"ylirehellisyys", en kestä enää.

Mistä tuollainen sun mielestä voisi johtua?

Hei!

Minulla on/ollut samantyylinen pakko-oire. Minulla kuului/kuuluu siihen myös pelko, että aviomieheni ajattelee minusta negatiivisesti ja päinvastoin muista naisista positiivisesti. Eli siis, että hän saa muka minusta väärän kuvan (negatiivisessa mielessä) ja muista naisista tilanne menisi muka toisinpäin. Tämä johtaa siihen, että minun täytyy tai lähinnä täytyi kertoa miljoonat kerrat miehelleni tilanteet, joista hän muka olisi saanut väärän käsityksen. Minun pitää ikäänkuin oikaista asiat. Tämä on tietenkin mieheni mielestä loukkaavaa ja väsyttävää, ikäänkuin hän ei olisi ymmärtänyt asiaa yhdestä kerrasta. Muista naisista puolestaan minun pitää kertoa asian oikean laita: Kuinka huonomoraalisia he ovat esimerkiksi olleet ja tietysti samalla korostaen, kuinka hyvämoraalisen elämän minä olen elänyt.

Nyt tulee tärkein: Ongelmani ovat melkein loppuneet Sertralinin-lääkkeen ansiosta. Onko sinulla käytössä mitään lääkettä? Minun ja perheeni elämä olisi täyttä helvettiä ilman sitä. Lääkitystä kannattaa ehdottomasti kokeilla, jos se ei ole vielä käytössä.

"Mistä tuollainen sun mielestä voisi johtua? " - Minulla on teoria.. Ehkä se juontaa juurensa siihen että aikaisemmin en ole juurikaan ollut kovin rehellinen, ja salailin asioita vuosia ensimmäisessä parisuhteessani. Nyt pelkään tekeväni samat virheet ja en osaa vetää tervettä rajaa tähän. ?

bbb : Ompa "helpottavaa" kuulla että jollain muullakin on ollut samantyylisiä ajatuksia. Ymmärrän täysin mitä tarkoitat. Minunkin mieheni hermostuu kun hän ajattelee että minun täytyy sanoa kaikki tuhanteen kertaan että asia varmasti menisi perille hänelle. En vain ymmärrä miksi minun täytyy liioitella kaikkea, teen sen tavallaan sen takia että mitään ei vahingossa jäisi sanomatta, että omatuntoni voisi VARMASTI olla puhdas. Nyt mieheni olettaa minun tehneen sellaistakin jota en ole tehnyt... Tämä on ihan järjetöntä.

Täytyypä laittaa korvan taakse tuo lääkkeen nimi. Hienoa että se on auttanut sinua ja elämäsi on helpottanut! Kumpa minunkin joskus. Ikävä kyllä psykiatrini ei jostain syystä tahdo minun syövän lääkkeitä. Olen yrittänyt moneen kertaan sanoa etten pysty tähän omin avuin, mutta ei. Asia ei kuulemma ratkea lääkkeillä.. No ei varmasti, mutta hittosoikoon ei nämä oireet itsekseen tästä katoa. Nyt yritin itse varailla aikaa vanhalle lääkärilleni mutta saa nähdä miten pitkälle aika menee...

Hei!

TÄMÄ ON JUURI SE AVAINLAUSE, MULTA TUNTUU JUURI TÄLTÄ:

Täytyy sanoa tuhat kertaa, kun haluaa varmistaa, että asia varmasti menisi perille hänelle.

Erikoinen toi psykiatsin mielipide, kannattaa vaihtaa ehdottomasti lääkäriä.

Hei

Tunnistin itsessäni juuri tuon ylirehellisyyden ja minulla tuntuu olevan pakko tunnustaa ihmisille jos olen jollain tavalla edes mahdollisesti toiminut väärin heitä kohtaan, esim. puolisoani kohtaan.

Jos esim. olen joskus haukkunut väärää puuta niin olen hyvin tunnollinen oikaisemaan tällaiset virheeni.

Myös tuon liioittelun tunnistan itsessäni, samoin sen että kun asiaa alkaa vatvoa mielessään niin tuntuu että alkaa itsekin uskoa siihen. Sitten joskus kun järjen valo pääsee paistamaan niin ymmärrän hetken kuinka järjetön juttu se onkaan.

Jos olen joskus toiminut jossain asiassa vähän kelvottomasti ja kuulen jostain esimerkin tapauksesta jossa joku on tehnyt jotain vakavaa joka liittyy jollain tavoin samaan asiaan, tunnen syyllisyyttä omasta teostani vaikka asia olisi lopulta vakavuudeltaan paljon alempaa tasoa kuin vakavat tapaukset joista olen kuullut.

bbb: Juu se on kyllä erittäin rasittavaa tuo toitottaminen, ymmärtäähän sen miksi puoliso hermostuu. Mutta ei se kyllä itsellekkään helppoa ole! Ja tänään juuri sain uudelle lääkärille ajan, toivotaan parasta!

Malenyymi: On jotenkin todella huojentavaa kuulla että en ole maailman ainoa joka kärsii tästä. Minulla on todella suuri tuo oikaisemisen tarve, sekä "liialliseenkin" rehellisyyteen pyrkiminen. Se kääntyy jatkuvasti minua vastaan, luonnollisesti.

