Voittamattomat (luku 2)

Tuomas:

Ainoastaan kuukausi sen jälkeen, kun mä ja Jussi oltiin ensimmäisen kerran harrastettu seksiä, mä sain järkyttyä. Jussi oli ihastunut myös toiseen meidän luokkalaiseen - Roopeen. Mä sain tietää asiasta vasta joulujuhlassa, kun mä näin kyseisen kaksikon kuhertelemassa yhdessä, ja tivasin Jussilta vastausta.

---

Mä tarrasin Jussia olkapäästä kiinni ja pyöräytin sen kovakouraisesti ympäri. Jussi katsoi mua hämillään ja hiukan pelokkaanakin. Musta tuntui, että se tiesi jääneensä kiinni.

''Mitä toi on, että sä pyörit täällä Roopen kanssa etkä mun!'' mä huusin päin Jussin naamaa. Jussi katseli mua anelevasti, ja se näytti jo surulliselta.

''Mä oon pahoillani-'' Jussi yritti, mutta mä olin aivan liian vihainen kuunnellakseni mitään tekoselityksiä.

''Ai oot pahoillas! Siihenkö tää jää! Jos et sä nyt sano, mikä on homman nimi, mä painun takaisin saliin enkä puhu sulle enää koskaan!'' Mä olin aivan rajoilla mun itsehillinnän kanssa. Jussin oli paras antaa erittäin hyvä selitys tapahtuneelle tai muuten seuraukset olisivat jotain muuta kuin positiiviset. Mä jouduin kuitenkin jo varomaan karjumista, sillä paikalla oli monta sataa muutakin henkilöä, ja me seisottiin Jussin kanssa melkein keskellä käytävää. Koko ajan joku lappasi meistä ohi ja loi vilkaisun, jonka mä aina torjuin mulkaisemalla uteliaita katseita uhkaavasti.

''Oon oikeesti pahoillani'', Jussi nyyhkäisi. Mä en heltynyt tippaakaan. ''Mä olisin kertonut sulle lomalla-''

''No niin varmaan olisitkin!'' mä raivosin. Mun oli todella vaikea enää luottaa Jussiin, kun kaikista muhun liittyvistä asioista tuli ilmoitus aivan liian myöhään.

''Tumppi, kuuntele'', Jussi pyysi. Mä noteerasin kyyneleen, joka ilmestyi Jussin silmäkulmaan. Jussi sipaisi sen pois ennen kuin mä ehdin reagoida. Mä harkitsin sekunnin murto-osan ajan paikalta häipymistä, mutta päätin kuulla, miten Jussi puolustautuisi.

''Mä ihastuin Roopeen aika pian sen jälkeen, kun mä olin ihastunut suhun. Roopea mä en kuitenkaan koskaan saanut mihinkään tilanteeseen, jossa mä olisin sekä voinut että uskaltanut kertoa sille, että mä tykkäsin siitä. Sun kanssa kävi toisin. Alku oli yhtä huumaa, mutta sen jälkeen - mä vaan tunsin mun olon niin tyhjäksi, ja sitten mä aloin rakastua yhä enemmän ja enemmän Roopeen... Puoltoista viikkoa sitten mä rohkaistuin ja kerroin Roopelle. Se sanoi, että silläkin oli ollut tunteita mua kohtaan, ja suostui heti olemaan mun kanssa. Mä lupasin Roopelle tän illan, koska melkein kaikki muut menee sun kanssa. Älä nyt, Tumppi pliis, ota tätä mitenkään siinä mielessä, että Roope olis sun kilpailija. Äläkä sitten suutu, mutta - sä et vaan riitä mulle.''

Mun silmät laajenivat järkytyksestä. Mä henkäisin enkä keksinyt mitään vastattavaa Jussille. ''Sä et vaan riitä mulle'' iski niin syvälle mun alitajuntaan, että se oli viimeinen niitti. Jussin peli oli pelattu mun suhteen. Se yritti epätoivoisesti korjata tilannetta, mutta oli jo liian myöhäistä.

''Mä toivotan onnellista loppuelämää Roopen kanssa'', mä sanoin niin jäätävällä ja sarkastisella äänensävyllä kuin vain osasin. Mä käännyin ympäri ja ryntäsin takaisin saliin. Juusi huusi mun perään hädissään, mutta mua ei enää hetkauttanut mikään. Se oli siinä.

---

Mun ja Jussin välit katkesivat sen yhteenoton jälkeen täysin. Viimeinen keskustelu meidän välillä toistaiseksi oli seuraavana päivänä.

---

''Tuomas.'' Joku oli soittanut mulle tuntemattomasta numerosta, mikä hämmästytti mua aika tavalla. Mulle ei juuri koskaan soitettu muualta kuin osoitekirjassa olevien joukosta.

''Jussi täällä... Meidän on pakko puhua.''

Mun olisi niin tehnyt mieli painaa punaista luuria ja jättää asia ikiajoiksi. Sitä mä en kuitenkaan tehnyt jonkin ihmeellisen voiman estäessä mua. Ei sillä, että mua olisi kiinnostanut kuunnella, mutta ehkä katkeroitumisen välttämiseksi mä pysyin kuulolla.

''Mä en oikeasti tarkoittanut sanoa sitä, mitä mä sanoin silloin joulujuhlassa...'' Jussi sanoi apaattisesti. ''Mä tykkään susta vieläkin ja mä haluan olla sun kanssa, mutta en - ainoastaan sun kanssa.''

Ei ollut kaukana, etten mä olisi huutanut puhelimeen mun kaikki noin tuhat ajatusta, mutta mun itsehillintä taisi toimia jopa normaalia paremmin, ja mä kykenin pitämään itseni rauhallisen kuuloisena. Paljoa ei kuitenkaan tarvittu, jotta multa olisi lopullisesti kiehahtanut yli. Jussin oli paras olla hyvin varuillaan.

''Minkä takia sä et voi olla vaan mun kanssa?'' mä tivasin närkästyneenä. Mulle Jussin käytös oli todella arveluttavaa, ja musta tuntui koko ajan, että se salasi multa jotain. Ehkä Jussia pelotti kertoa joku yksityiskohta tai ehkä se halusi pimittää multa jotain, mikä saattaisi johtaa mun pimahtamiseen. Jälkimmäistä skenaariota mä vastahakoisesti ounastelin, mutta en voinut olla varma mistään. Mä olin avannut Jussille oven; nyt oli vain kyse siitä, halusiko se astua sisään.

''Kun mä tykkään myös Roopesta. Mutta eihän se ole sulle mikään - uhka!'' Jussin äänestä kuului selvä puolustelu. Se tiesi ajautuneensa ahtaaseen nurkkaan, josta se koetti livahtaa mahdollisimman haavoittumattomana ulos. Joka tapauksessa mä en ollut samoilla linjoilla Jussin kanssa, ja mun pinna alkoi hitaasti mutta varmasti palaa loppuun.

''Musta tuntuu just tasan siltä, että se on enemmänkin kuin uhka'', mä sihisin myrkyllisesti. ''Nyt sanot kyllä tai ei: pidätkö sä enemmän Roopesta kuin musta? Ja kannattaa vastata rehellisesti!'' Mun päästä taisi nousta höyryä puhuessani. Mä en sietänyt kilpailua kenenkään muun kanssa, ja kun nykyisessä tilanteessa näytti siltä, että mä sain taistella tosissani edes pienestä hetkestä Jussin kanssa, kun sillä pyöri koko ajan mielessä joku Roope, niin-

''Tumppi, älä pliis ala-'' Välillä musta tuntui, että Jussi menetti kykynsä kuulla suomen kieltä aivan täysin. Alkukantainen raivo alkoi vallata alaa mun sisällä, ja Jussin sanat ruokkivat sitä koko ajan lisää. Samassa mä tajusin, että meidän puhelu ei päättyisi hyvin.

''Vastaa mun kysymykseen!'' mä huusin - jopa hiukan kovempaa kuin olin suunnitellut. Mä olin kuulevinani jonkinlaisen nyyhkäisyn luurin toisesta päästä, mutta en niin kovaa, että olisin voinut olla varma. Mutta sitten - toisaalta: mua lakkasi jo kiinnostamasta, miltä Jussista tuntui. Se tyyppi oli saanut mussa aikaan niin paljon negatiivisia tunteita lyhyen ajan sisällä, että niiden patouma taisi juuri alkaa sortua koko sotkun aiheuttajan päälle. Sytytyslanka läheni loppuaan.

''Tää ei oikeesti vaikuta mihinkään, mutta kyllä mä saatan vähän enemmän Roopesta pitää-'' Mä en ollut muistaakseni vuosiin kuullut yhtä teennäisen anteeksipyytävää väitettä. Mun sanat jysähtivät ilmoille nopeammin kuin mä tajusinkaan.

''JUURI TUON MÄ HALUSINKIN KUULLA! HYVÄSTI!'' Mä karjaisin ääneni käheäksi, ja vein sormeni punaisen luurin kohdalle ennen kuin Jussi ehti puusta pitkään: ''Tuomas, mä-''

Kaikki selkiytyi mun päässä todella nopeasti. Jussi oli mun elämän ulkopuolella tästä lähtien, enkä mä tulisi enää koskaan ottamaan yhteyttä siihen. Samantienhän mä olisin voinut poistaa sen numeronkin, mutta mä päätin säilyttää sen varmuuden vuoksi. Mikään mun elämässä ei tainnut olla enää varmaa: sen mä tiedostin äskeisen episodin perusteella. Olisihan mun pitänyt arvata, että mä olin pelkästään hetkellisen ihastumisen kohde Jussille, kunnes se vaihtaisi uudempaan ja parempaan. Mä aloin jo miettiä erilaisia tapoja nolata Jussi täydellisesti puhtaassa kostomielessä, mutta järkevämmältä tuntui kokonaisvaltainen huomiotta jättäminen. Jussi olisi jatkossa pelkkää ilmaa mulle - se kusipää ei ollut enää olemassa mun ajatusmaailmassa.

