Laulunovel:A love before time (Harry/Herm)

A love before time.

Paring: Harry/Hermione
Rating: PG-13
Genre: (todella) angsti
Laulu: A love before time, elokuvasta Hiipivä tiikeri piilotettu lohikäärme (Crouching tiger hidden dragon) Kappale on kyllä surullisin ja kaunein minkä olen koskaan kuullut.
Summary: Taistelu Voldemortia vastaan on päättymässä. Vain Harry yksin voi kuitenkin tappaa Voldemortin ja pelastaa Hermionen, rakkaimpansa sekä koko maailman, vai voiko ihan koko maailmaa?

*

If the sky opened for me
And the mountains disappeard
If the seas ran dry, turn to dust
And the sun refused to rise

Taivas on pimeä kuin yöllä, koko maailma on, mutta silti on päivä. Tuntuu niin epätoivoisen yksinäiseltä ja tyhjältä, kun pimeys on ottanut viimein vallan. Kaikki näyttää siltä kuin maailma kuolisi kokonaan pois, haihtuisi kuin aamunsumu yöhön.
   Katselen surullisena tummaa taivasta. Niin sen on kai sitten oltava, vaikken sitä toivoisi. Maailma tuhoutuu, meidän maailmamme, mutta jokin sisällämme säilyy. Katsoessani, kuinka taistelet viimeistä taistelua Voldemortia vastaan, tunnen kyynelteni tuomion poskillani. Tiedän, että olemme hävinneet taistelun, vaikka sitä en todellakaan tahtoisi tai toivoisi.

   “Avada kevadra!” kuuluu Voldemortin kylmä ja julma rääkäisy. Sinä väistät juuri ajoissa. Sitä olet tehnyt jo monta tuntia. Kuinka kauan enää pystyisit väistelemään ja minä katselemaan sitä?

Minä vain katselen vierestä taisteluasi elämästä ja kuolemasta. Uskallan vain toivoa, että sinä onnistuisit, aurinko nousisi jälleen taivaalle ja minä sekä sinä voisimme elää onnellista elämää ilman sotaa.

I would still find my way
By the light I see in your eyes
the world I know fades away
but you stay

Ei! Tämä ei ole reilua! En voi vain katsella ja antaa sinun taistella puolestani, koko maailman puolesta. Minun täytyy tehdä jotakin, auttaa sinua. Olkoon se sitten viimeinen tekoni, minun on tehtävä jotakin.

Siinä samassa Voldemort lausuu kirouksen, jonka seurauksena tuuperrut maahan kuin kuolleena. Liikut vähän ja se on suuri, mutta heikko elonmerkki.

   “Harry!” kiljun silmät kyynelissä ja juoksen kohti sinua ja kamalinta henkilöä, Voldemortia. Kuulen, kuinka hän ehtii lausua hirvittävän kirouksen ennen hyppäämistäni teidän väliinne:

   “Kidutu!” tunnen polttavan kivun koko kehossani. Ihan kuin jokainen soluni olisi tulessa. Kipu on sietämätön ja kamala, että vain painajaismainen kiljuntani kaikuu korvissani. Lämpimät kyyneleet sumentavat silmäni, enkä voi kuin huutaa ja odottaa, kunnes kipu lakkaisi.
   Menee jonkin aikaa, kun kipu alkaa lopultakin hellittää. Avaan hitaasti silmäni ja näen sinun makaavan liikkumattomana edessäni. Henkäisen kauhuissani ja alan ryömiä hitaasti luoksesi. Päästyäni lopulta viereesi, otan sinut syliini ja katson vihreisiin silmiisi, jotka tavoittelevat jo kyyneliä.

   “Harry? Älä… voi ei! ” sanon itkua pidätellen ja pidellen sinua sylissäni. Sinä hymyilet surullisesti ja silität hellästi poskeani.

   “Hermione, en tunne voimiani. En voi liikkua. Hermione, ole kiltti. Sinun täytyy yrittää.” sanot heikolla, kuin kuolleen äänellä. Puristan sinua kehoani vasten ja itken.

[As the earth reclaims its due]
[and the cycle starts anew]
[we’ll stay, always]
In the love that we have shared before time

   “Voi kuinka surullinen näky. Olisiko viimeistä toivetta? Avada kevadra!” Voldemort ärähtää kylmästi. Vihreä, sokaiseva valo lähtee kohti sinua. Sinä et huomaa sitä, mutta minä huomaan.