Tuo järjen valo tosiaan harvoin pienen hetken täyttää pääkopan, ja sitä ajattelee ihan tosissaan että mitä ihmettä minä oikeen teen. No sehän nyt katoaa sen sileän tien ja nämä ajatukset valtaavat pään niin että järjestä ei ole enää tietoakaan. Jatkuva huono omatunto jostain pikku jutustakin saa ahdistuksen huippuunsa ja heti on pakko saada tunnustaa kaikki, tai tuntuu että tukehtuu.

Minulla on myös pelkoja siitä että olen huomaamattani aiheuttanut jotain kamalaa jollekkin, esimerkiksi aiheuttanut jonkun fyysisen loukkaantumisen, kuten että olen huomaamattani tönäissyt jonkun kumoon tai kampannut ja hän on lyönyt päänsä pahoin tms.. Kyllähän järki sanoo että huomaa jos jotain tuollaista vakavaa tapahtuu. Mutta kun se järki ei olekkaan tässä se joka vie voiton.. Onko muilla vastaavia järjettömyyksiä?

Sarianne_26: Allekirjoitan tuon että pelkään aiheuttaneeni onnettomuuksia. Varsinkin autoillessa olen usein joutunut kääntymään takaisin tarkistaakseni etten vain aiheuttanut onnettomuutta. Mutta toki tällaista oireilua tapahtuu minulla muutenkin kuin autoillessa.

Esim. tässä testissä:

http://psychcentral.com/ocdquiz.htm

...on kysymyksiä koskien näitä oireita.

Muuten tuon sivun/testin pätevyydestä en tiedä mutta minusta nuo kysymykset ovat aika osuvia kuvauksia tästä sairaudesta.

Bbb: kyllä on, pyydän tai ainakin tunnen tarvetta pyytää anteeksi kaikenlaista. Oletan aina olevani osasyyllinen kaikkeen. Vähän sama kun tuossa suurimmassa ongelmassan että tunnustan sellaisia asioita joita ei välttämättä kaikkia edes ole tapahtunut. Ja kyllä ahdistaa ajatus että en kerkeä pyytää anteeksi kaikenlaista ennenkuin vanhempani kuolevat.

Tuo oli hyvä vinkki kun sanoit että kirjoitat paperille asiat mitä olet pyytänyt anteeksi ja vastaukset niihin! Minä olen tehnyt joskus niin että olen kirjoittanut ylös mitä olen tunnustanut jollekkin, ja sitten kirjannut myöskin hänen reaktionsa ja vastauksensa paperiin. Ikävä kyllä paperi ei ole tallessa ja jankutan yhä edelleen samoja.. en jaksaisi enää pätkääkään tätä hellittämätöntä stressiä ja ahdistusta. Olen koko ajan väsynyt ja unohtelen asioita.. olen niin omissa maailmoissani jatkuvasti ja mietin vain mitä seuraavaksi pitää miehelleni tunnustaa. Olenko kenties unohtanut kertoa kun joskus pussasin tuttavaani joulujuhlissa? No en ole kyllä varmasti unohtanut, mutta hoen sitä silti ihan koko ajan uudestaan ja uudestaan, vaikka mieheni haluaisi jo unohtaa töppäilyitäni ja on pyytänyt minua muistuttamasta vanhoista asioista koko ajan.. Toki aina keksin uusia juttuja joista ajattelen etten ole kertonut..

Malenyymi: Voi minäkin olen useita kertoja joutunut autoillessa kääntymään takaisin ja katsomaan etten vaan ole aiheuttanut jotain pahaa. Se on todella rasittavaa. Vaikka tajuaakin että kyllä nyt luulisi huomaavan jos ajaa jonkin päälle! Huoh. Mutta kun se ei vaan auta vaikka kuinka yrittäisi ajatella asian noin. Tämä ongelma vie aina voiton. Ja täytyypä tutustua tuohon linkkiin jonka laitoit, varmaan mielenkiintoinen testi varsinkin heille jotka epäilevät kärsivänsä pakko-oireisesta häiriöstä.

Eräs pakko-oireinen: Kyllä meitä vaan näköjään löytyy! Olisi mukavaa jos jaksaisit kirjoittaa jossain vaiheessa tarkemmin ajatuksistasi ja käyttäytymisestäsi, siis mikäli se ei pahenna ahdistustasi. Voimia sinullekkin tämän asian kanssa kamppailuun!

Moi! Luin juttunne ja aloin miettimään että voikohan mullaki olla ns. pakkoajattelua meinaa mun on oltava kanssa melkeen aina ehdottoman rehellinen. MUTTA mulla on joitakin asioita missä en ole ollut rehellinen ja nää asiat painaa omaatuntoa ku tuhannen kilon kivireki. Olen aikasemmin aatellu että olen vaan niin kuuliainen sille että vanhemmat on kehottanu olee rehellinen. Tiedä sitte et mikä on mitäki.. Mut aijon kertoa asiasta lääkärilleni.