---

Mun yllätykseksi Jussi ei edes yrittänyt soittaa mulle enää takaisin. Se petturi taisi viimeinkin sisäistää sen, että mun kanssa ei keinotella. Koko Roope-episodi oli mulle aika tavalla liikaa - puhumattakaan siitä, että Roope yritti sinnikkäästi lisätä mua kaveripiiriinsä. Mua ei juurikaan kiinnostanut - pikemminkin päinvastoin - mutta Roope vähät välitti mun suhtautumisesta.

Roope alkoi vaatia multa yhä kärkkäämmin asioiden sopimista Jussin kanssa. Mun mielipide oli se, että Roopella ei ollut myötätuntoa laisinkaan, vaikka se toista väittikin. Sekin oli jo ihme, että mä edes puhuin Roopelle, sillä käytännössä kenen tahansa muun kohdalla mä olisin jo harkinnut jonkun juonen punomista. Roope oli kuitenkin erityistapaus.

Roope oli aina kuulunut luokan ''kilteimpiin''. Se oli ehkä viimeinen henkilö, jolta saattoi odottaa jotain negatiivista kommenttia - oikeastaan yhtään mistään. Esimerkiksi mua se oli aina arvostanut, ja me oltiin ihan mukavissa väleissä ennen kuin Jussi meni pilaamaan kaiken. Vastedes mä käyttäydyin niin inhottavasti Roopea kohtaan kuin vain pystyin. Raja tuli sitten siinä, että kyllä mäkin olen ihminen.

Eihän se varsinaisesti ollut Roopen vika, että Jussi ei enää pitänyt musta. Jussi oli ihan omia aikojaan ihastunut Roopeen, eikä Roopen tarvinnutkaan tehdä muuta kuin vain olla pitääkseen Jussin vierellään. Sitäkään mä en olisi uskonut, että Roope piti pojista, mutta samahan se oli Jussin kohdalla... Ja mun.

Eräs keskustelu jäi erityisen vahvasti mun mieleen kaikista niistä kerroista, jolloin Roope usutti mua Jussin puheille. Mä en ollut lähelläkään suostua, mutta se ei ollut syy siihen, miksi mua puistatti vielä pitkään tilanteen rauettua.

---

Mä kävelin äikän luokkaa kohti melko rauhallisesti. Mun mieliala oli ehtinyt jo lähes normalisoitua niiden parin viikon aikana, jotka ehtivät kulua Jussin viimeisestä puhelusta. Ja totta kai juuri, kun sitä vähiten odotin, vastaan asteli koko sopan keittänyt kokki. Mun harmiksi Roope näytti siltä, että sillä olisi mulle jotain asiaa. Ympäri mä en kuitenkaan voinut kääntyä, sillä tunnin alkuun oli enää muutama minuutti, joten mun oli päästävä Roopesta ohi kunnialla.

Kun mä olin päässyt muutaman askeleen päähän Roopesta, se kääntyikin sivuttain ja viittoi mua jatkamaan eteenpäin kävelyä. Se nilkki todella kuvitteli kertovansa asiansa mun vieressä kävellen! Mun mielessä käväisi hetkellisesti ajatus kansainvälisen käsimerkin näyttämisestä, mutta hiukan Roopen takana käveli mun terveystiedon opettaja, joten operaatio kariutui siihen. Mä olin valmiina antaa palaa Roopelle - oikein sydämen kyllyydestä.

''Rehentelemäänkö tulit vai mitä! Mulla on ihan tarpeeks paskainen olo ilman että mä näen-'' Mun purkaus ei ehtinyt sen pitemmälle, sillä seuraavana mä koin aivan uuden puolen Roopesta.

''Nyt pidät sen turpas kiinni ja kuuntelet mua, kunnes mä annan sulle luvan puhua. Onko selvä!'' Roope sai pidettyä huutonsa siedettävissä desibelirajoissa, vaikka oli silminnähden raivostunut. Sen ilme ei ennustanut moista, mutta olinhan mä aikaisemminkin onnistunut olemaan väärässä, mitä toisten ihmisten käyttäytymiseen tuli... Joka tapauksessa mun säyseä puoli astui esiin ja mä tyydyin vain nyökkäämään ääneti.

''No hyvä. Jussi on ollut ihan poissa tolaltaan koko tän ajan siitä lähtien, kun sä jätit sen. Se on kuluttanut aikansa käytännössä itkemällä mua vasten ja valittamalla, että sen sielu on revitty kahtia. Joten: mä vaadin, että sä menet - heti kun mahdollista - setvimään välis Jussin kanssa, jotta meidän arki palautuis edes jotenkuten normaaliksi.''

Mä en ollut uskoa korviani. Jo se olisi ollut tarpeeksi, että Jussi heittäytyi marttyyriksi, mutta... Roope vaati mua selvittämään asiat Jussin kanssa vain voidakseen viettää sen kanssa onnellisen loppuelämän! Mun taistelijanluonne pääsi nyt oikeuksiinsa. Mulla ei ollut aikomustakaan puhua Jussille sen jälkeen, mitä se oli mulle tehnyt. Mun elämä tässä oli hajotettu palasiksi eikä Jussin!

''Entä jos mä kieltäydyn?'' mä tivasin jäätävästi. Vastaus taisi olla vähintäänkin yhtä jäätävä.

''Kieltäytymisellä voi olla kauaskantoisia seurauksia'', Roope sivalsi. Mä en edes halunnut tietää, mitä ne kauaskantoiset seuraukset olivat. Roope oli suosittu oppilas, ja se voisi saada mut vaikka minkälaisiin vaikeuksiin, jos mä kieltäytyisin. Mutta eihän sillä ollut oikeutta ahdistella mua sillä tavalla! No, eipä elämä koskaan ole oikeudenmukaista ollutkaan.

''Ja milläköhän oikeudella sä ajattelit - kaiken tän jälkeen - käveleväsi mun luo ja vaativan mua selvittämään välini Jussin kanssa? Jussi pilasi mun elämän, mutta - niin. Ethän sä sitä voi ymmärtääkään.'' Hetken ajan mä jo pelkäsin, että mun kaktuksenpiikin terävä sarkasmi uppoaisi liian syvälle Roopen nahkaan, mutta siltä ei tullut mitään välitöntä reaktiota. Mä en tarkkaan ottaen itsekään tiennyt, mihin mä pyrin, mutta mun oli pakko saada Roopelle selväksi, että mä olin ainoa, jolla oli oikeus olla vihainen. Välittömästä reaktiosta puheen ollen-

''Sä lopetit ihan itse sun suhtees, joten ei kannata syyttää Jussia!'' Roope ei ollut mun mielestä mikään tyhmä jätkä, mutta se ääliö meni ja huusi asiansa niin, että koko koulu taisi kuulla.

''Turpa kiinni, idiootti!'' mä sähähdin - tarkoituksella niin hiljaa, että kukaan muu ei voinut kuulla. Mä vilkuilin jo ympärilleni etsien tuijottavia katseita, mutta suureksi yllätyksekseni en löytänyt ainuttakaan. Roope oli käsittämättömän onnekas - ja kerrankin siitä oli mulle jotain hyötyä. Roope näytti jo katuvan äänenkorotustaan, mutta kannastaan se päätti näköjään pitää kynsin hampain kiinni.

''Tuomas - ymmärrä nyt, saatana! Mä olen oikeasti huolissani Jussin suhteen-'' Mua ei todellakaan huvittanut kuunnella.

''No mä en ole.''

''Älä vittu keskeytä! Kohta sä saat todella katua sun käytöstä.'' Roope muuttui koko ajan yhä pelottavamman näköiseksi. Kokoerokin oli meidän välillä aika suuri, ja mulle hiipi jo mieleen, että se saattaisi kohta käyttää sitä hyväkseen. Mutta silti: ''kohta sä saat todella katua sun käytöstä'' ei kuulosta millään puhetyylillä uskottavalta. Mä voisin kuvitella ton lauseen jonkun lastaan komentavan vanhemman repliikkivarastoon. Roope oli kyllä ihan oma lukunsa - millä mittarilla tahansa. Joka tapauksessa mä käskin itseäni olemaan vähän aikaa hiljaa jälkiseurauksia vältellen.

''Käytä sun aivojas - jos niitä ylipäänsä on - ja ajattele. Sä olet juuri nyt murentamassa Jussin elämän pala palalta, ja kuka tietää, mitä se saattaa tehdä hermorauniona! Jussi ei edelleenkään ole syypää mihinkään sun ''murheisiin''! Se, että sä jätit sen, oli täysin sun oma valintasi. Jussi piti susta - ja pitää edelleen - mutta se ei vaan riitä sulle. Ei näköjään - sun on pakko omia joku, jota sä voit hallita täysin-'' Mä olin niin lähellä menettää malttini totaalisesti, että mun vastaus saattoi kuulua hiukan liian voimakkaasti.

''MITEN NIIN ''OMIA''! Sun kannattaa pysytellä kaukana asioista, joista sulla ei ole hajuakaan!'' Tai, no joo... ''Hiukan'' liian voimakkaasti...

''Kannattaisko mennä tunnille?'' ohikävellyt Markus - mun kurssilainen - huikkasi. Mun ja Roopen oli pakko keskeyttää meidän liekkeihin leimahtanut riitely ja palauttaa ajatukset takaisin - pah - tärkeämpiin asioihin.

''Tuomas, ennen kuin sä meet... Mä haluan sanoa yhden asian. Ja mä sanon sen vaan kerran.'' Roope näytti olevan hyvinkin vakavissaan, joten mä päätin olla keksimättä väliin mitään nokkelia vastakommentteja. Antaa pojan puhua mitä puhuu, mua ei voisi vähempää-

''Mä tykkään susta.'' Siinä samassa Roope oli jo kääntynyt eikä vilkaissut enää taakseen. Mulla ei ollut enää aikaa lähteä Roopen perään, koska mun tunti oli jo alkanut. Mä olin heti aivan varma, että Roope pilaili mun kustannuksella, mutta sitten toisen kerran mietittyäni Roopen kasvoja sekä ennen kaikkea sen vakavia ja arvoituksellisesti kiiluvia silmiä... Mä en ollutkaan enää yhtä varma.

