Menetyksen pelko

Oli normaali aamu. Kaikki alkoi normaalisti. Herääminen seitsemältä, pukeminen, meikkaaminen. Kahdeksalta TV:stä alkoi ohjelma, jonka alku oli eilen jäänyt katsomatta. Sen kerkesi katsoa ennen kuin lähti kouluun puoli yhdeksältä. Aamu oli normaali niinkuin muutkin aamut.. mutta kukaan ei osannut aavistaa mitä kohtalokasta juuri sinä, normaalina päivänä, saattoi tapahtua....

Amel käänsi avainta virtalukossa ja painoi käynnistysnappia. Skootteri lähti käyntiin. Isä tuli juuri autotalliin.
-Huomenta ! isä sanoi.
-Huoomenta.. Amel vastasi.
Isä käynnisti mustan Volkswagenin ja peruutti tallista. Amel tuli hänen jälkeensä, koska hänen skootterinsa oli ollut auton takana. Isä huiskutti hänelle ja Amel hymyili ja huiskutti takaisin. Isä lähti pihasta töihin, Amel skootterilla kouluun hänen jälkeensä. Hän käänsi hieman oikealle ja lähti matkaan. Koululle oli kolme kilometriä. Se meni hetkessä. Kohta hän saapui jo keskustan risteykseen, ja siitä vähän matkaa koululle, ja kääntyi pihalle. Koulun pihalla Amel parkkeerasi muiden mopojen keskelle, sammutti skootterin ja otti avaimet. Hän riisui kypärän ja jätti sen takaboksiin ja käänsi sen lukon kiinni.
Amel käveli koulun ovesta sisään ja meni musiikkiluokalle. Siellä oli jo pari hänen kavereitaan tekemässä unohtuneita matematiikan läksyjä.
-Mooi, Amel sanoi.
-Moi. Hei oisko sulla lainata laskinta, se jäi varmaa kotiin.. Janine sanoi.
-Joo, tottakai. Etin sen, se on jossain mun repussa.. Amel vastasi.
Hän riisui vaatteensa naulakkoon, istui penkille, etsi laskimen repustaan ja ojensi sen tytöille.
-Kiitti.
-Onko Rachel jo tullu kouluun ? Eiks se oo ollu jo viikon poissa ? Amel ihmetteli.
-Ei oo ainakaan näkyny. Sillä oli kuulemma maanantaina korvatulehdus, ja sitte hirvee flunssa. Oli kuulemma ollu ihan tukossa pari päivää ! Toivottavasti on jo parantunu, Julia sanoi.
-No, toivottavasti se paranee pian! Amel jatkoi.
Kohta koulun ovi avautui, ja Rachel tuli sisään.
-Rachel! Kiva nähä, vihdoinki tulit! Amel huudahti ja juoksi halaamaan häntä.
-Jooh, oli semmonen sairausputki että luulis nyt että sais ees vähän aikaa olla terveenä! Kiva nähä teitä kaikkia! Rachel sanoi iloisena.
-Amel, kuului ääni tyttöjen selän takaa. Opettaja.
-Niin ?
-Tulisitko tänne?
Amel katsoi kysyvästi tyttöjä ja meni opettajan luo.
-Tota... sun isä.. opettaja aloitti.
-Ööö...niin ? Isä lähti normaalisti autolla töihin ennen mua. Mitä sitten ?
-Hän.. on joutunut kolariin..
Amel katsoi vähän aikaa opettajaa suu auki.
-Ko...ko..kolariin ? Hän ei meinannut saada sanaa suustaan. Yhtäkkiä mielessä oli vain ajatus isän menettämisestä.. Sitä hän ei kestäisi.
-Niin, kolariin. Hän oli törmännyt toiseen autoon. Tarkemmin ei vielä tiedetä, mutta kolari kuitenkin.
-Mut miten isä nyt voi ? Missä hän on !? Amel kysyi opettajalta kyyneleet silmistä valuen.
-Sairaalassa. Sieltä soitettiin juuri. Ei ole vielä varmaa, onko vaara ohi..
Amel kääntyi tyttöihin päin. He huomasivat hänen katseestaan että jotain oli sattunut ja tulivat halaamaan häntä.
-Amel. Voit olla tämän päivän poissa, huomisenkin, ja ylihuomisenkin. Ole niin pitkään kuin tuntuu. Opettaja sanoi.
-Kiitti.. Luulen et mun pitäs mennä sairaalaan. Entä äiti, tietäähän se ?
-Hänelle ollaan juuri ilmoittamassa. Voit mennä. Yritä jaksaa.
-Kiitti, Amel sanoi ja pukeutui.
-Pärjäile. Voit soittaa meille milloin vaan, Janine sanoi.
Amel hymyili ja käveli koulun ovesta ulos. Hän käveli parkkipaikalle ja lähti ajamaan sairaalalle.