Eräs pakko-oireinen : Ajatukseni ja pelkoni ovat tosiaan paljon samanlaisia kuin mitä sinäkin tekstissäsi kuvaat. Ja tuo mitä sanoit että oireet invalidisoivat sinut toisinaan täysin.. Se on aivan totta, välillä olo on niin sietämätön että ei tiedä miten päin pitäisi olla. BBB kysyikin jo että onko sinulla lääkitystä ? Toivottavasti ainakin sellaisen saat mikäli sinulla ei vielä sitä ole. Itselläni on aika pian psyk.lääkärille ja toivon koko sydämestäni että hän kirjoittaa minulle reseptin. Eihän tällaisesta tule mitään.
"Yksi pahimpia juttuja on se miten paljon tämä kutistaa elämää. On äärettömän masentavaa kun esim. kuvankaunis talvipäivä kuluu sisällä tuskissaan, peloissaan pakkomielteitä vatvoen. " - Tuossapa tuon sanoitkin. Tuntuu että jää niin paljosta paitsi, niin monesta hyvästä päivästä. Ikävöin kamalasti sitä kuinka ihanaa oli innostua jostakin asiasta. Nyt sitä ei juurikaan tapahdu. Ehken anna itselleni edes mahdollisuutta.. En tiedä. Se on vaan niin vaikeaa kun kaikki jutut pyörivät päässä, ja sitten ahdistaa.

"Pakko-oireilua mulla on monenlaista ja kaikkein oudoimpia pakkomielteitäni en välttämättä kehtaa kertoa koska osa peloistani on niin omituisia ja mielikuvituksellisia." - Tuttu tunne.. Kaikkea ei tarvitsekaan kertoa jos ei tahdo, mutta meillä on kaikilla varmasti joitain "outojakin" pakkomielteitä. Kirjoitit tuosta "pöpökammoisuudesta", että et käy yleisissä vessoissa mielelläsi. Sama vika täälläkin. Kammoan niitä todella paljon.

Taudinpelko on yksi suurimmista pakko-ajatuksistani ( jos niin voi sanoa), sekä niinkuin aiemmin jo mainitsin niin tuo että pelkään että olen huomammattani aiheuttanut jollekkin ihmiselle jotain ikävää, kuten jonkun onnettomuuden. Sen jälkeen alan todella fanaattisesti ajattelemaan asiaa ja lasken todennäköisyyksiä. Yritän ajatella asian päässäni "oikein", ja ajattelemalla ajatella sen asian paremmaksi, niin että voisin olla vakuuttunut että mitään vaaraa ei todellisuudessa ole ollut. Ikävä kyllä tämä aina kääntyy itseäni vastaan, että mitä enemmän yritän ajatella asian "hyväksi" päässäni, sitä enemmän alan uskoa siihen että jotain on kyllä tapahtunut.. Vatvominen lisää koko ajan sitä pelkoa ja todennäköisyyttä että olenkin tehnyt jollekkin jotain pahaa, vaikka sen tarkoitus olisi nimenomaan poistaa tämä järjetön ajatus... Ja minä en pysty sillon keskittymään mihinkään muuhun kuin tähän ajattelemiseen. Kaikki huomioni on tiukasti siinä. Kuulostaako tutulta muille? Huh!

Minulla on myös tuota epäilypakkomiellettä paljon ( kuten varmaan olenkin jo minulle tyypillisesti moneen otteeseen tuonut teille ilmi :D ) tällaisissakin arkisissa jutuissa. Tuo oli hyvä esimerkki minkä sanoit, että jos olet aamulla täyttänyt vesipullon etkä muistakkaan välttämättä sitä tilannetta enää päivällä, niin alat epäillä ettet olisikaan tehnyt niin. Tuttua, tuttua. Tämä epäily tosiaan esiintyy minulla kaikissa mahdollisissa muodoissa.

Nimimerkille Rehellisyys maan perii : Aivan. Sitä on niin vaikea sanoa. Mutta toki jotkut ihmiset ovat ( tietyissä rajoissa tietty ) vaan ehkä pienemmistäkin asioista hieman rehellisempiä kuin muutkin. Mahdotonta tietysti sanoa kummasta on kysymys. Minulla on kanssa elämässä ollut paljon asioita joista en ole ollut rehellinen, ja siitä tämä pakonomainen rehellisyyden tavoittelu voisi ehkä osittain johtua? Mene ja tiedä.. Mutta on kyllä hyvä jos otat asian puheeksi lääkärisi kanssa, hän varmasti osaa kysyä sinulta oikeat kysymykset!

Hei! Tuo sun ehdotuksesi kuulostaa oikein järkevältä kyllä, täytyy kokeilla sitä ihan tosissaan vaikka se ei helppoa olekkaan. Mutta niinhän se varmaan on että kun yrittäisi joskus vain kestää sen ahdistuksen tekemättä niitä asioita jotka lieventävät sitä, niin kyllähän se jossain vaiheessa varmasti helpottaa. Täytyisi vaan uskaltaa ! Ja kuten sanoit, aloittaa siitä "helpoimmasta" pakkomielteestä ja olla kärsivällinen. Helpottaa sekin varmasti kun ajattelee tosiaan niin että mitä enemmän antaudun pakkotoiminnoille, sitä vaikeampaa niistä on päästää irti, ja että teen tässä nyt vain itselleni hallaa tällä käytöksellä. Uskon kyllä niin että jossain vaiheessa huomaa että olo kyllä helpottaa kun vaan pääsee pahimman yli eikä luovuta. Se kynnys uskaltautua siihen on vain aika korkea minulla. Mutta olet varmasti ihan oikeassa että tuo asioiden kohtaaminen on ainoa tapa paraantua tästä vaivasta. Sain nyt tueksi Sertralin lääkityksen ja täytyy toivoa että se auttaa myöskin. Vaikeaahan tämä on, mutta ei pidä antaa periksi!