Koko loppupäivä meni multa täysin ohi - näin opiskelun näkökulmasta. Ainoat asiat, mitä mulla pyöri päässä, johtuivat vain ja ainoastaan Roopen erikoisesta käytöksestä. Ensin se pölkkypää kajautti koko koululle mun ja Jussin suhteesta ja sitten kasvot ilmeettöminä kertoo mulle, että se tykkää musta. Koko jutussa ei tuntunut olevan mitään järkeä. Mun elämästä oli muutenkin tullut järjetön hullunmylly sen jälkeen, kun... Ja taas mua puistatti. Mitä jos Roope oikeasti oli oikeassa Jussin suhteen? Mitä jos Jussi todellakin oli romahduksen partaalla ja tekisi jotain peruuttamatonta? Siinä kohtaa Roope ei ainakaan vitsaillut. Se huusi mulle naama punaisena, ja mä tein saman vähintään yhtä sävykkäästi takaisin.

Ja vitut. Jussi oli mun elämän ulkopuolella, ja niin se tulisi myös pysymään.

Juuso:

Kohtalon hetki lähestyi, kun mun päivän viimeistä tuntia - aina yhtä ''ihanaa'' kemiaa rouva Korppikotkan (lempinimi) johdolla - oli jäljellä enää pari minuuttia. ''Korppi'' piti meitä luokassa aina täsmälleen tasaan asti, joten aikaisemmin pääsemisestä oli turha edes haaveilla. Juuri siitä syystä Henri ehti aina ennen mua pääovelle odottamaan, ja varsinkin nyt, kun se oli nähnyt mut Pyryn kanssa, se ei takuulla olisi lähtenyt mua aikaisemmin.

Mä koetin keksiä joitain järkeviä selviytymisstrategioita, mutta sen verran mä jo tunsin Henriä, että mä saatoin olla jo melkoisessa liemessä. Oli hyvin mahdollista, että Henri luuli Pyryn olevan se mun ''entinen poikaystävä''. Kumminkin sen selittäminen Henrille ei todennäköisesti riittäisi; kyllä muakin ihmetyttäisi, jos mä näkisin mun uuden poikaystävän toisen seurassa - pitämässä toisiaan kädestä kiinni.

Tutun kaavan mukaan tasan kellonlyömän aikaan tunti päättyi, ja mä olin omillani. Mun oli selviydyttävä, mutta mua ei missään nimessä huvittanut laulaa Gloria Gaynoria. Samalla mä muistin, että mullahan oli joskus ollut ''I will survive'' mun mp3:ssa. Seuraava asia, minkä mä ympäristöstäni noteerasin, olikin jo se, että mä kävelin portaita alas ensimmäiseen kerrokseen. Mitään kiertotietä mulla ei ollut, ja muutenkin ''karkaaminen'' olisi saattanut - ja hyvin todennäköisesti olisikin - vain pahentanut asiaa. Täytyi kävellä tulen läpi...

Mä näin Henrin jo portaiden puolestavälistä lähtien; se istui rennohkosti tummansinisellä pehmustamattomalla sohvalla. Nojaten taaksepäin kädet selkänojan takana Henkka näytti olevan täysin ajatuksissaan, sillä se huomasi mut vasta, kun mä olin jo kävelemässä sen ohitse. Mä yritin näyttää mahdollisimman viattomalta, mutta se ei tainnut aivan onnistua...

''Mihin matka?'' Mä pysähdyin kuin seinään. Henrin äänensävy pelotti mua: siinä oli ripaus ''vittumätapansut''-liuosta ja mausteena hiukan teeskenneltyä välinpitämättömyyttä. Mä meinasin ensin olla vilkaisemattakaan Henriä - jumalauta, mikä pelkuri mäkin olen - mutta päädyin taas siihen lopputulokseen, ettei se olisi mitään ainakaan edistänyt. Mä käänsin päätäni vastahakoisesti vain sen verran, että mulla oli Henrin kanssa katsekontakti. Henkka katseli mua kulmakarvat koholla ja ilmeettömänä, mutta sen silmät kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa. Mä olin näkevinäni niissä salamoita. Sitten mä olin lähellä purskahtaa nauruun, kun mä mietin itsekseni, pitäisikö mun lopettaa pilven polttaminen, kun noin pahasti näkyy harhoja...

''Onko sulla kieli turtunut sun oikean poikaystävän suutelemisesta, vai mihin sä oot menettänyt sun puhekykysi?'' Ei naurattanut enää. Henri oli tulta ja tappuraa, ja äskeisenkin se sanoi niin ilkeästi, että mun teki mieli antaa sen maistaa omaa lääkettään. Ainoa miinuspuoli oli se, ettei Henrillä ollut tässä kohtaa ''omaa lääkettä''. Mitäpä en mennyt kertomaan Henkalle - mun syytähän koko tilanne oli. Mä halusin päästä äkkiä pois: kaikista mieluiten koko keskustelusta, mutta ensin aulasta.

''Sori, mä ajattelin jotain muuta, mut meidän olis ehkä-''

''No mulla on kyllä erittäin hyvä aavistus, mikä se ''muu'' mahtais olla!'' Mä kavahdin Henrin yllättävää keskeytystä, ja aioin sanoa vastaan. Tärkeämpää oli kuitenkin päästä ulos puhumaan, ettei kukaan havahtuisi kuuntelemaan meidän sanailua.

''Henkka, älä viiti, mennään ulos puhumaan.'' Henri murahti vastauksen, jota mä en kuullut, mutta nousi kumminkin ylös. Mä kävelin edellä ovista ulos ja muutaman askeleen viileässä kevätilmassa, kun Henri tarrasi mun reppuun pysäyttäen mut. Mä en ehtinyt vielä kääntyä ympäri ennen kuin sanasota jatkui.

''Sun olis nyt korkea aika selittää, minkä takia sä kävelit sen toisen tyypin kanssa käsi kädessä! Mä nimittäin TIEDÄN, että se ei ollut mikään ''vanha tuttu'', niin kuin sä selitit! Ala puhua!'' Henkka oli selvästi liian kiihtyneessä mielentilassa kuunnellakseen järkipuhetta, joten mulla oli suuria vaikeuksia saada sitä ensin kuuntelemaan ja sitten vielä siirtymään rauhallisempaan paikkaan. Juuri kyseisellä hetkellä me satuttiin seisomaan täsmälleen keskellä ulkokäytävää muutaman metrin päässä pääovista. Katoksen siniseksi - yllätys, yllätys - maalatut betonipylväät antoivat jonkun verran suojaa ulkopuolisilta, mutta sisältä oli VIP-tason näkyvyys.

''Henkka, pliis, kuuntele - mennään takapihalle, jooko? Me ei voida puhua tässä, kun joku voi kuulla.'' Mä aloin olla pikkuhiljaa epätoivoinen, kun parinkymmenen sentin päässä musta seissyt (selkeän yliannostuksen ärrinmurrinkeksejä ahmaissut) komistus ei tahtonut letkauttaa korvaansa mulle ollenkaan. Mä ilmeisesti onnistuin, sillä Henrin aggressio heikkeni asteen verran, ja se päästi mut liikkeelle.

Mun sydän hakkasi hullun lailla, kun mä kävelin hermostunein askelin pihatietä alas. No, ainakin me saataisiin olla rauhassa, mä ajattelin. Henri käveli muutaman metrin mun takana, enkä mä halunnut (tai uskaltanut) vilkaistakaan sitä. Mä olin todella hankkiutunut melkoisiin vaikeuksiin, ja nytkin mä koetin pähkäillä, millä ihmeellä mä saisin vedettyä itseni tästä suosta. Märkä, upottava suo, niin kuin siinä leijonanmetsästyksessä laulettiin...

Lukion takapiha oli kaaren muotoinen, ja sen päällä oli merensininen - mikä helvetin obsessio siniseen mun lukion suunnittelijoilla oli!? - katos, joka työntyi kymmenisen metriä seinästä eteenpäin. Mä kävelin melko tarkalleen puoleenväliin orastavan ruohon (talvi oli ollut aika raju ja niittänyt melkoisesti kasveja ja puita) peittämää takapihaa ja käännähdin piruetinomaisesti ympäri. Henri käveli ripeästi vielä pari askelta ja tarttui sen jälkeen mua kovakouraisesti olkapäistä rymäyttäen mut kivikovaa seinää vasten. Mua alkoi jo oikeasti pelottaa, sillä Henkka näytti todella raivostuneelta.

''Nyt ei enää mitään selityksiä, vaan kerrot kaiken!'' Henri jyrisi. Mä en hetkeen kyennyt muodostamaan yhtäkään järkevää ajatusta, sillä mun aivot jäätyivät totaalisesti. Mä näin ainoastaan Henrin silmittömän vihaiset kasvot- ja sen houkuttelevan näköiset huulet kymmenen sentin päässä mun omista. Henri puristi edelleen mun olkapäitä rystyset valkeina ja koko keho raivosta täristen. Mä pelkäsin henkeni edestä ja koetin selvitä niin vähällä kuin mahdollista.

''Sen nimi on Pyry - me ollaan tunnettu aika monta vuotta, mut ystävystyttiin tässä ihan vähän aikaa sitten - mulla oli aiemmin Pyryn kanssa yhteinen poikaystävä, mutta se joutui jättämään meidät... Öö - mitä muuta sä haluut tietää?'' Mä takeltelin melkoisesti ja käytin mahdollisimman lieviä sanankäänteitä, sillä mä en halunnut suututtaa Henkkaa yhtään enempää. Mä oletin, ja ehkä jopa toivoinkin, että mun äänestä erottuisivat pelko ja katumus - ne olivat nimittäin mun päällimmäiset olotilat juuri sillä hetkellä. Mun otsalle alkoi tiivistyä hiljalleen pieniä hikipisaroita, ja musta tuntui, että mun koko naama hehkui aivan punaisena. Henrikin näytti punaiselta, mutta se johtui raivosta - ei suinkaan pelosta. Tai mistä mä tiesin?

Mä mietin asiaa tarkemmin. Johtuiko Henrin aggressiivinen käytös pelosta? Ehkä sitä pelotti, että mä jättäisin sen ja lähtisin Pyryn mukaan, niin sanotusti. Pyry oli Henrille uhka, eikä Henkka ilmeisesti ollut tottunut kolmiodraamoihin. No, enpä mäkään ollut aikaisemmin joutunut tän tapaiseen tilanteeseen...

