Eurroppalainen ja aasialainen kärsimys.

Luin Dalai Laman kirjan "The Art of Happiness". Siinä hän nostaa esille varsin mielenkiintoisen ajatuksen:

Länsimaalaisen ihmisen on vaikea ymmärtää buddhalaisuuden käsitystä, jossa kärsimys on osa elämää, koska meillä se ei sitä ole. Länsimaalainen tapa piilottaa kaikki kärsimys elämästä - laittaa vanhukset sairaalaan kuolemaan ja siivota köyhät pois kadulta - vaikuttaa siihen, että meille kärsimys on asia, jota pitää välttää, piilottaa tai poistaa keinolla millä hyvänsä.

Tämä lisää toki (terveiden) fyysistä hyvinvoinitia, mutta samalla aiheuttaa sen, että emme osaa suhtautua kärsimykseen samoin kuin esim. intilainen, joka näkee sitä kaikkialla ympärillään, niin köyhyyden, sairauden kuin kuolemankin muodossa. Hänelle se on paljon luonnollisempi asia ja helpompi hyväksyä, että sen kohtaa joku päivä itsekin.

Karkeasti summaten länsimaissa kärsimys on epänormaali olotila, kun taas köyhässä aasiassa se on osa normaalia arkea. Tämän vuoksi meidän on vaikea ymmärtää, että elämä on kärsimystä, koska meiltä se on tietoisesti piilotettu. Ja tämän vuoksi me suhtaudumme kärsimykseen paljon aasialaisia negatiivisemmin. Ja ehkäpä vielä tästä syystä länsimaissa vakava sairastuminen tai kuolema on myös vakavampi asia, koska se on meille epänormaalia.

Tämä on ristiriitaista, mutta ollakseen onnelinen, ihminen ei saisi poistaa kärsimystä elämästään (silmistään ja mielestään).