BBB:

"Kävitkö jo uudella lääkärillä? Saitko lääkereseptin?
Minulla kuuluu myös tähän taudinkuvaa, että minä haluan olla mieheni silmissä erittäin hyvämoraalinen. Sen takia minä en tunnusta sellaisia asioita, joita en ole tehnyt. Eikö sinua ahdista ajatus, että miehesi pitäisi sinua huonomoraalisena, siis jos hän luulee asioiden olevan totta, mitä tunnustat? "

- Kävin lääkärillä, sain Sertralin reseptin. Sinulla oli ollut hyviä kokemuksia kyseisestä lääkkeestä?

Ja sitten tuo toinen asia, kyllä minua vaivaa kamalasti että mieheni pitää minua huonomoraalisena ja muutenkin kovin epäluotettavana, mutta jostain syystä minua ahdistaa vielä enemmän se pelko, etten olisikaan kertonut kaikesta hänelle, ja se vie voiton ikävä kyllä.

En olekkaan nyt muutamaan päivään päässyt koneelle mutta täällä sitä vieläkin taistellaan ahdistusta vastaan! Olet niin oikeassa tuossa että se ohimenevä paha olo on pienempi paha kuin se että tätä jatkuisi loputtomiin. Sen voimalla tätä ahdistusta onkin helpompaa katsoa silmiin vaikka se hankalalta tuntuukin.

Juu kerron kyllä tuon Sertralinin vaikutuksesta sitten, nyt olen 1,5 viikkoa syönyt sitä, ja ainakin olo on huojentuneempi, tuskin se lääke itsessään vielä vaikuttaa kauheasti, mutta tuntuu paremmalta kun tietää että tässä on nyt lääkehoito tukemassa tätä.

Mm. "ylirehellisyys", oikaisutarve, väärinymmärryksien pelko, jankutus, vatvonta, pelot siitä että olen tehnyt jotain kamalaa mikä vie minut vankilaan... tuttua...
Lisäksi kärsin lukuisista muista epämieluisista ajatuksista, huolista ja peloista sekä toiminnoista.

Paraikaa odottelen, josko saisin SSRI-lääkityksen ja siitä edes jotain helpotusta.
Epämieluisat ajatukset pelkoineen, huolineen ja toimintoineen täyttävät päiväni ja tekevät elämästäni... noh, vaikeaa ja ahdistuksen täyteistä (lue: ahdistus aivan katossa 24/7).

Moi. Et oo ainut ton ongelman kanssa. Mullakin on noita "ylirehellisyys" ajatuksia, enkä kestä niitä... :/ Jos vaikka juttelen jollekkin ihmiselle koulussa, niin voin kotona koulun jälkeen luulla, että nyt mä pussasin sitä, vaikken siis oo pussannu. Sit mietin sitä yhä uuestaan ja uuestaan. Ja seuraavana päivänä koulussa saatan vaivihkaa varmistella kyseiseltä henkilöltä asiasta, esim. näin: "Olinko mä ihan normaali? Enhän tehnyt mitään outoo?"

Tuntuu että pää hajoaa tän asian kanssa, koska oon menettäny osan todellisuudentajustani. En tiiä, mitä oon tehny ja mitä en... Sit kaikki läheiset (perhe,poikaystävä) saa kärsiä siitä, että varmistelen niiltä kokoajan, että oonko nyt sanonu tai tehny jotain pahasti.

Mulla on myös lääkitys tähän, eli masennuslääke (Sertralin) isommalla annoksella pakko-oireisiin ja -ajatuksiin. Se on auttanut jonkin verran, mutta nytten päätettiin psykologin kanssa taas lisätä annosta, että lääke tehoais paremmin.

Oireliini84 : Aivan. Nuo on kyllä niin hankalia ongelmia. Minulla ei oireet olleet ollenkaan kausiluontoisia, vaan ihan jokapäiväisiä, mutta nyt kun olen onnekseni saanut tuon Sertralin lääkityksen, niin on kyllä helpompi olla. Mites tuo sinun lääkkeesi on auttanut? Oletko syönyt sitä kauan?

Poloo123: Kyllävain, erittäin tuttuja asioita. Minulla oli myöskin pitkin päiviä ihan järkyttävä ahdistus ennen kun sain reseptin. Nyt onneksi helpottaa, ja niin varmasti sinullakin sitten! Toivottavasti saat pian lääkityksen näitä oireita helpottamaan! Tiedätkö yhtään minkä nimistä lääkettä sinulle mahdollisesti kirjoitetaan?

Juukkkk: Täsmälleen samoja asioita mietin kuin sinäkin. Juuri tuota " teinköhän nyt niin ja näin" vaikka tietäisin kuitenkin etten ole voinut tehdä niin. Esim. nyt vaikka saman kaltainen tilanne kuin tuo kuvailemasi " pussasinkohan sitä poikaa koulussa?? " Jään miettimään tuollaista asiaa viikko tolkulla vaikka ei edes olisi mahdollista että olisin "pussannut jotain poikaa koulussa". Ja myöskin sitten koitan etsiä todisteita itselleni että näin ei ole käynyt.. Varsinkin varmistelemalla eri ihmisiltä eri asioita. Se on rankkaa.
Minulla on tosiaan tuo sama lääke kun sinullakin käytössä, ja siitä on kyllä ollut apua. Millä annoksella sitä syöt, ja mihin se nostetaan?