''Minkä takia te kävelitte käsi kädessä pitkin käytäviä?'' Henri jatkoi tulitustaan. Mä olisin halunnut vajota maan alle, enkä mä keksinyt mitään vastattavaa. Tai, no - sellaista vastattavaa, josta Henkka ei olisi saanut lisää vettä myllyynsä. Kaiken huippu oli se, että Henri oli melkein kiinni mussa ja mä taas olin kirjaimellisesti selkä seinää vasten - eli lähestulkoon kohtaus suoraan mun märimmistä päiväunista. Erotuksena oli, että tällä hetkellä mä elin painajaista - karmeata painajaista. Mä halusin pois, kauas pois Henrin ulottuvilta ja sen raastavilta, lohduttomilta ja ennen kaikkea vihaa pursuavilta kysymyksiltä.

Eihän mulla ollut yhtään hyvää eikä edes kelvollista vaihtoehtoa! Jos mä todella kertoisin, että Pyry oli mun poikaystävä (syvä katumus vihlaisi mun sydäntä, ja mä kaduin suurin piirtein kaikkea mahdollista samaan aikaan), Henri saattaisi jättää mut. Jos mä taas kieltäytyisin kertomasta, jotain vähintään yhtä kohtalokasta voisi seurata. Mut oli ajettu nurkkaan - sen kaikissa merkityksissä. Antautuminen oli ainoa mahdollisuus.

Mä selitin, kuinka mä ja Pyry oltiin jääty yksin, ja mulla ei ollut ketään muuta. Henrin tapaaminen tuli inhottavaan väliin, sillä mä en vielä siinä vaiheessa tiennyt, suostuisiko Pyry olemaan mun kanssa. Selostaessani tapahtumien kulkua mä tarkkailin tiiviisti Henrin elekieltä ja olin valmis keskeyttämään heti, kun tarve vaatisi. Tarvetta ei kuitenkaan tullut, vaan Henkka tuijotti mua koko ajan kasvot ilmeettöminä - kivikasvoksi se oli kai kasvatettu. Mä lopetin tuhahtamalla ''ja tässä sitä nyt ollaan''.

Mä hätkähdin, kun hetken tauon jälkeen Henri painautui aivan kiinni muhun. Sen kasvoilla oli niin salaperäinen ilme, että mä en halunnut lähteä edes arvailemaan, mitä sillä oli mielessä. Kuparinruskeat silmät pysäyttivät mun katseen, minkä takia mä tajusin hiukan myöhään, että Henri oli jo irrottanut otteensa mun olkapäiltä ja asetti kätensä löyhästi mun lantiolle. Mulla oli jo paha(?)enteinen aavistus siitä, mitä tuleman piti, mutta mä en edelleenkään uskaltanut ajatella asiaa. Todellisuus saavutti mut hyvin pian.

''Voinko mä korvata mun käytöksen sulle jotenkin?'' Henri kysyi samettisesti. Henkan hetkellinen hymynväläys näytti mun silmään niin teatraaliselta, että mahtoiko poika itsekään uskoa mun tietämättömyyteen. Luuliko se oikeasti yllättävänsä mut jollain tavalla? Ja ennen kaikkea: oliko Henri todellakin niin varma - kuin antoi olettaa - siitä, mitä tulisi tapahtumaan? Mä aloin turhautua yhä enemmän Henrin tapaan toimia. Vastahan se oli huutanut mulle kurkku suorana mun ja Pyryn vehkeilystä - tai miksi se nyt ikinä halusikaan meidän suhdetta kutsua. Ja nyt se halusi...

Vai halusiko? Mitä jos mä olin taas väärässä - aivan niin kuin aina aikaisemminkin? Nyt ei olisi ollut ensimmäinen eikä suinkaan viimeinen kerta. Henrin elekieli kertoi kuitenkin paljon, ja mä olin vahvasti sitä mieltä, että kovin väärässä mä en missään tapauksessa voinut olla. Niin sen oli pakko olla: mitä muuta Henkka oikein kuvittelisi? Vai oliko se pohjimmiltaan juonittelija, joka tykkää johdattaa ihmisiä ansaan? Viimeiselle ajatukselle mä en voinut kuin kääntää selkäni.

Se tapa, millä Henri katseli mua juuri kyseisellä hetkellä, kun mun ajatukset laukkasivat kahtatuhatta, pakotti mut hylkäämään kaiken negatiivisen sulattaen viimeisetkin kylmät jääpuikot mun aivojen sisäisen talvipakkasen ytimestä. Niissä kasvoissa oli miehuutta ja poikuutta (useammassakin merkityksessä, heh), arkuutta ja rohkeutta, avoimuutta ja salaperäisyyttä, tarve kertoa kaikki tunteet ja tarve kätkeä kaikki syvälle aivojen uumeniin; muutama lyhyt sekunti oli täynnä vastakohtia. Kaiken tämän verhosi maaginen arvoituksellisuuden viitta, jota mä koetin raottaa nähdäkseni Henrin salaperäisyydestä riisuttuna. Jälleen mun aivot tekivät jotain, mitä niiden ei olisi pitänyt: riisumisesta tuli sattumoisin mieleen eräs toinen seikka, mitä mä en olisi lainkaan pistänyt pahakseni...

Harmikseni mä huomasin, etten mä ollut ajatellut vastausta Henkan kysymykseen ollenkaan. Mitä ihmettä mun nyt olisi pitänyt sanoa sille? Olisiko suorasukainen vastaus liian raju, tyyliin: ''Et mitenkään, mä haluun pois''? Olisiko parasta vain antaa Henrin maistaa omaa lääkettään sanomalla: ''No, olis yks tapa...''? Vai kävisikö kenties terävä sarkasmin piikki: ''Sunhan se pitäisi tietää, kun oot asiantuntija...'' Milloin mun pää olisi ollut viimeksi yhtä sekaisin... No, huono muisti mulla ainakin oli. Joka tapauksessa mä jouduin lopettamaan ahdistavan hiljaisen hetken, ja tein päätöksen sekunnin murto-osassa - mikä ei ollut välttämättä se paras ratkaisu.

''Kyllä sen voi jotenkin korvata'', multa lipsahti. Oliko mun ihan pakko olla niin idiootti, että mä sanon aina, mitä mulla on mielessä... Tai itse asiassa tällä kertaa mä onnistuin lieventämään mun tarkoitusta juuri sen verran, että Henrin reaktio jäi kulmakarvojen parin sentin kohoamiseen. Parin sekunnin kuluttua Henri kuitenkin alkoi hymyillä entistä leveämmin, ja takuulla mietti, mikä sen seuraava askel olisi. Fyysisesti homma oli mun puolesta aivan tarpeeksi pitkällä: Henkka seisoi noin kymmenen sentin päässä musta ja piti käsiään edelleen mun lantiolla. Julkisella paikalla se ei sentään olisi viitsinyt- Ei helvetti. Anyways, mä kiirehdin sanomaan jotain (mitä tahansa) ennen kuin Henri saisi suunvuoroa.

''Mutta sovittaisko siitä myöhemmin? Mun pitäis alkaa lähteä kotiin, ettei mutsi saa raivaria. Tässähän on koko ilta-'' Henri päätti osoittaa jälleen kunnioitustaan mua kohtaan keskeyttämällä mut.

''Eikö se olis hyvä hoitaa nyt alta pois...'' Mä tunsin jähmettyväni niille sijoilleni. Henkka näytti niin poikamaisen viattomalta seksikkään otsatukkansa kanssa, että siltä näyltä oli jo vaikea kuvitella, mitä mahtoi Henrin pään sisällä liikkua. Mä olin ehdottoman varma sen aikeista - siitä ei voinut olla enää epäilystä. Koko ajan se vihjaili mulle murentaen hiljalleen palapelin todellisten aikeidensa päältä. Kaikki oli selvinnyt, eikä pois tainnut olla pääsyä... Mä vilkaisin sivuilleni, mutta ketään ei näkynyt mailla halmeilla. Me oltiin kahdestaan - mä ja Henri.

''Onks sulla tosiaan noin kiire?'' mä kiusoittelin. Samassa huomasinkin olevani omassa elementissäni - en mä tietenkään voinut olla pistämättä piikkiä jossain vaiheessa. Päästyäni vinoilemasta mun virne vaihtui melkoiseksi hämmästykseksi tuossa tuokiossa.

''Juuso, tällä on kiire. Aivan vitun kova kiire.'' Henrin ilmekään ei värähtänyt. Mun elimistö alkoi jo riistäytyä mun hallinnasta: mä tuijotin Henriä kuin olisin vasta herännyt ja mun sieraimet laajenivat. Samalla mun ylävartalo nojautui vaistomaisesti taaksepäin, ja mun sydän alkoi jyskyttää vähintään yhtä kovaa kuin mun kävellessä pääovelta juuri siihen samaan paikkaan, missä mä seisoin. Samaan paikkaan, jossa muutaman ohikiitävän sekunnin aikana saattoi tapahtua jotain, mikä mullistaisi mun loppuelämän...

Henri:

Pelko mun sisällä kasvoi alituiseen. Mä en kertakaikkiaan kestänyt ajatusta, että Juuso olisi lähtenyt pois. Ei se enää saanut - me oltiin jo niin lähellä... Niin lähellä, mutta silti niin... Kaukana...

Mä olin oppinut jotain Topiin rakastumisesta ja siitä eroamisesta. Sen selkkauksen jälkeen mä olin jatkuvasti toistellut itselleni ''älä koskaan päästä irti kultakimpaleesta vaan hanki liimaa, joka kestää''. Juuri nyt oli kyse siitä. Juuso oli myötätuntoisin ihminen, jonka mä olin koskaan tavannut, ja se tuntui oikeasti välittävän: niin musta tuntui. Mä olin löytänyt oman kultakimpaleeni, enkä todellakaan edes harkinnut irtipäästämistä. Pikaliima ei kestä pitkään, joten pitää luoda side - jonka ensimmäinen osa oli juuri punoutumassa yhteen.