   “EI!” kirkaisen ja kierähdän kanssasi meidät litteäksi vasten maata, joka on alkanut jo tuntua kuin tyhjältä. “Ei! Sitä ei kuulu vielä! Ei niin kauan, kun meillä on aikaa!” huudan puristaen sinua kuin suojellaakseni. Vaikka sanoinkin nuo sanat, tajusin, että mahdollisuuksia tuskin oli. Maailma tuhoutuisi, vaikka taistelu Voldemortin kanssa loppuisi jo nyt.

Nousen rohkeasti seisomaan, taikasauva kädessäni. Tästä on tehtävä loppu, tästä taistelusta! Haluaisin vain minun ja sinun pysyvän yhdessä maailman loppuun asti, mutta ilman Voldemortia.

Lausumme molemmat samat. Oman rohkeuteni myötä uskallan lausua sen kuolettavan kirouksen, sillä nyt Azkabankin on varmasti hävinnyt muunkin mukana. Jäljellä ovat vain minä, sinä, Voldemort, synkkä pimeys, valo silmissämme ja se, mikä meitä, sinua ja minua, yhdistää.

If the years take away
every memory that I have
I would still know the way
that would lead me back to your side

Vihreät kipinät törmäävät ja kimpoavat eri suuntiin. Oma kipinäni lähtee kohti minua ja Voldemortin häntä kohti. Ehdin juuri ja juuri väistämään, mutta Voldemortin laita on toisin. Velho ei osaa varautua ja saa kuolettavan iskun kasvoihinsa. Velho kaatuu maahan, hihkaisematta yhtään mitään.

Toljotan sanattomana maailman pahinta velhoa, joka nyt makaa liikkumattomana kuolleessa maassa. Se oli tapahtunut niin nopeasti, ettei sitä voi edes jälkeenpäin paljoa ajatella. En voi uskoa sitä. Miten maailman vaarallisin velho on aivan yhtäkkiä kuollut? Totta se kuitenkin on, vaikkei se enää paljoa auta.

   “Harry. Hän… Voldemort on poissa.” totean heikosti ja tuuperrun hitaasti ja hiljaa viereesi. Et liiku, vain silmissäsi on jotain eloa hyvin kaukaa. Jostain menneisyydestä, minkä olemme jo jättäneet taaksemme. “Harry, nyt saamme olla rauhassa. Voldemort on poissa.” sanon kyynelten valuessa silmiltäni poskilleni, joilta ne tipahtelevat sinun poskillesi. Hymyilen surullisena. Sinäkin hymyilet, niin surullisena ja kaukaisen tuntuisena.

   “Hermione, koko maailma on poissa. Vain sinun ja minun maailmamme elää. Mutta… sinä tapoit hänet.” sanot kyynelten valuessa silmistäsi. Pudistan päätäni itkien. “Muistatko ensimmäisen suudelmamme? Muistatko, kuinka kaikki alkoi?” kysyt ja saat minut entistä enemmän itkemään.

   “Voi, Harry. Tietysti muistan. Miksi unohtaisin?” sanon itkien ja painaudun tiukemmin syliisi.

   “Haluaisin kokea sen uudestaan kanssasi.” sanot käheästi ja painat huulesi hellästi mutta varmasti omilleni.

The north star may die
But the light that I see in your eyes
Will burn there always
Lit by the love we have shared before time

Menemme kauas menneisyyteen. Saavumme Tylypahkaan, kuin omaan kotiimme. Suuri linna täynnä oppilaita, opettajia, taikuutta ja rakkautta. Mutta se on kuitenkin jo menneisyyttä, sillä mitään muuta kuin rakkautta ei enää ole.

Saavumme Rohkelikon oleskeluhuoneeseen, takkatulen ääreen. Muut ovat muualla, mutta se on vain hyvä, sillä nyt voimme jakaa ne onnellisimmat hetket yhdessä. Nyt voimme todellakin rakastella rauhassa ja hiljaa, kunnes suru ja tyhjyys kutsuu.

Rakastellessamme, Rohkelikon oleskeluhuone muuttuu jälleen taistelukentäksi, joka on kuitenkin pelkkää tyhjyyttä, jota tuskin tunnemme. Tunnemme vain rakkauden ja kyynelten valtaavan meidät.