NIIN ja vielä lopuksi: Lupasin kertoa tuosta Sertralin -lääkkeen vaikutuksesta. Olen kyllä huomannut että tuohon asioiden toitottamiseen ja pakonomaiseen "tunnustamiseen" sekä asioiden vatvomiseen se on auttanut aika paljonkin. Pakonomainen ajattelu on helpottanut. Olen kyllä erittäin tyytyväinen tähän lääkkeeseen, ja suosittelen sitä muillekkin. Tokikaan en ole kauhean kauan sitä vielä syönyt, mutta apua siitä on kyllä ollut.

Olin kolme vuotta (olemme tunteneet toisemme yht. 10vuotta) naimisissa miehen kanssa jolla on OCD ja se oli liikaa minullle. Lisäksi ex-mieheni oli vielä agressiivinen ja väkivaltainen. Miehellä oli mm. tätä ylirehellisyyttä, sosiaalistentilanteiden pelkoa, pakko tuuletusta, bakteerikammoa ja toisaalta ei voinut koskea pesuaineisiin koska pelkäsi niitäkin että ne menevät hänen verenkiertoonsa, normaaleista siivoukseen liittyvistä asioista sai raivareita yhtäkkiä sairautensa takia. Mies yritti saada minuakin pesemään käsiäni samalla tavalla kuin hän pesi eli kontrolloi minuakin erillaisissa asioissa. Jouduin toimimaan miehelleni terveenä järkenä ja se oli todella raskasta. Piti katsoa jopa se että hän ei käytä liikaa vessapaperia ja tuki pönttöä tai että hän ei käytä liikaa suihkusaippuaa koska hän ei itse osannut kontrolloida mm. näitä asioita. Ja hänen lääkityksensä vaikutti negatiivisesti hänen seksuaalisuuteensa ja avioliittomme kärsi sen takia joten ex -mieheni päätti omin päin vähentää ja lopettaa lääkityksensä jolloin OCD nosti vielä enemmän päätään ja miehen mielialat vaihtelivat joten avioliitomme tuli entistä vaikeammaksi ja raskaammaksi. Olin menettää itsekkin mielenterveyteni tuossa parisuhteessa ja avioliitossa. Olin kuin lintu häkissä koko avioliiton ajan ja vieläkin kärsin aviliittomme tuomista traumoista ja pelkotiloista joita tulee flash backinä yhä edelleen enkä pysty opiskelemaan tai käymään töissä ja olen itse joutunut juuri määräaikaiselle eläkkeelle näin 35-vuotiaana.

Saviastia : Olen pahoillani, sinullakin on varmasti ollut raskasta seurata vierestä miehesi oireilua. Tällainen täytyy olla kumppanillekkin raskasta kun toinen voi huonosti, nämä asiat eivät ole kellekkään helppoja.

Minulla on hirveästi samanlaisia oireita kuin ex-miehelläsi. Lääkkeet kyllä tosiaan onneksi ovat alkaneet helpottamaan tätä.

Oletko itse käynyt juttelemassa kenenkään kanssa sinun ajatuksistasi ja voinnista?

Vieläkö täällä on muita kuulolla? :)

Heip! Luin palstaanne ja päätin että osallistun keskusteluun. Minulla on pienestä saakka ollut negatiivisia ajatuksia peloista ja tapahtumista joita pelkään. Ne tulevat esiin usein stressaavan elämäntilanteen aikaan. Tällä hetkellä meillä on talo myynnissä.

Olemme asuneet okt talossa n. 11 vuotta ja koko sen ajan olleet ihan terveitä, onnellisia ja ok-tuloisia. Nyt myynnin aikaan, kun alkaa näyttää siltä että talo menee kaupaksi (mikä olisi onnellinen asia kenelle tahansa muulle kuin minulle) ovat yöttömät yöt ja viulunkireät päivä alkaneet ottaa sijaa elämässä.

En nimittäin pysty ajattelemaan MITÄÄN MUUTA kuin sitä, että miten tulevat asukkaat tuleva toimeen tässä talossa. Mietin, osaavatko he tilata öljyä, osaavatko varautua vesilaskuihin, osaavatko olla kuluttamatta sähköä liikaa jne.

Mietin omaa vastuutani myyjänä; voinko mennä takuuseen siitä että talo on kaikista paikoista ehjä ja terve. Mietin pääni puhki kaikkia remontteja joita ollaan tehty, vannotan miestäni kertomaan uudestaan ja uudestaan että ne sisähirret olivat terveitä ja purut kuivia. Näitä voidaan käydä kymmeniä kertoja päivässä läpi.

Mies myönsi jo, että hän on todella hämmentynyt kaikista kysymyksistäni, vaikka yrittää ymmrätää. Kiitän ymmärtäväisyydestä, mutta samalla sisimmässäni piilee pelko, mahtaako mies sittenkään kertoa minulle kaikkea. Hänhän sitä remonttia on tehnyt ja tietää talon kunnon minua paremmin - mitä jos jättää jotain kertomatta???
Otan yhteyttä appiukkooni, joka on myös tehnyt remppaa täällä, pyydän häntä kertaamaan talon perustusten kunnon minulle useampaan otteeseen. Appiukko vakuuttaa kaiken olevan kunnossa, ja lopuksi muistuttaa että kyseessä on sentään jo kuusikymppinen talo- ei uusi, ja että tämän ikäisessä talossa on omat iän merkkinsä jo ja se on normaalia.