Ikäeroa mä en ollut edes miettinyt muutamaan päivään. Kaksi vuotta on kuitenkin niin lyhyt ajanjakso, että mun käsityksen mukaan on täysin ok olla yhdessä vähän nuoremman kanssa. Ei se mua haitannut - eikä tuntunut haittaavan Juusoakaan - joten asia oli sujut. Mä ajattelin asiaa huumorin kannalta: oli oikeastaan hauskaa olla eräänlainen isoveli Juusolle - asema, jota mä en ollut koskaan aikaisemmin kokenut. Mähän olin ainoa lapsi ja myöskin ylpeä siitä. Nyt mä olin ylpeä, että mulla oli Juuso.

Häiritsevää oli se, että mä olin koko ajan yrittänyt viestittää Juusolle, mitä mä halusin. Enhän mä siltikään voinut tietää, oliko Juuso tajunnut asian, enkä mä voinut kysyä siltä! Juuso vaikutti hiukan pelokkaalta: sen kasvoilla oli hiukan ''älä vaan tee mulle mitään pahaa''-tapainen ilme. Mä olisin niin halunnut - vain halata Juusoa ja kertoa, että kaikki oli hyvin! Me oltiin edetty siihen asti, mihin me haluttiinkin! Ja taas mä jouduin pähkäilemään.

Mistä mä tiesin, mitä Juuso halusi? Oli hyvin mahdollista, että Juusoa pelotti niin paljon, ettei se uskaltanut kertoa sitä mulle. Sama ongelma mulla oli Topin kanssa; oikeastaan vasta sitten, kun Topi pakotti mut, mä suostuin kertomaan mun tunteista. Sitten mulla välähti. Juurihan mä olin vastannut mun kysymykseen! Miten mä saisin Juuson ilmaisemaan kantansa: pakotan sen kertomaan! Sopiva lausahdus riittäisi pudottamaan Juuson polvilleen - kielikuvallisesti.

''Juuso... Joko nyt tai sitten saat unohtaa koko jutun. Me joko jatketaan eteenpäin tai sitten ei - nyt ei oo kolmatta vaihtoehtoa. Se on sun valintasi, miten teet.'' Vahvistaakseni mun sanomaa mä painauduin vasten Juuson vartaloa, joka nytkähti hieman. Juuso hengähti näyttäen siltä, ettei sillä ollut hajuakaan, mitä pitäisi tehdä tai sanoa. Mä päätin auttaa.

''Oonko mä muuten kertonut sulle, että sua söpömpää poikaa ei oo olemassakaan... Mitäs sanot, jos päästäisit sun söpön kielen töihin?'' Mun äänensävy muuttui ratkaisevasti virkkeiden välissä, mikä taisi vain vahvistaa Juuson epävarmuutta. Mä pelkäsin eniten, että Juuso luulisi mun tarkoittaneen jotain, missä farkkujen vetskarin avaaminen on merkittävä vaihe...

''Mua pelottaa.'' Jäätävä kylmyys vihlaisi mun kehoa äkillisesti, ja kaikki säälin tunteet heräsivät valloilleen mun mielessä. Juuso myönsi juuri sen, mitä mä olin koko ajan ounastellutkin, mutta se tapa... Se tapa, millä se tuli, oli mun hämmennyksen syy. Juuso sanoi sen niin suoraan ja niin konstailematta, että mä palasin jo menneeseen... Mä halusin helliä Juusoa, pitää sitä hyvänä, rakastaa sitä, antaa sen kokea jotain uskomatonta ja ainutlaatuista...

''Voinko mä auttaa sua mitenkään...'' Mun lennokkaat ajatukset pysähtyivät äkisti, kun Juuson kädet syöksyivät yhtäkkiä mun ympärille ja rutistivat mua niin kuin mulla oli tapana rutistaa mun unilelua viisivuotiaana. Juuso oli niin lähellä mua - sekä fyysisesti että henkisesti - että mä aloin jo menettää järkeäni. Primitiivinen halu heräsi mun sisällä, ja mä halusin naida Juusoa kuin kiimainen sonni. Samalla mä tulin myöntäneeksi itselleni, että mä olin täysi kusipää ja tunteeton paskiainen.

Juuson pää makasi mun olkapäällä levollisesti. Mä ajattelin alkaa silittää Juuson hiuksia, kunnes mä jouduin suoranaiseen shokkiin.

Juuso itki. Kyyneleet tipahtelivat hiljalleen mun paidan kankaaseen ja imeytyivät sen sisuksiin. Mä olin avuton ja täysin vailla sanoja; ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun näin oli tapahtunut. Joka tapauksessa mä ymmärsin, että Juuso ei ollut vielä valmis. Mun piti antaa sille aikaa ajatella ja käydä tapahtumia uudestaan läpi. ''Kaikkea ei voi saada kerralla, vaikka kuinka haluaisi'', mä totesin pettyneenä ajatuksissani.

Juuso:

Ei todellakaan ole helppoa elää munkaltaisena ylitunteellisena ja herkkähipiäisenä pelkurina. Juuri kun mä luulin ylittäneeni jo aikoja sitten kaikki uskalluksen puutteen rajat, jouduin toteamaan itselleni, että olitpas taas väärässä. Henri halusi oikeasti hyvittää käytöksensä ja parantaa mun oloa, mutta mitä tekikään pikku Juuso-poika... Ei, hän ei uskallakaan ottaa tarjousta vastaan, vaan hylkää sen ja vollottaa sitten kuin uhmaikäinen kersa.

Henri kuunteli mun pillitystä aikansa ja ehdotti sitten, että kumpikin lähtisi kotiin. Mä olin samoilla linjoilla, sillä mä en halunnut nolata itseäni yhtään enempää. Toki siitä voi olla montaa mieltä, olinko mä asettanut itseni häpeän kohteeksi jo niin monta kertaa, ettei sillä enää ollut mitään väliä... Mutta tästä huolimatta mä halusin pakonomaisesti pitää itselläni edes jonkinlaisen itsearvostuksen tunteen - tällä kertaa se vaati tilanteen purkautumista. (Ja taas mun pervot ajatukset, JO NYT ON SAATANA!)

Mun kotimatka sujui verkkaisesti kyyneleitä pidätellen. Mä olisin voinut aloittaa uuden surunilmaisemiskohtauksen usemmastakin syystä, kuten hetki sitten Henrin kanssa tapahtuneesta, mun pelkuruudesta, hallinnan menettämisen tunteesta, häpeästä... Mun suurin ihmetyksen ja hämmästelyn aihe oli se, miksi Mikon suuteleminen oli ollut niin helppoa ja vaivatonta - ilman mitään pelkoa tai vastustuksen tarvetta. Saman tekemisestä Henkan kanssa oli muodostunut jonkinlainen ylitsepääsemätön muuri, jota mä turhaan yritin kiertää ja kaartaa. Jykevä, raskas ja hiukan harmahtava tiiliseinä ei jämähtänytkään nyrkiniskuista, joita mä en luultavasti enää kohta jaksaisi tehdä.

Pilvinen iltapäivä tummeni mun mielessä entisestään samalla kun mä saavuin mun kotiin johtavalle kapealle hiekkatielle. Tietä reunustavat puut koivut olivat jo ohittaneet hiirenkorvavaiheen, mutta alkava kesä ei alkanut mun ajatuksissa. Tummaa, synkkää, ikävää, surullista, Henri, Pyry... Pyry oli seuraava este mun mahdottomalla taitoradalla, jonka läpäisemisen yrittäminenkin oli yhtä tyhjän kanssa. Jos ei yritä, voi aina lohduttautua sillä, että onnistuisi loistavasti, jos yrittäisi tosissaan. Sekään ei tosin tainnut pitää paikkaansa mun kohdalla.

Mulla ei ollut mitään keinoja Pyryn varalle. Sille oli kerrottava, mutta tapa oli ja tulisi varmaan pysymäänkin täysin hämärän peitossa. Henrin tapaus näytti jo, millaisia seurauksia sillä on, jos antaa toisten ihmisten ottaa asioista selvää. Suurin ongelma taisi olla se, että Pyry ottaisi varmasti enemmän nokkiinsa tästä selkkauksesta kuin Henri, sillä Pyryn luonteeseen kuului itsesyyllistys. Koska mä en itseäni kehdannut tai jaksanut sääliä, päätin ottaa toisen kohteen.

Pyry ei edelleenkään ollut tehnyt mitään väärin. Mikko joutui jättämään meidät yksin, ja mun lähestymisyritys oli jo saattaa mut ja Pyryn onnellisesti yhteen koko loppuelämän ajaksi - the end. Mä en elänyt satua, tai vaikka olisinkin elänyt, tarpominen keskellä sitkeästi jalkoja hidastavaa suota kävi koko ajan hankalammaksi. Vaikka Henrin ja mun ensitapaaminen ei ollutkaan mun ansiota, melkeinpä kaikki muu sen jälkeen oli. Mä ajauduin Henkan pauloihin (joo, Koivuniemiin, heh, kuunteleeko joku vielä suomihittejä) ja sukelsin syvemmälle sellaiseen pisteeseen asti, josta ei ollut enää paluuta entiseen. Mun kolhiintunut elämä sai uuden epäsymmetrisen lommon - ja kuin tilauksesta taivas avasi sanaisen arkkunsa ja viestitti mulle tasan tarkkaan myötähäpeänsä tason. Kissankokoiset vesipisarat piiskasivat mua, ja ohut kevättakki taisi kastua ennätysajassa - hyvä minä.

Päätös Pyryn kanssa toimimisesta syntyi käytännössä heti, kun mä olin päässyt omaan huoneeseeni rauhoittumaan ja lämmittelemään. ''Kerran se vain kirpaisee''-ajattelu tuntui järkevimmältä vaihtoehdolta, sillä olettaen, että Pyry lopettaisi meidän suhteen tähän (mun sydämeen saattoi tulla avohaava - en ollut kuitenkaan varma), selvittely ei pitkittyisi ja kaikki jatkaisivat melko sovussa omilla tahoillaan. Henriä mun ja Pyryn ''ero'' ei ainakaan olisi haitannut, joten selkeitä ongelmia ei tainnut löytyä. Mä kuitenkin pohdin asiaa hiukan pidemmälle ja tajusin yhden heikon kohdan: mun itsetunto ei välttämättä kestäisi Pyryn mukautumista tapahtuneeseen. Jos Pyry suostuisi jatkamaan kaikesta tapahtuneesta huolimatta, mä olisin todennäköisesti se, jonka kantti pettäisi. Aika sai luvan näyttää.

