Toivon, että ymmärrät...

Tässä tämmöinen pieni kirjemuotoinen novelli rakkaudesta : ) saattaa olla sekava, kirjoitin sen aikaa sitten


Millaista meidän rakkautemme olisi ollut, jos sitä olisi ylipäänsä ollut? Mietin sitä liiankin usein. Joka ilta. Yön hämärässä kasvosi palautuvat mieleeni, tavoitan sinut, hahmotan vartalosi muodot. Mitä jos olisinkin tarttunut tilaisuuteen? Jos olisin tarttunut sinua kädestä ja puristanut, kun kätemme hipaisivat toisiaan? Jos olisin ollut tarpeeksi toiveikas tehdäkseni jotain unelmani eteen?
Seisoit yksin halusin tulla luoksesi, kaapata sinut käsivarsilleni, selvittää surusi. Mikä minua silloin esti? Ehkä näytit niin kauniilta, että se sumensi ajatukseni tai ehkä minua vain pelotti. En kuitenkaan pääse eroon ajatuksesta, että jotain merkitsevää olisi tapahtunut. Se oli ihmeellistä, äänet, ihmiset, aika, kaikki muu oli merkityksetöntä, kun näin sinun seisovan hauraana siinä koulun pihalla. Mutta minulla ei ollut enää aikaa ajatella. Minä käännyin ja olit poissa. Rajusti minut ravisteltiin hereille.
Tiedän, että en saisi tuntea niin kuin tunnen. Mutta kuinka voisin, unohtaa sinut? Tulin onnelliseksi ainoastaan katselemallla sinua. Olit niin hellyyttävä ja viaton, pehmeä. Sinussa oli jotain salaperäistä herkkyyttä, samaistuin sinuun. Ja sinulla oli todella naiselliset muodot. Vain hymysi saa minussa (vieläkin ajatuksissani) aikaan sellaisen tunnekuohun, että en ole koskaan kokenut vastaavaa. Kun katseesi tavoitti minut, tunsin piston sydämessäni. Sellaista yhteyttä, minkä tiedän sinunkin tunteneen. Silmäsi näkivät suoraan sisääni. Minä häpesin, olin säälittävä. Sinä tiesit.
Lämpö, joka minusta huokui sinua kohtaan, hukkui ihmismassaan välissämme. Kirjoitin siitä, ihmisistä välissämme, purin suruni sanoiksi. Kirjotin kauneudestasi ja siitä kuinka ottaisin pääsi käsieni väliin ja muuttaisin kaiken hyväksi. Kuinka rakastelisimme niin, että unohtaisimme ajan kulun. Nauraisimme huolemme pois. Pelastaisin sinut maailmalta, joka ei ymmärtäisi meitä. Joka ei hyväksyisi tätä tunnetta.
Olit minun enkelini. Uskon, että jokainen ihminen kohtaa enkelin joskus elämänsä aikana. Enkeleitä on kahdenlaisia, hyviä ja pahoja. Sinä olit kumpaakin. Sait minut vihaamaan itseäni, toisaalta rakastamaan. Tajusin maailman kauneuden ja välillä jopa uskalsin tarttua hetkeen ja päästää irti. Minun täytyi kohdata elämän vaikeus ja suunnaton määrä kipua. Pohjimmainen syy kipuuni löytyy kuitenkin vielä syvemmältä sisältäni kuin sinä koskaan näit. Etkä sinä ollut syy kipuuni, tunteeni sinua kohtaan kuitenkin vahvistivat tuskaani.
Halusin rakastaa sinua ja kertoa sinulle mitä rakkaus on. Sinä opettaisit minut elämään surun kanssa. Tekemään siitä taidetta. Yhdessä me maalaisimme sielumme kirkkailla väreillä, kirjoittaisimme kaipauksestamme hauraille kuluneille sivuille ja voittaisimme pelkomme huumorilla. Sinä pyyhkisit kyyneleeni ja minä suutelisin sinua suoraan sydämeen. Olemme erilaisia, samalla tavalla. Meidän rakkautemme olisi ollut parantavaa. Nyt en saa koskaan tietää kuinka suloiselta näytät juuri herättyäsi. Hukutin sinut turhien kyyneleitten taakse. Kaipaavat katseeni hakeutuivat vieraiden ihmisten silmiin.
Tuo aikaansaamasi intohimo sai jotain minussa liikkelle. Halusin olla yhtä kaunis kuin sinä, vaikka tiesin sen olevan mahdotonta. Halusin olla sinulle hyvä ja ainutlaatuinen. En pystynyt siihen.
Nyt kerron mitä suruni on. Kuoleman pelkoa ja halua, syvintä pimeyttä mitä maailmassa on, mustia pilviä, tukahduttavaa savua(häkää, joka syrjäyttää hapen), avomeri - pelkoa, että ei ole mitään keinoa selvitä, ei mitään syytä, jonka vuoksi elää. Päivät kuluivat. Ehkä tapahtui ihme parantuminen, ehkä kasvoin henkisesti. Luultavasti molempia. Hetki oli uskomaton. Yhtäkkiä olin vapaa, pystyin mihin vain, sain tehdä mitä ikinä halusin. Ymmärsin elämää, osasin taas elää(uskalsin). Suruni on lähtöisin syvältä, syvältä. Minä häpeän sitä, vieläkin, vaikka tiedän, että syy ei ole minun.Minua ei kaivattu, ei rakastettu. Luulin ansaitsevani sen kaiken.
Haluaisin kuulla äänesi sanovan, että kaikki tuo oli turhaa. Että minulla on merkitys, olen tärkeä. Olen kuullut nämä sanat jo rakkaudella.Tiedän niiden olevan totta, mutta silti kaipaan pehmeän äänesi kaikua koulun käytävillä. Kaipaan sinua. Naurusi sai silmäni loistamaan. En saanut katsettani irti hymykuopistasi. Kellot soivat. Ja minä kävelin päin seinää.
Rakkaudestahan tässä piti olla kyse. Suru liittyy aina vahvasti rakkauteen ja varsinkin tähän tarinaan. Halusinhan minä selvittää surusi.
Lempeillä rakkauskirjeillä olisin saanut sinut omakseni. Ainut asia minkä sinulle koskaan kirjoitin oli: olet kaunis. Suunnittelin kirjeitäni sinulle ja kuinka näyttäisin sinusta piirtämäni kuvan sinulle. Hymyilisit ja vapisisin jo ajatellessani sitä. En kadu sitä, se on suuri saavutus. Se ilo, joka sinusta säteili seuraavana päivänä, oli minun ansiotani. Olit kuullut sen mitä jokainen tyttö ja nainen haluaa kuulla.