Säälin miestäni, ja oikeastaan kaikkia jotka ovat lähelläni. äitille en uskalla kertoa, koska pelkään hänen riehaantuvan luuloistani ja lähtevän mukaan kauhu-kuvia maalaamaan. Sitä en enää kestäisi, sillä pahinta on kuulla kun oma äiti maalaa piruja seinille :(

Iltaisin on vaikeampaa, aamulla yleensä helpompaa. Tilanne on tällä hetkellä akuutti, ja käytännössä en osaa muuta tehdä tällä hetkellä kuin syödä pakkomielteisesti jotta saan ajatukset hetkeksi pois, sekä nuuhkia taloa eri paikoista.
Jos joku tulee kysymään tai puhumaan jotain, tiuskin. Ellei se sitten liity taloon, eli ei.
Jalkani vispaavat levottomasti, juon kahvia ja haluan tupakkaa. Tupakka ei enää tunnu miltään joten olen vähentänyt sitäkin. Mietin, jaksanko oikeasti viisi vuotta tätä stressiä. Sehän on se myyjän vastuuaika näissä talon myynti hommissa.
Tiedän, että tämä on sairasta, sillä tiedän talon olevan täysin hyvä ja terve.

Tutulta kuulostaa monet teidän jutut... Voi kun voisin auttaa teitä kaikkia. Mitenkähän meistä on tullu näin risaisia?

Siis uskomatonta! Olen itse mitä luultavammin sairastunut ko. tautiin. Pitkään minulla oli oikeasti oman pääni sisällä masentuneisuus/alakuloisuus jaksoja joista puolisoni sekä muu perheeni sai kärsiä.

Ajattelin aina että olen vain kamala ihminen joka ajattelee kauheita asioita juuri että olenko tehnyt väärin esimerkiksi ajatellessani jotain hyvännäköiseksi = olen siis aivan varmasti pettänyt miestäni koska olen tehnyt niin...

Nyt aloin etsimään kanssa kumppaneita joilla olisi mahd. samankaltaisia oireita. ja löysin tämän palstan JA melkein itkin kun luin ensimmäistä aloitus tarinaa, sekä muiden kokemuksia KOSKA ne olivat täsmälleen kuin omasta suustani! Suoraan kun olisin itse kirjoittanut ko. tarinan tänne.. HUH

Olen melkein pilannut suhteemme mieheni kanssa koska olen lukuisat kerrat , koko päivän, illat, JOPA yöt vatvonut, jankuttanut, varmistellut, kysynyt että onhan puolisoni nyt VARMASTI ymmärtänyt mitä tarkoitan..

Hän oli loppupeleissä todella uupunut näistä kaikista ja sanoi ettei tiedä miten enää jaksaisi kanssani koska olin niin hirveä.. sietämätön!.. Sain jokaisesta naurettavasta pikku jutusta aikaan ongelman oman pääni sisällä. Hän kyllä epäili minua jo mielisairaaksi.

Nyt kun löysin tämän diagnoosin jonka voin sanoa olevan 100% varmuudella minulla, koen TODELLISTA hyvänolon tunnetta, onnellisuutta ja helpotusta siitä että oikeasti minulla on sairaus! Eikä niin, että olen vain todella kamala ihminen eikä taatusti kukaan muu ajattele vastaavasti..

mieheni ei ole tällä hetkellä kotona, mutta minun oli pakko soittaa hänelle ja kertoa, että nyt olen niin onnellinen koska olen löytänyt syyn sille miksi olen tällainen ollut. Haluan todellakin todistaa hänelle keinolla millä hyvänsä sen, että aidosti en ole tällainen ihminen , vaan että minua vaivaa jokin sairaus! Kuulemisen jälkeen hän oli myös todella iloinen , että sai syyyn sille että voisi ymmärtää minua mahdollisesti tulevaisuudessakin tämän sairauden kanssa.!

Nyt mielessä pyörii vain se miten tästä eteenpäin. ? Minulle nyt ainakin tällä hetkellä on suurta hyvänolon tunnetta luonut se , että olen tiedostanut tämän ongelman sairaudeksi. Ja nyt minusta tuntuu siltä että paha olo on poissa. MUTTA minulla on juuri tätä vaihtelevaa mielialaa, eli hetkessä tuntuu että kaikki mitä olen miettinyt on ollut ihan naurettavaa ja että miksi olenkaan tuntenut tuosta edes pahaa mieltä. ja seuraavassa sekunnissa jo mietin taas kuinka kamala olen ollut ja tehnyt niin väärin miestäni kohtaan koska olen ajatellut tyhmiä asioita... JOTEN siis pelko on siitä että kohta taas tunnenkin että maailma taas romahtaa ajatusten takia..