Lopetamme ja katson silmiisi. Näen siellä ainoan valon, joka ei koskaan sammu, vaikka kuolema on jo käsillä. Rakkauden valolla me pystyimme ja pystymme aina jakamaan yhdessä sen, mikä meillä oli ennen aikaa. Se on kuin pikku liekki, joka pystyisi valaisemaan suuren sisäisen maailman.

[When the forest turns to jade]
[and the stories that we’ve made]
[dissolve away]
One shining light will still remain


   “Muistatko senkin, kun seikkailimme laittomasti metsässä? Se oli kivaa, vaikka vähän pelottavaakin.” en ymmärrä, miksi jaksat puhua koko ajan niin iloisista asioista, vaikka maailma tekee jo loppuaan. Tiedän, olisi ihanaa kuolla onnellisien muistojen kera, mutta se tekeekin olon vain entistä surullisemmaksi ja kamalammaksi, kun joutuu luopumaan niistä ihanista hetkistä.

   “Harry, miksi haluat minun itkevän?” kysyn itkien. Nielaiset heikosti ja puristat minua omistavasti rintaasi vasten.

   “En minä halua sinun itkevän, mutta tässä itkee jo muutenkin. Tämä maailma on loppujen lopuksi se, joka katoaa. Mehän pysymme yhdessä… aina.” toteat silittäen hiuskiekuroitani. Mietin hetken, onko sanoissasi järkeä ja sitten huokaisen… niin surullisena ja haaveilevana.

   “Voi, Harry! Rakastan sinua.” itken rintaasi vasten tuntien vain suurta rakkautta ja surua, jotka loistavat silmistäsi kyynelinä.


[When we shed our earthly skin]
[and when out real life begins]
[there’ll be no shame]
Just the love that we have made before time

Tunnen, kuinka lämpimät kyyneleet vierivät poskiltani. Kiedon toisen käteni lihaksikkaan, mutta voimattoman vatsasi ympärille. Toisen käden lasken vasemmanpuoleiselle rinnallesi. Tunnen ja kuulen sydämensykkeesi hyvin kaukaisena.

   “Harry, lupaathan olla aina kanssani ja rakastaa minua sielläkin?” kysyn hiljaa itkien surusta ja onnesta.

   “Lupaan”, sanot. “Ja Ronkin on siellä, Chon kanssa, yhtä rakastuneina kuin mekin. Mutta lupaan pitää sinusta huolta ikuisesti, sielläkin.” jatkat maailman haihtuessa yhä enemmän pois. Alamme matkata kohti paikkaa, missä ei tunneta kipua, surua tai kuolemaa; silmämme alkavat hiljalleen sulkeutua.

   “Muistammekohan mitään Tylypahkasta tai muista päästyämme sinne? Unohdammeko kaiken?” kysyn sinulta hiljaa. Vastaat, ettet tiedä ja itket, kanssani. Puristat minua lujasti, ihan kuin voisin pudota tyhjyyteen. Tunnen, kuinka vuodatat kyyneliäsi kaulalleni, ja sitten kuulen viimeiset sanasi ennen katoamistamme ja siirtymistämme toiseen maailmaan, missä olisi vain rakkautta.

   “Ehkä emme muistakaan, mutta nyt se alkaa. Nyt alkaa oikea elämämme paikassa, missä ei ole mitään kärsittävää tai häpeää. Siellä voimme elää rakkaudessa, minkä me teimme ennen aikaa.”

*

En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään surullista juttua. Mutta tämän halusin kirjoittaa, koska ficin kappale saa minut muistamaan isosiskoni luistelukaverin, Jessen, joka kuoli vähän yli vuosi sitten Myyrmannin räjähdyksessä. Kun oli Jessen muistotilaisuus jäällä, kaikki Etelä-Vantaan muodostelmataitoluisteluseuran jäsenet luistelivat sysipimeässä hallissa kynttilät kädessä. Taustalla soi kappale ’A love before time’, joka sai minut itkemään(niin kuin nytkin). Olihan niillä muutenkin ollut luistelun teemana ’Hiipivä tiikeri Piilotettu lohikäärme’. Tällä ohjelmalla he voittivat useita kilpailuja, Englannissa ja Kanadassakin. Niin surullista ja kaunista! Niisk!