Aamuaurinko sarasti pilvettömällä taivaalla ja toivotti mut tervetulleeksi uuteen, ihmeelliseen päivään. Mun mieliala oli muuttunut melkoisen radikaalisti eilisestä. Se, mitä tapahtui, ei enää hävettänytkään mua, vaan mä todella sisäistin, mistä oli kyse. Mikon menettäminen viilsi mun sisimpään niin syvän haavan, että veri ei ollutkaan ehtinyt vielä hyytyä täysin: tiedostamattani mä olin edelleen aivan maassa. Kun henkilö, jota mä rakastin, oli pakotettu parin kylmäsydämisen ja suvaitsemattoman ihmisen toimesta sanomaan mulle hyvästit, mun aivot käsittelivät asian helpoimmalla mahdollisella tavalla eli torjumalla. Poissa mielestä, poissa tietoisuudesta; niinhän sen luulisi menevän.

Pyryn kohtaaminen ei sattuisikaan ehkä niin paljon. Enhän mä voinut Pyryn puolesta sanoa mitään, mutta ainakaan muhun ei pitäisi iskeä niin paljon Pyrylle kertominen kuin vielä viime iltana olisi. Mua askarrutti edelleenkin se tapa, millä mä kertoisin koko jutun juurta jaksain. Minne mä sen veisin ja miten mä alkaisin selittää tapahtuneita? Henrille kertominen ei ollutkaan yhtä vaikeata kuin mä olin kuvitellut, mutta Pyry oli täysin eri henkilö. Sen varalle piti miettiä ihan oma strategiansa, ettei se vetäisi liian hätäisiä johtopäätöksiä. Ongelmaksi taisi muodostua se, etten mä tuntenut Pyryä niin hyvin.

Herätys saattoi olla hiukan liian aikaisessa, joten mulla oli ainakin tarpeeksi aikaa availla silmiä ja nousta ylös pyöritellen samalla kaikkea tapahtunutta ja hiukan tulevaakin. Ennustajaksi musta ei ollut, kuten monta kertaa aiemmin oli nähty, mutta samanlaista katastrofilopetusta ei kaiken järjen mukaan ollut edessä tällä kertaa. Pyryn edessä voisi murtua ainoastaan myötätunnontuskista.

Koska kiirettä ei ollut, mä saatoin valmistautua päivään rauhassa ja käppäillä rennosti ulos - ihaillen kevään puhkeamista kukkaan ja kirkastumista täyteen loistoonsa. Vihreys ja vehreys jatkui silmänkantamattomiin, vaikka monet kasvit olivatkin kärsineet talven roudasta ja paksuista kinoksista. Mun sydän melkein pysähtyi, kun tutun kuuloinen huuto kajahti ilmoille muutaman kymmenen metrin päässä mun takana.

''Juuso! Venaa!'' Mä mutisin itsekseni ''voi paska'' ja vilkaisin taaksepäin. Pyry hölkkäsi mua kohti ilosta sädehtien. Sillä ei ollut enää takkiakaan päällä, vaikka oli vielä (mun mielestä) liian kylmä sitä ilman olemiseen. Valkoinen collegepaita heijasti valoa sen verran hyvin, että mä jouduin pakostakin kääntämään mun pään poispäin. Ei sillä, ettenkö mä olisi joutunut tekemään sen myös toisesta syystä: tutun tuntuinen puukonviilto kirpaisi mun sydämessä yhdistäessäni Pyryn kasvot eilisen iltapäivän tapahtumiin. Onnellisempihan Pyry oli, kun ei tiennyt...

''Sori, kun en ehtiny soittaa eilen, kun meni melkein koko päivä läksyjä tehdessä...'' Pyry pahoitteli ensi sanoikseen otettuaan mut kiinni. Mä katsahdin Pyryyn ja näin, miten sen koko olemus näytti anteeksipyytävältä. Hartiat hieman koholla ja pää painuksissa, lyhyehköt ja kevyet askeleet - mikä oli erittäin harvinaista Pyryn kohdalla - mutta kaiken huippu oli Pyryn ilme: huulet hieman mutrussa ja syvällisen katseen omaavat kastanjasilmät, jotka olivat kaventuneet hieman. Viimeinen niitti iski; mä en kestänyt enää.

''Ei se mitään, mut Pyry, mun on nyt ihan pakko kertoa sulle jotain - todella vakavaa. Mä todella toivon, että sä ymmärrät... Että mä olen kierinyt hirveissä tunnontuskissa eilen ja tänään, enkä mä jaksa tällaista. Mä olen ihan kauhea ihminen ja saan nyt maksaa siitä.'' Pyry ei ollut uskoa korviaan. Ilmeisesti mun ekstradramatisoitu esitys ei mennytkään ihan perille asti. No, ainakin mä yritin parhaani.

''Mistä ihmeestä sä oikeen puhut? Ja kyllä mä haluan ymmärtää...'' Pyry lisäsi jälkimmäisen lauseen juuri ennen kuin mä ehdin kissaa sanoa. Mä käänsin katseeni hetkeksi eteenpäin, suljin silmäni ja nielaisin. Mun sisällä kytevä salaisuus rymisteli rautahäkin ovia päästäkseen vapauteen, ja mulla ei enää riittänyt voimia sen kahlitsemiseen. Muutaman sekunnin kuluttua olisi jo mahdollisesti selvillä, puhuisinko mä Pyrylle enää koskaan...

''Mä selitän tätä kohta tarkemmin, mutta sä et ole mun ainoa'', mä sain ponnisteltua. Läheltä piti, etteivät kyyneleet olisivat taas koristaneet mun kasvoja. Muuten mä olisinkin jatkanut mun selitystä heti perään, mutta siitä sepustuksesta ei olisi tullut yhtään mitään mun mielentilasta johtuen. Mä jouduin katsomaan päinvastaiseen suuntaan kuin missä Pyry oli, ja yritin keskittyä ainoastaan kevään ensimmäisten leskenlehtien tarkkailuun. Mä epäonnistuin, kuten mulla oli viime aikoina tullut tavaksi.

Pyry riuhtaisi mua käsivarresta niin kovaa, että ruhjoutuminen ei ollut kaukana. Kipu viilsi samaan aikaan mun sydämessä ja käsivarressa, eikä Pyryn ensireaktio auttanut asiaa ollenkaan. Mä olin asennoitunut ''varaudu pahimpaan''-mentaliteetilla, mikä osoittautui oikeaksi ratkaisuksi. Mä pysähdyin - siihen ei olisi tarvittu edes Pyryn ilmettä, joka näytti punaista näkevältä härältä - ja pitelin kipeää käsivarttani hammasta purren. Dynamiitin sytytyslanka loppui sekunnin murto-osassa.

''Juuso, sä et voi olla tosissas... ET VAAN VITTU VOI!'' Ensin Pyry näytti jopa tyylikkäästi hallitsevan itsensä, vaan taaskaan mun ensiajatus ei pitänyt paikkaansa. Jälkimmäinen osa kajahti ilmoille sen verran kuuluvasti, että mä luulin tärykalvojeni puhkeavan ja toisekseen pelkäsin, että koko lähiseutu olisi kuullut Pyryn äskeisen itseilmaisun. Pyry ei ollut koskaan aikaisemmin ollut yhtä vihainen - ei edes viime syksynä, kun se sai tietää mun ja Mikon hellyydenosoituksista. Mä en ollut varma asiasta, mutta Pyry näytti menettävän hermonsa lopullisesti lyhyellä varoitusajalla. Se, jos mikä, olisi menoa, sillä Pyry ei varsinaisesti malttiaan ollut menettänyt ikinä. Piinaavan tuttu lausahdus ilmestyi jälleen mun ajatuksiin: kerta se olisi ensimmäinenkin...

''Mä todella odotan sun selitystä'', Pyry murisi peittäessään samalla sen sisällä kiehuvan raivon paremmin kuin mä olisin luultavasti pystynyt. Mä en olisi missään nimessä halunnut setviä asiaa koulumatkalla, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Mä jouduin käymään täsmälleen saman litanjan läpi kuin eilen Henrin kanssa; ainoastaan nimet sattuivat olemaan toisinpäin. Pyry antoi mun puhua loppuun - yllättävää kyllä. Se saattoi kylläkin johtua siitä, että mä en pitänyt ainuttakaan taukoa mun selityksen välissä. Rohto taisi tepsiä.

''...halusin saada sut hyvälle tuulelle ennen kuin kertoisin mitään, mutta sitten sä huusit jo mua... Mut Pyry, jos mä yhtä asiaa saan toivoa, se olis se, että- tää ei vaikuta meidän suhteeseen. Mä oon niin pahoillani, että me joudutaan-'' Ja kuin taikaiskusta: Pyry keskeytti mut juuri kriittisimmässä kohdassa! Ei ollut kehumista mun päivän aloituksessa.

''Ai että ei vaikuta meidän suhteeseen! Juuso, ootko sä menettänyt viimeisenkin järjen hivenen!?'' Oli todellakin väärä hetki käydä mitään läpi. Sitä mä en missään nimessä kehdannut lisätä, että mä nimenomaan toivoin meidän suhteen säilyvän ennallaan. Ennustajaksi musta ei ole eikä ole ollut eikä tule olemaankaan; siitä huolimatta mä tiedostin, että kaikki ei tulisi säilymään ennallaan.

''Pyry, olisit kiltti etkä keskeyttäisi mua. Sopiiko?'' Ystävällisyys oli ainoa keino, mikä mulle tuli mieleen, tilanteen rauhoittamiseksi. Mua jännitti Pyryn vastaus - joka ei sittenkään saapunut ihmisten ilmoille: raskas tuhahdus ja käsien asettaminen puuskaan kelpasivat toisen osapuolen mielestä. Mä pähkäilin tämän perusteella, että mulla oli vieläkin puheenvuoro.

''Mä olen todella, todella pahoillani - ihan oikeasti, Pyry.'' Alku ei vaikuttanut lupaavalta; Pyry näytti edelleen kalanmaksaöljyä nielleeltä.