En haluaisi ainakaan nyt ajatellessani vielä lääkitystä , koska nyt kun olen itse läheisteni kanssa tiedostanut tämän syyn ajatusten pakko oire yhtymäksi ''ylirehellisyydeksi'' ja että kaikesta on pakko raportoida vaikka olisi ihan normi päivän rutiineja .esim pakko raportoida että menen kauppaan??! koska koen että tällöinkin teen jotain väärin.. Tulee huono omatunto..
Niin haluaisin kokeilla nyt että jos ja kun mieleeni tulee niitä ajatuksia, niin osaisin laittaa sen asian sen piikkiin että minulla on sairaus, eikä niin että olen kamala avovaimo ja ei kukaan ajattele tällaisia asioita.. saimme myös ajatuksen käydä ostamassa kirja joka kertoo pakko-oireista ja miten niistä pääsisi eroon : Kerrasta poikki on kirjan nimi :)

Minun omat ajatukset liittyvät suurimmilta osin juuri siihen että koen tehneeni väärin puolisoani kohtaan. Esim juuri niin että ajattelen että joku on hyvännäköinen ja voisinko esim tehdä sen näköisen ihmisen kanssa jotain, silloin koen että kun olen pelkästään ajatellut semmoista niin olen pettänyt puolisoani! ja sitten alkaa se tuntikausien, öiden .. kuukausien mietiskely ja ahdistus siitä kuinka väärin olen voinutkaan tehdä.. Itsensä syyllistäminen ja mollaaminen miten olen voinut tehdä niin, olen kamala ihminen. Ja sitten on pakko kertoa kaikesta puolisolle jälleen kerran..

Itsekin olin pitkään ylirehellinen ja saatoin liioitella ajattelemiania asioita kertoessani niitä muille siksi, etten vahingossakaan kertoisi niitä liian lievinä. Ehkä siihen liittyi myös tiedostamatonta halua tehdä jotakin pahaa tai sellaista josta joku toinen ei pitäisi joka sitten ei ulkopuolelle näkynyt mitenkään, mutta omassa mielessä sitä "pahaa" fantasiatodellisuutta ei aina täysin erottanut oikeasta todellisuudesta. Mutta nykyään olen päässyt siitä aika hyvin yli. Ja tiedän myös, että aina kaikkea sitä ei tarvitse kertoa mitä omassa mielessä on. Kertomista edeltää aina harkinta. Mutta ei kuitenkaan kannata jättää kertomatta mitään olennaista.

Nostelenpas ketjua hiukan. Itselläkin ollut tätä. Nykyään yritän suodattaa asioita siten, että jos mua alkaa vaivata joku asia ja tekisi mieli tunnustaa, niin mietin siltä kantilta että välittäisinkö itse kyseisestä asiasta jos joku mulle tulisi vastaavaa kertomaan. Ja jos en välittäisi niin ei munkaan tarvitse selostaa.

Nyt mua vaivaa esimerkiksi tällanen:
Ajattelin yhdestä itselleniki läheisest ihmisest pahan ajatuksen mitä en tarkoittanut (OCD aiheuttaa). Sitten puhuin siitä ajatuksesta yhdelle kaverille. Ajattelin myös tähän kaveriin liittyvästä asiasta myöhemmin yhden tyhmän jutun. Sitten kysyin terapeutilta jolla on sivut netissä että voiko neuroosissa tulla tuollasiaki ajatuksia ja sain vastauksen että kyllä. Kerroin kaverille kysyneeni terapeutilta tuosta ajatuksesta mistä hänellekki olin puhunu mikä liittyi siihen yhteen läheiseen mutta en kertonut että olin kysyny myös toisest ajatuksest mikä liittyi tähän kyseiseen kaveriin. Ja sit siitä tuli huono omatunto ku en kertonu kysyneeni myös tästä kaveriin liittyvästä ajatuksesta vaikka tiedän ettei kaikkea tarvitsekka kertoa

^^ jos olisit kyseisen tarinan kaveri, niin pahastuisitko siitä etten selittänyt sen tarkemmin?

neuroosi92, en pahastuisi, koska tietäisin että se ajatus on myös yhtäkaikki neuroosin aiheuttamaa. Ja koska sen kertominen tai kertomatta jättäminen ei vaikuttaisi minuun mitenkään, joten se olisi aivan sama. Sitäpaitsi kertominenkaan ei auttaisi sinua mitenkään, ruokkisi vain neuroosia.

Kyseessä on vain yksi OCD-teema eli ns. tunnustaminen (confessing). Onhan jotkin OCD:sta kärsivät henkilöt tunnustaneet rikoksiakin, joita eivät ole tehneet. Itse asiassa OCD-teemalla ei ole kovin suurta merkitystä, koska OCD:n toiminnan peruslogiikka on aina sama: mieleen tulee jokin ahdistava ajatus ja sitten sitä ahdistusta pyritään lievittämään erilaisin mentaalisin tai fyysisin pakkotoiminnoin ja tämä kierre ruokkii itseään, aivojen amygdala ja error detection - osa saavat lisää vettä myllyynsä. On hämmentävää kuinka pihalla monet psykiatrit ja psykoterapeutitkin ovat OCD:n suhteen, oikeasti huippupätevää apua on vaikea löytää, varsinkin jos kyse on jostakin muusta kuin pakonomaisesta käsienpesemisestä tai tarkistuspakosta (näissä hyvin selkeät fyysiset kompulsiot, joiden karsiminen on helpompaa kuin mentaalisten kompulsioiden). OCD:n suhteen oikea lähestymistapa on avain, teema ei ole ratkaiseva (siis ajatusten sisältö ei ole ratkaiseva, ajatusten sisällölle ei pitäisi antaa arvoa, vaikka se voi tuntua vaikealta), vaan se että kompulsiot (mentaaliset ja/tai fyysiset) pitää karsia. Tässä tapauksessa kompulsio on tunnustaminen. OCD iskee aina siihen kohtaan henkilöä, joka on henkilölle se herkin paikka eli OCD-teema valikoituu sitä kautta. Pohjimmiltaan kyse on aina pyrkimyksestä hallita ahdistusta. Mindfulness kannattaa ottaa osaksi hoitoa. Amazonista löytyy englanninkielellä päteviä kirjoja ja Youtubesta löytyy englanniksi pätevää opastusta.

