Olen 22-vuotias naishenkilö. Toivon, että joku, jolla on samanlaisia tuntemuksia/ongelmia lukisi tätä ja osaisi auttaa minua jotenkin kun ei siihen lääkitykset eikä psykiatrit auta. Olen aivan loppu.
Eli, minulla on diagnosoitu 13-vuotiaana keskivaikea masennus huostaanoton yhteydessä (johtui vanhemmistani, ei minusta mutta koin syyllisyyttä ja järkyttävä raivo alkoi kasvaa sisälläni). Siitä lähtien olen syönyt erinäisiä lääkkeitä, käynyt vaikka millä kallonkutistajalla ja elänyt elämääni joka on ollut yhtä helvettiä. Ja aina vaan pahenee. 20-vuotiaana sain lisädiagnoosiksi henkisesti epävakaa persoonallisuus-häiriön.
Minä olen sellaisessa ristiriidassa itseni kanssa etten tiedä mitä tehdä. Olen mielestäni kaunis, mutta silti olen ihan vitun ruma. Olen laiha, mutta silti näen läskiä. Olen todella fiksu, mutta pidän itseäni idioottina. Vihaan itseäni mutta hetkittäin koen olevani jumala ja olen narsistinen ja mietin että hyi vittu miten itserakas olen. (siis wtf??).. (Esim, jos katson peiliin ja koen olevani kaunis, ajatukseni muuttuvat sellaisiksi että rupeaa hävettämään miten itserakkaasti ajattelen. Alistan itse itseäni jatkuvasti enkä osaa lopettaa.)
Minulla ei ole enää haaveita, tai mitään mihin pyrin elämässäni. Olen erittäin huolissani, sillä en tiedä mitä teen elämälläni kun en oikeasti halua enää mitään. Käyn töissä kaupassa (ei koulutusta muuta kuin peruskoulu), ja asun paikassa jonne en edes halunnut muuttaa mutta pakon edestä muutin.
Saan järkyttäviä raivokohtauksia aivan mitättömistä asioista niin että paikat hajoo (nyt olen saanut hillittyä itseäni parempaan suuntaan). En osaa kertoa ympärillä oleville ihmisille jos minulla on hauskaa tai nautin, mielestäni oma nautintoni on häpeällistä. Vihan ja raivon taas tietää kaikki parin kilometrin säteellä.
En osaa olla yksin(olen nytkin parisuhteessa, ja ollut jatkuvalla syötöllä eri ihmisten kanssa viimeiset 4 vuotta), leimaudun suhteessa ihmiseen ja pelkään kuollakseni yksinjäämistä ja jätetyksi tulemista, jonka seurauksena en ilmaise omia mielipiteitä ja halujani. Ihmiset saavat vääriä kuvia minusta, ja lopulta kilahdan, jos joku luulee asian olevan niin koska en ole oikaissut sitä. Oma vika mutta siis minä EN OSAA. Olen yrittänyt.
Seksielämäni kärsii myös tästä kun en osaa kertoa miehelle mitä haluan. Sitten suutun itselleni ja muutun kylmäksi (naama peruslukemilla, en puhu, en halua mitään ja olen omissa oloissani) ja kaikki ihmettelee mikä helvetti mulla on.
Tuntuu että olen jäänyt johonkin kuoppaan josta en osaa kiivetä ylös vaikka tikapuut on vieressä. Tuntuu että olen se sama vihainen teini, joka minusta tuli sinä päivänä kun huostaanotto tapahtui. Tuntuu että olen maailman turhin paska jolla ei ole mitään väliä. En enää nykyään kiinnitä niin paljon huomiota tekemisiini kun ei kiinnosta. Saatan ajella kännissä (alkoholi ei ole suuri osa elämääni, koitan pitää sen poissa koska se ei sovi minulle ollenkaan..) ja se tuntuu ihan normaalilta. Oikea ja väärä on vaikea erottaa. Minä TIEDÄN kyllä mikä on oikein ja väärin mutta mikään ei tunnu miltään (erosin miehestäni monenvuoden suhteesta enkä kokenut minkäännäköistä erokriisiä vaan elämä jatkui ja unohdin koko miehen. Sekään ei tuntunut miltään..) Sen takia olen ruvennut työntämään rajojani epäedullisempiin suuntiin kuten päihteet, rikokset yms. Ja vaikka kiinni jää niin ihan vitun sama :( En ymmärrä. Leikin myös hengelläni, teen asioita joihin voin kuolla, mutta se on minulle vaan elämänpeliä. Jos kuolen niin täysosuma, jos en niin keksin jotain vielä älyttömämpää.
Eli, minulla on diagnosoitu 13-vuotiaana keskivaikea masennus huostaanoton yhteydessä (johtui vanhemmistani, ei minusta mutta koin syyllisyyttä ja järkyttävä raivo alkoi kasvaa sisälläni). Siitä lähtien olen syönyt erinäisiä lääkkeitä, käynyt vaikka millä kallonkutistajalla ja elänyt elämääni joka on ollut yhtä helvettiä. Ja aina vaan pahenee. 20-vuotiaana sain lisädiagnoosiksi henkisesti epävakaa persoonallisuus-häiriön.
