että ne tunteet ovat Islantia ja Norjaa kohti vielä voimakkaammat. Joten siinä olet oikeassa "se on muusta kun kielestä". Sen on syvästä yhteenkuuluvuudesta kyse, eikä se ole mitenkään suomalaisuudestani pois. Suomalasuuteni ei ole rajoitettu tähän maahan vaan suomalsuuteni on osaa meidän yhteistä Pohjoismaita. Ja Suomen historia on osaa Pohjoismaiden yhteistä historia siinä kuin Tanskan, Ruotsin, Norjan tai Islannin. Uskon että tämä on meille ruotsinkielisille aika yleinen asenne. Ja olen huomannut että monet suomenkieliset eivät voi sitä yksinkertaisesti ymmärtää tai kokea samalla tavalla.


Suomenkielinen kirjoittaa:

Kun Kaarle-herttua otti Ruotsin kruunun, hän ilmoitutti itsestään meille suomeksi näin: ”Me Carlei se yhdeksäs sillä nimellä, Jumalan armosta Rodzin, Göthin, Wendin, Somalaisten, Karialaisten, Lappalaisten Pohian maalla, Kainulaisten ja Wirolaisten etc. Kuningas".

Tässä näkyy se, että tuona aikana tunnistettiin erilaiset taustamme. Myöhemmin Ruotsin valtakunnassa ruotsalaisuus oli ruotsinkielisyyttä ja suomalaisuus suomenkielisyyttä. Suomalaisuus ei ollut valtiollista kuten nykyisin kansallisuudelta odotetaan vaan kielellistä yhteenkuuluvuutta.

Ruotsinkieliset jakavat usein kokemuksen, että ensin oltiin ruotsalaisia Ruotsin maakunnassa nimeltä Österland ja sitten tuli hirveä, kipeä ero 1809 kulttuurisista juurista ja etnisestä yhteydestä muihin skandinaaveihin. Arvid Järnefelt kirjoittaa Vanhempiensa romaanissa ruotsinkielisen sivistyneistön tunnoista näin:

"Syvälle oli vihollisen miekka tähän maahan uponnut. Maa oli kuin kahtia hajonnut. Ja milloin olikaan näin syvän haavan veri lakkaava tihkumasta! Haavan toinen puoli oli: - pakko tunnustaa valloitus, mukautua olevaan todellisuuteen, hakea valloittajan suosiota, mielistellä häntä. Mutta haavan toinen puoli oli entisen yhteyden elävä tunto, jota ei mikään asepakko voi miehen rinnasta repiä. Maa oli vapaasti ja täydellisesti ruotsalaistunut. Ruotsin kielen rakastaminen ja käyttäminen oli ainoa tie sivistykseen ja valoon. Sen säilyttämisestä tuntui kaikki riippuvan. Muudan omapäinen lehtori, nuorten maisterien ympäröimänä, oli jo kuitenkin alkanut soitella omaa pilliänsä..."

Suomenkielisillä ei tapahtunut vastaavaa muutosta, siitä ei ole muistijälkiä kansalla - sen sijaan on kipeitä jälkiä vieraan kielen käytöstä hallinnossa ja sen aiheuttamista ongelmista, vääryyksistäkin.

Nykyisten ruotsinkielisten ja suomenkielisten (sukutaustoista riippumatta) kohdalla ero näkyy siten, että ruotsinkielisten historia on vuoteen 1809 Ruotsin historiaa ja kielellinen yhteys painottaa skandinaavien yhteisyyttä. Suomenkielisten kohdalla näkyy tunne siitä, että omat kielelliset esivanhemmat ovat ainakin parin tuhannen vuoden ajan raataneet ja rakastaneet suomeksi tässä pohjoisessa maankolkassa eikä siinä yksi seitsemänsataa vuotta Ruotsin vallan aikaa ja vieraskielistä hallintoa muuta mitään. Kieli ja kansa sai uusia vaikutteita joka suunnalta, selvisi hengissä, pysyi suomalaisena.

Olet mielestäni oikeassa siinä, että ymmärrämme ja asennoidumme eri tavoin, siis suomenkieliset ja ruotsinkieliset. Suomenkieliset eivät tarkoita mitään pahaa muistuttaessaan, etteivät ole skandinaaveja eivätkä edes suomenmaalaisia.