Minullakin on korkea moraali. On pakko kertoa asiat niin että ne nähdään joka kantilta. En hyväksy itseltäni valehtelua tai asioiden salailua. Kaikki on kerrottava oikein, paitsi jos kyse on siitä tietystä ongelmasta jota kukaan ei uskoisi.

Vuosi on 2021 ja en tiedä vastaako kukaan enää / lukeeko edes kukaan tätä, mutta kerron minun ongelmasta ja en tiedä miten pääsen siitä ylitse.

Olin parisuhteessa, joka oli myös tosi vakava suhde. Kaikki meni hienosti, tottakai saattoi olla riitoja välissä yms, mutta ne on normaali asioita.
Vuoden jälkeen aloin murehtimaan asioita mitä olin tehnyt, enkä kertonut minun kumppanille niistä ollenkaan. Murehdin niistä tosi kauan, ja ensimmäisen asian sanoin 4 viikon jälkeen, koska en enää yksinkertaisesti kestänyt olla hiljaa, enkä pystynyt unohtamaan niitä asioita, koska ne tuntui aivan kamalalle, ja tiesin että kumppani myös loukkaantuisi siitä.

Kun sanoin sen asian josta olin murehtinut, niin siitä ei seurannut mitään hyvää. Ajallaan kummiskin siitä pääsi ylitse ja elettiin normaalisti.
Mutta yhä uudelleen mulla tuli mieleen asioita mitä olin tehnyt, mistä kumppani ei tykkäisi. Minulle syntyi tälläinen pakkomieli josta täällä ollaan puhuttu, eli minulle tuli tarve kertoa kaikesta mitä olin tehnyt. Se saattoi olla turhaa, mutta myös loukkaavaa mitä ei tarvitsisi kertoa toiselle. Se tuhosi meidän suhteen, enkä ole vieläkään tietoinen mitä minun pitäisi tehdä asialle, jotta pääsisin ylitse.
Jos en kerro asiaa joka painaa mieltä, se ei unohdu ja se alkaa ahdistamaan hirveesti. En pysty unohtamaan mitenkään.

Eikä tässä vielä kaikki. Tämä on pahentunut entisestään, ja kohdistuu myös minun kavereihin, eli musta tuntuu et pitäisi kertoa jotain salaisuuksia joillekkin toisille ihmisille, mitä oon pitänyt turhana.

Mulla on vähän tämmöstä. Syyllistän itseäni ikäänkuin varmuuden vuoksi asioista mitä en ole tehnyt, ja ikäänkuin kertoilen itsestäni paikkansapitämättömiä negatiivisia asioita, että varmasti ei jää mitään negatiivista itsestäni kertomatta kaikille. Tuo on ainoa tapa millä ikäänkuin valehtelen. Mutta en kyllä haluaisi valehdella näinkään.

"ppiuyygghhjj"

Aikamoinen avioliiton sotkija pissin seula olet jos menet suutelemaan tai halalemaan toisten miehiä, eli varastamaan toisten miehiä tuomaan avierojen kautta kärsimystä koko heidän perheelle ja lapsille

Nyt pää pystyyn ja tunnustat kaikki toisten elämän sotkemisen
Liehittelylläsi sekä jumalalle syntinä, että miehellesi,
Jota selvästi haluat kiusata "katso on mulla muitakin ottajia"
Joloin hän henkisesti valmistautuu eroon sinusta tai tulee välinpitämättömäksi sinua kohtaan rippuen hänen luonteestaan.
Tuossa ei ole kyse rehellisyydestä vaan moraalittomasta miehesi kiusaamisesta.

Miten vitussa ajattele ettei niillä asioilla oo mitää välii ni se varmistelu loppuu

Voi kunpa lääkäritkin olisivat yhtä rehellisiä keskustellessaan potilaidensa kanssa psyykenlääkkeiden haittavaikutuksista ja vieroitusoireista!

Heii, löysin tän keskustelun ja olen uusi täällä.,
Onko muilla ongelmana että esittää puolisolle pakkokysymyksiä? Mulla ne liittyy tyttären ja omiin päivittäisiin tekemisiin.. esim jos tyttö rikkoisi vahingossa vaikka kirjan sivun tai tuo roskaa sisälle , minun on pakko kysyä mieheltä ”haittaako” kysymys .. tai pyydän josko hän sammuttaisi saunan niin kysyn haittaako? Ja vaikka hän vastaa ettei haittaa, niin mulla se asia menee jankkaukseksi. Kysyn uudestaan ja uudestaan.. ja sitten kysyn vielä ”eli kaikki on Ok” kysynyksen, eli asia pitää saada päätettyä tuolla tavoin..

Mitä tää on, miten tästä paranee? Ollaan juteltu miljoonat kerrat mut aina sama jatkuu.