Minä olen sellaisessa ristiriidassa itseni kanssa etten tiedä mitä tehdä. Olen mielestäni kaunis, mutta silti olen ihan vitun ruma. Olen laiha, mutta silti näen läskiä. Olen todella fiksu, mutta pidän itseäni idioottina. Vihaan itseäni mutta hetkittäin koen olevani jumala ja olen narsistinen ja mietin että hyi vittu miten itserakas olen. (siis wtf??).. (Esim, jos katson peiliin ja koen olevani kaunis, ajatukseni muuttuvat sellaisiksi että rupeaa hävettämään miten itserakkaasti ajattelen. Alistan itse itseäni jatkuvasti enkä osaa lopettaa.)
Minulla ei ole enää haaveita, tai mitään mihin pyrin elämässäni. Olen erittäin huolissani, sillä en tiedä mitä teen elämälläni kun en oikeasti halua enää mitään. Käyn töissä kaupassa (ei koulutusta muuta kuin peruskoulu), ja asun paikassa jonne en edes halunnut muuttaa mutta pakon edestä muutin.
Saan järkyttäviä raivokohtauksia aivan mitättömistä asioista niin että paikat hajoo (nyt olen saanut hillittyä itseäni parempaan suuntaan). En osaa kertoa ympärillä oleville ihmisille jos minulla on hauskaa tai nautin, mielestäni oma nautintoni on häpeällistä. Vihan ja raivon taas tietää kaikki parin kilometrin säteellä.
En osaa olla yksin(olen nytkin parisuhteessa, ja ollut jatkuvalla syötöllä eri ihmisten kanssa viimeiset 4 vuotta), leimaudun suhteessa ihmiseen ja pelkään kuollakseni yksinjäämistä ja jätetyksi tulemista, jonka seurauksena en ilmaise omia mielipiteitä ja halujani. Ihmiset saavat vääriä kuvia minusta, ja lopulta kilahdan, jos joku luulee asian olevan niin koska en ole oikaissut sitä. Oma vika mutta siis minä EN OSAA. Olen yrittänyt.
Seksielämäni kärsii myös tästä kun en osaa kertoa miehelle mitä haluan. Sitten suutun itselleni ja muutun kylmäksi (naama peruslukemilla, en puhu, en halua mitään ja olen omissa oloissani) ja kaikki ihmettelee mikä helvetti mulla on.
Tuntuu että olen jäänyt johonkin kuoppaan josta en osaa kiivetä ylös vaikka tikapuut on vieressä. Tuntuu että olen se sama vihainen teini, joka minusta tuli sinä päivänä kun huostaanotto tapahtui. Tuntuu että olen maailman turhin paska jolla ei ole mitään väliä. En enää nykyään kiinnitä niin paljon huomiota tekemisiini kun ei kiinnosta. Saatan ajella kännissä (alkoholi ei ole suuri osa elämääni, koitan pitää sen poissa koska se ei sovi minulle ollenkaan..) ja se tuntuu ihan normaalilta. Oikea ja väärä on vaikea erottaa. Minä TIEDÄN kyllä mikä on oikein ja väärin mutta mikään ei tunnu miltään (erosin miehestäni monenvuoden suhteesta enkä kokenut minkäännäköistä erokriisiä vaan elämä jatkui ja unohdin koko miehen. Sekään ei tuntunut miltään..) Sen takia olen ruvennut työntämään rajojani epäedullisempiin suuntiin kuten päihteet, rikokset yms. Ja vaikka kiinni jää niin ihan vitun sama :( En ymmärrä. Leikin myös hengelläni, teen asioita joihin voin kuolla, mutta se on minulle vaan elämänpeliä. Jos kuolen niin täysosuma, jos en niin keksin jotain vielä älyttömämpää.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olen lyönyt kaikki miesystäviäni, olen melkein hakannut äitini (olin hänen kimpussaan), joka ikinen tuttuni on nähnyt, millainen olen. Ja kaikki pitää mua ihan hulluna ja mielisairaana. Kaikki ihmettelee mihin hävisi se elämäniloinen tyttö joka nyt vetää nappia naamariin ja haluaa kuolla. Ja kun vastauksia minulla ei ole.
Löytääkö joku yhtäläisyyksiä itsestään kanssani? Ja olen tottunut vittuiluun, haukkumiseen, alemmuudentunteeseen yms, joten pistäkää ihmeessä tulemaan kaikki palaute. Olen jo niin pohjalla mielessäni ettei mikään edes voi satuttaa minua enää.
(Taustoistani vielä sen verran että minua koulukiusattiin ala-ja yläasteella ihan fyysiseen asti esim. työnnettiin portaat alas yms. Ala-asteella olin "opettajan lellikki" ja kaikki inhosi sitä. Yläasteella luokanvalvojani inhosi minua koska olin huostaanotettu. Kärsin kaikennäköistä syrjintää hänenkin puoleltaan koko yläasteen. Molemmat vanhempani olivat täysin alkoholisteja kun olin lapsi, ja kotona asuessani näin vaan raivoa, tavarat lenteli, äiti karjui ja kävi kiinni. Olen piilottanut tunteeni aina koska olen pelännyt. 21-vuotiaana päädyin yrittämään itsemurhaa mutta epäonnistuin ja heräsin sairaalasta teho-osastolta hengityskoneesta.
Nimimerkillä "Haluan normaalin elämän mutten osaa rakentaa sitä enää, koska olen itse sekoittanut itseni niin pahasti, että tuntuu että olen enää tyhjä kuori, joka tekee kaiken mitä muut haluaa, muttei mitään mitä itse haluaa, koska en halua enää mitään."
Hengessä mukana.