''Mä en olisi missään vaiheessa arvannut päätyväni tällaiseen tilanteeseen... Sä ja Henkka ootte mulle kaikki kaikessa - molemmat teistä, ja täysin tasapäisesti. Mä en suosi teistä kumpaakaan-'' Tällä kertaa mä itse keskeytin itseni. Pyry ihmetteli mun luovaa taukoa, jolloin mä kiirehdin jatkamaan välittämättä mun hetkellisistä, syyllisistä ajatuksista. Musta nimittäin tuntui, että mä olin liian takertunut Henriin, jos suhdetta taas verrattiin Pyryyn. Huoh, mä olen kauhea ihminen enkä pääse siitä tosiasiasta mihinkään...

''Niin siis en suosi kumpaakaan enkä hylkäisi teitä ikinä. Menettää nyt niinkin rakas ihminen kuin Mikko - se oli liian kova pala mulle, joten teistä mä pidän kiinni, vaikka mikä olisi.'' Ilmeisesti mun ei ollut tarve tarkentaa mun aiemmin selittämää yksityiskohtaa eli Henrin tapaamisen tahattomuutta: Pyry tuijotti mua täydellisen typertyneenä ja silmät vaihteeksi luonnollisen kokoisina. Mä en halunnut vetää vielä mitään johtopäätöksiä, joten odotin, kunnes mua vastapäätä seisova pilvenpiirtäjä avaisi arkkunsa - täynnä sanoja, tietenkin.

Sitä ei kuitenkaan tapahtunut sitkeästä takaisintuijottamisesta huolimatta. Pyry ei edes näyttänyt siltä, että se avaisi suunsa seuraavaksi - juuri päinvastoin. Pyryn ilme viesti mulle jotain sen kaltaista, että ''ja sinähän johdatat meidät tästä pisteestä seuraavaan, ole hyvä''. Mun vatsassa muljahti ikävästi, mutta mä sain koottua itseni edes jonkin verran järkevän lopetuksen esittäjäksi.

''Pyry, mä en voi menettää sua. Mä pyydän anteeksi tätä sotkua.'' Mun eväät oli täten syöty. Oli täysin Pyrystä kiinni, kuinka paljon meidän suhteeseen tulisi vaikuttamaan mun ja Henrin suhde, mutta ainakin yksi asia oli selvää: jonkin verran vaikutusta tilanteella tulisi olemaan puolin ja toisin. Kahden eri henkilön kanssa suhteessa oleminen ei voinut olla ''hällä väliä''-tason asia. Kaikkihan oli kuitenkin Pyrystä ja Henristä - ja ennen kaikkea niiden yhteistyöstä - kiinni. Mulla ei ollut asian suhteen ongelmaa, mutta mä en ollut asian kanssa yksin. Kaikkeen sitä voikin sotkeutua pelkän rakkauden tähden...

''Ai että anteeksipyyntö? Silläkö tää hoituu?'' Mä olin jo inttämässä vastaan, mutta en ehtinyt. Tulivuori lähestyi uhkaavasti purkaustaan...

''Sä pyydät multa anteeksi ja kaiken pitäis olla ihan ok! No arvaapa kuule mitä! Se ei ole ok!! Sä käyttäydyt ihan niin kuin Mikko ei olisi vaikuttanut muhun ollenkaan! Se oli mun paras ystävä yli kymmenen vuotta ja sä ohitat kaiken jollain helvetin ANTEEKSIPYYNNÖLLÄ!'' Pyryn olemus muuttui hyvin lyhyessä ajassa todella radikaalisti. Tapahtui täydellinen vastakohta Pyryn persoonalle: Pyryä ei koskaan saanut järkyttymään millään, vaikka olisi halunnutkin - enkä mä nyt edes halunnut saada sitä kiihtymään. Kastanjanruskeat silmät rekisteröivät kohteensa ja lähettivät signaaleja pahemmasta. Mulla kävi jo hetken aikaa mielessä, että olisikohan pitänyt lähteä karkuun. Vanha tuttu, pirullinen ääni mun päässä, sanoi pakenemisen olevan jo liian myöhäistä.

Mä yritin sopertaa jotain mun puolustukseksi, mutta olin taas liian hidas. Pyry astui askeleen lähemmäksi ja yhtäkkiä multa pimeni vintti - kirjaimellisesti. Mä löysin itseni sekunnin murto-osan kuluttua maasta polvet ruhjoutuneina ja kädet verillä. Lisäksi mun nenä ilmoitti olemassaolostaan tirauttamalla muutaman kirkkaanpunaisen veripisaran karkeaan hiekkamaahan.

Mua sattui niin moneen paikkaan, että ylös nouseminen oli täyttä tuskaa. Mun keräillessä itseäni Pyry oli ehtinyt jo kadota näköpiiristä, eikä mua missään nimessä huvittanut lähteä sen perään. Mun pää pyöri sekä kirjaimellisesti että kielikuvallisesti: mua huimasi ja mun ajatukset lensivät kuin Hornetit ohuessa ilmassa. Oksennus ei ollut kaukana, mutta tahdonvoima auttoi merkittävästi pitämään aamiaisen visusti vatsassa. Olisihan se tietenkin ollut hauska nähdä, miltä murot näyttäisivät maassa entsyymeillä höystettynä...

Ajan kulku oli hämärtynyt mun hämmentyneessä mielessä, mutta useampi minuutti saattoi olla melko lähellä oikeaa arvausta. Tieto järjestyi pikkuhiljaa kokonaisuuksiksi, ja pohdinnat pähkäilyineen löysivät paikkansa. Ensimmäinen järkevähkö mietelause oli jotain ''Pyry löi mua äsken''-tyylistä. Heti perään täytyi myöntää, että se oli jotain muuta kuin pelkkä lyönti: se oli niin väkevä tirvaisu, ettei mulle tullut mieleen, olisiko kukaan koskettanut(???) mua yhtä vahingollisesti. Ainakin henkinen vahinko oli ehtinyt iskeä kyntensä muhun, ja se teki huomattavasti enemmän kipeää kuin fyysiset vahingot.

Seuraavaksi mä ymmärsin vilkaista kelloa, joka ei mun suureksi ihmetykseksi näyttänytkään mun olevan myöhässä. Ei siis ollut kyse siitä, etteikö aikaa olisi ollut tarpeeksi, vaan uskaltaisinko mä enää mennä päivän tunneille. Ensimmäisellä tunnilla, ruotsia à la Vitun-Idiootti Kyrpänaama-Paskiansson (mukava lempinimi, jonka Jere - mun ryhmän ''enkeli'' - kajautti ilmoille samaisella tunnilla viikko takaperin), mä ja Pyry oltiin eri ryhmissä, mutta loppupäivän tunnit tulisivat olemaan vähintäänkin ahdistavia. Herra Kyrpänaama-Paskiansson ei myöskään antaisi mun miettiä suunnitelmaa muiden tuntien varalle - tarkka mies kun sattui olemaan - joten vaikeuksia oli tiedossa.

Siispä ''sota''suunnitelma tuli miettiä etukäteen. Suoraa päätä mä en voisi mennä Pyryn puheille, sillä siitä ei voisi ikimaailmassa seurata mitään positiivista tällaisen selkkauksen jälkeen. Ensimmäisenä mun oli pakko mennä pesemään käteni, sillä joku olisi saattanut erehtyä luulemaan mua - mun nykyisen olemuksen perusteella - seuraavan Psyko-rainan pääosan näyttelijäehdokkaaksi. Kirkas välähdys - ja se oli siinä. Mun salamaa jäljittelevä mieli järjesti oikean ajatuksen juuri oikeaan väliin: ikiajat mun repussa lojunut syntymäpäivälahja muutaman vuoden takaa sai luvan päästä tositoimiin. Yksin mä en kuitenkaan voinut toimia, vaan tarvittiin varamies... Pienellä alkukirjaimella...

Henri:

Kaikkeen sitä voikin joutua. Juuso passitti mut sen puolesta hoitamaan Mahdotonta Tehtävää, eli kohtaamaan Pyryn. Ihan kuin se ei olisi ollut jo tragikoomista, että mä olin kaksi vuotta Pyryä vanhempi, mutta mun tehtävä oli toimia juuri niin kuin Juuso oli kohtauksen ''käsikirjoittanut''. Suunnitelman huipennus oli nimensä mukaisesti luvassa vasta lopussa, eikä siinä tuntunutkaan olevan mitään ongelmaa - oikea ongelma oli ensivaikutelma. Mun oli pakko antaa itsestäni välittömästi sellainen kuva, että mä olisin valmis kuuntelemaan.

Yhteiskuntatieteistä kiinnostuneena mä olin aina tavannut ajatella, että väittelyt ovat typerille ja dialogit viisaille. Kaksinpuhelu kuulostaakin huomattavasti positiivisemmalta kuin mielipiteiden vastakkainasettelu. Mun tarkoitus oli muutenkin ymmärtää Pyryä ja sen ongelmia tässä asiassa, mutta primitiiviset vaistot - eli tässä tapauksessa kaikki seksuaaliset halut - eivät koskaan ole hyödyksi järjelliselle ajattelulle. Mihinkään ei kuitenkaan ole mahdollisuuksia edetä, jos kumpikin ei ota aktiivisen keskustelijan asemaa.

Teoriakiintiö taisi täyttyä pari ajatuksenpoikasta sitten, mutta sehän on vain hyvä syy jatkaa - on hauskaa oppia itsestään uusia puolia. Aktiivisen keskustelijan asema - mistäköhän perkeleestä mä sen repäisin... Ehkä mä tarkoitin sillä hallittua tasapainoa omien mielipiteiden ilmaisun ja toisen mielipiteiden kuuntelun välillä. Enhän mä olisi voinut kuvitella (ikäerosta huolimatta) tepastelemalla Pyryn luo asenteella ''mulla on asiaa ja sä kuuntelet''. Meidän piti saada asia puhuttua halki, poikki ja pinoon! Muistaisinkohan mä vielä jonkun muun kliseen... Ääh, antaa olla.

