14.v tekemä novelli

Nuorena poikana katsoin tulevaisuutta piirtämällä paperille lumiukon, jonka nimi oli White. Syntiset nimesivät sen Paskakasaksi. Paperissa oli tahroja, joita ei voinut poistaa. Ne pilasivat piirroksen. Paha kukoisti silloin. Kaikki jonka näin piirutuksen kautta, haihtui silmien kautta ulkoilmaan. Kaikelle oli syy. Minä en tiennyt sitä. Vaikka olin iässäni kaikkitietäväinen (omasta mielestäni) poika. Lumiukko vanheni paperissa vuosi vuodelta. Paperi tuntui kuihtuvan. Hyllyllä se teki kuolemaa ja katsoi vanhenivilla silmillään minua ja pyysi saada vapauden. Minä en sitä antanut. Vaikka olisi pitänyt. Iällä ei oikein ollut merkitystä mitään silloin, pelkkä kuva riitti todistamaan oman älykkyytensä taso. Piirustus lopulta sai tahtonsa ja lensi tuulen mukana. Lumiukko, joka oli haihtumassa näki sen kaiken, josta ei lopulta syntynyt mitään. Paperi lensi ja lensi kunnes se jäi auton alle. Lika ja painava kohtalo saivat sen. Paperilla oli toivoa, mutta minulla ei ollut. Minä kuolin aivokasvaimeen 24. marraskuuta 1989. Olisin halunnut paperin itselleni. Halusin katsoa piirrosta viimeisen kerran muistaakseni nuoruuden ajatukset. Neitsyyden menettäminen ja kukkien kukinta hyvällä hetkellä. En ollut sankari koskaan. En puolustanut ketään, jos jotakuta kiusattiin. Minä en koskaan ollut paha. Olin paha silloin, kun en tiennyt siitä. Luottamusta koeteltiin aina minun tapauksessani. Sain lahjaksi pianon, kun olin kolmetoista. Soitin sitä aina kun oli tilaisuus. Voin kuvitella vieläkin kaikki klassikot. Sormet koskettavat valkoisia ja mustia koskettimia. Pää on taivutettuna taaksepäin. Se on keskittymisen merkki. Kaikki klassikot tulivat päähäni uudestaan vaikka minulla oli paholainen päässäni. Soitin viimeisen kerran pianoa 10 viikkoa ennen kuolemaani. Se ei ollut mikään erityinen hetki. Käännyin ympäri ja näin lapsen piirtävän lumiukon, jonka vieressä oli toinen lumiukko. Paperissa ei ollut tahroja. Se oli täydellinen. Hän heräsi taas henkiin, elämänkumppani vieressään. He kokevat kaiken yhdessä. Mutta minä koin vain kärsimyksen. Ja niin koki myös White. Kuolinpäivänäni vieressäni oli sukulaisia ja ystäviä itkemässä nenäliinat kädessä. Vannoin vielä viimeiset hetket täydellisessä horroksessa. Että olisin vahva tämänkin jälkeen ja saisin oman Whiteni takaisin.