Todellisuus herätti mut kerrankin tarpeeksi aikaisin: mä paikansin itseni kävelemästä keskimmäisen kerroksen reaaliaineiden siipeä. Juuso kertoi mulle, että Pyryllä olisi ensimmäinen tunti mun ryhmänohjaajan opettamaa historiaa; mulla taas sattui olemaan Pyryn ja Juuson ryhmänohjaajan pääainetta eli psykologiaa. Mä luultavasti sivusin jo melkoisen paljon kyseisen aineen aiheita hetki sitten...? Pää sekoitettu eli mission accomplished - hyvää työtä, Henkka.

Montaakaan askelta mä en ehtinyt ottaa ennen näkyä, joka pakotti mut päästämään ilmoille pari valittua voimasanaa: Pyry sattui olemaan juttusilla opettajansa kanssa, mikä sotki mun (tai pikemminkin Juuson) suunnitelmia merkittävästi. Kiinnostavalta keskustelu ainakin vaikutti, mikäli Pyryn ilmeestä ja eleistä jotain pystyi päättelemään. Mutta entäs - oliko Juuso kaatokännissä vai sienihuuruissa, kun se lateli mulle toimintaohjeet?

Se kännikala oli toitottanut mulle, että Pyry oli kovinkin epäsosiaalinen! No, ei se siltä paljoa näyttänyt. Kiivas sanailu taukosi hetkeksi - vain jatkuakseen eri osapuolen kanssa! Opettaja oli kävellyt jo luokkaan - ja niin olivat tehneet suurin osa oppilaistakin - mutta Pyryllä näytti olevan aivan liian innostava puheenaihe erään harvinaisen söpön tytön kanssa. Täytyi kyllä myöntää, että neiti X todellakin vaikutti söpöltä - ollakseen tyttö.

Kelattuani omia ajatuksiani hetken aikaa mä muistin, että jotakin piti jopa tehdä. Muutamalla ripeällä askeleella mä siirsin itseni alle metrin päähän Pyrystä - ja ikään kuin joku olisi näin käskenyt tekemään, äsken mainitsemani neiti X vilkaisi mua kiireisesti ja lähti siihen suuntaan, mistä mä olin juuri saapunut. Pyryn aivot toimivat (onneksi?) mua paremmin.

''Ei vittu, ootsä Henri...'' Ööh, joo. Aivothan toimivat silloin, kun kykenee latelemaan itsestäänselvyyksiä nopeammin kuin vastapuoli. Loistava ja ennen kaikkea mykistävä aloitus tälle ihanteelliselle-

''Joo, mä taidan lähteä nyt.'' Pyry kääntyi kannoillaan, eikä ollut kaukana, että mä en olisi kerennyt pysäyttää sitä. Mun refleksit sentään toimivat aivojen sijasta, ja mä tartuin Pyryä tiukasti punaruskean hupparin hupusta käännyttäen pojan harvinaisen nopeasti ympäri.

''Sä et lähde mihinkään, ennen kuin me ollaan saatu puhuttua kaikki tarvittava liittyen Juusoon. Sä tykkäät Juusosta, mä tykkään Juusosta ja Juuso tykkää meistä molemmista. Kannattaa myöntää tosiasiat - ja melkein jo unohdin... Mä en ole ainoa, kenellä on asiaa.'' Pyryn ilme oli näkemisen arvoinen: olisikohan kannattanut soittaa GWR:ään ja ilmoittaa uudesta silmämunien suuruuden maailmanennätyksestä. Joka tapauksessa mä päätin antaa Pyryn tietää, kuka muu halusi päästä mukaan tähän mielipiteiden ilmaisuun.

''Moi, Juuso. Ootsä siellä?'' mä aloittelin. Pyry oli sanonut jotain, kun mä olin kaivanut taskustani pikkiriikkisen radiolähettimen, mutta mä en kuullut - tai kuunnellut. Mä nostin katseeni, jolloin Pyry mulkaisi mua niin myrkyllisesti, että päätin jatkaa lattian kiinnostavan maalipinnan tarkkailua. Juusolla itsellään oli liikuntatunti, joten sillä ei ollut mahdollisuuksia olla fyysisesti paikalla. Lähetin mahdollisti välillisen kolmivuoroisuuden; Pyry ei tästä juurikaan perustanut.

''Se saatanan petturi - yritättekö te saada mun mahdollisimman paskasti alkaneesta päivästä vieläkin surkeamman! Te ajattelette vaan toisianne, ja... Ja mä oon niin heikko! Vittu- saatana- ettekö te oikeasti tajua, että MÄ EN OLE NÄIN VAHVA! Mä en jaksa tällaista paskaa, hyvää päivänjatkoa!'' Pyry räjähti ja pinkaisi usainboltmaisesti juoksuun (Pyry pyrähti, juuri näin), mihin mä reagoin hitusen liian hitaasti.

''Tuli pieni ongelma'', mä totesin Juusolle lähettimeen ja spurttasin karkulaisen perään. Mä vilkaisin vielä nopeasti taakseni, etteivät mahdolliset uteliaat katseet olisi Pyryn karjunnasta johtuen löytäneet itseään aitiopaikalle. Kerrankin mua onnisti - tai ei sinänsä, sillä Pyry katosi jo käytävän päähän ja nurkan taakse. Jotenkin alitajuisesti mä arvasin, että ulos se ei juoksisi; mähän saisin sen kiinni jo pelkästään ikäeron tuoman fyysisen kunnon takia. Mutta minne? Kellari oli ainoa mahdollinen paikka, jossa Pyryllä oli edes teoreettisia mahdollisuuksia eksyttää mut, joten sinne se varmasti tähtäisi. Pyryn nopeasti loittonevat askeleet vahvistivat tämän toteutumista.

Portaissa mulla oli suuria vaikeuksia pysyä tolpillani, mutta keplottelin itseni suht sujuvasti alimpaan kerrokseen. Mä en nähnyt Pyryä enää missään, ja järjettömän kovalla pauhaavat ilmastointilaitteet tekivät askelten äänien kuulemisesta lähestulkoon mahdotonta. Mä olin jo menettämässä toivoani, kunnes sivultapäin tullut valtava isku sai multa ilmat pihalle ja kaatoi mut kaksinkerroin maahan. Hengen haukkominen ei onnistunut pariin sekuntiin, ja kipu oli sietämätöntä - aivan kuin joku olisi juuri puskenut mua kaikin voimin ja vielä hiukan kovemminkin.

Välittömästi tämän jälkeen mä huomasin, etten ollutkaan väärässä: Pyry ja mä oltiin törmätty toisiimme! Käännyttyäni ympäri mä noteerasin Pyryn makaavan maassa tuskissaan; ilmeisesti siltäkin puuttuivat turvatyynyt. Mä miltei hyökkäsin Pyryä kohti, ja kun se koetti paeta mun alta, mä heittäydyin ja rojahdin koko painollani sen jaloille - ei kuulunut käsikirjoitukseen.

''Saatanan Henkka - perkele sun kanssas, päästä mut pois...'' Pyry vaikeroi kuulostaen asteen verran kärsivämmältä kuin mä olin päätellyt. Mä en kuitenkaan heltynyt vaan lukitsin Pyryn kädet estääkseni kaikki pakenemisen mahdollisuudet. Kiemurtelu mun alla ei auttanut Pyryä pätkääkään; sillä ei ollut muita vaihtoehtoja kuin puhua asiat puhtaaksi. Mä aistin selkeän epämiellyttävyyden tunteen, jonka suorastaan hehkui Pyrystä - kastanjanruskeat silmät viestivät, että niiden omistajalla ei ollut mitenkään autuas olo.

''Juuso - kuuluuko vielä... Ja Pyry: tästä sä et selviä anelemalla.'' Mä halusin tehdä asian täydellisesti selväksi; pitihän mun nyt saada se poika jotenkin uskomaan, että joku tolkku piti tällaiseen pelleilyyn saada! Mun ja Pyryn oli yksinkertaisesti pakko etsiä jokin tapa tulla toimeen! Juuso vastasi samassa, että oli edelleen yhteyden päässä.

''Entäs jos mä en anele? Haluutko sä jotain muuta...'' Mä olin kuin puulla päähän lyöty. Juuso yritti saada mua vastaamaan johonkin kysymykseen, jota mä en kuullut: sinänsä ihan hyvä, sillä mä olin totaalisen mykistynyt. Pyry katseli mua kuin Saapasjalkakissa söpöimmillään, ja mä olin jo melkein hairahtua - vaan Henkkaahan ei narauteta näin helpolla.

''Joo, haluan: sä kerrot tasan tarkkaan, mitä ongelmia sulla on mun suhteen. Kannattaa aloittaa viimeistään heti.'' Jokin harvinaisen samaistuttava säälin tunne sai mut Pyryn katseen vangiksi, mistä syystä mä välttelin parhaani mukaan katsekontaktia. Sekään ei auttanut yhtään, että mä käytännössä makasin Pyryn päällä lukion kellarikerroksessa, jossa korkeintaan siivoojat kävivät. Kenelläkään ei ollut siis mahdollisuutta ''tulla auttamaan'' Pyryä - ja mä pitelin edelleen Pyryn ranteista kiinni. Alkoi tuntua samalta kuin viime kesänä -- Topin kanssa -- märällä ruoholla -- ilman vaatteita -- jossain Kajaanin laitamilla...

Olinko mä keskellä yöllistä painajaisunta... Miksi sitten mun huulia vasten painautui jotain niin todellisen ja kiihottavan tuntuista...

Tuomas:

''Tietämättömyys lisää tuskaa'', mä pohdin lipuessani kohti tietokoneluokkaa. Roope oli tehnyt jo lähes kaiken mahdollisen mun olon pahentamiseksi: vienyt multa poikaystävän, käynyt päälle kuin yleinen syyttäjä ja valehdellut mulle tykkäävänsä- tai niin mä tapasin ajatella... Karmivin seuraus Roopen yllätyksestä oli viime ilta.

---

Mä kiemurtelin rauhattomasti kyljeltä toiselle mun sängyllä, mutta lampaiden laskukaan ei auttanut unen tuloon. Mun mielessä pyöri vain yksi asia... Tai ihminenhän sekin kai oli... Roope sai mut pois tolaltani. Mikä mut pelastaisi sen hirviön katseilta ja toimilta - sehän oli valmis ihan mihin tahansa! Ja kun se on niin pitkä ja lihaksikas ja komea ja mä en haluaisi muuta kuin antaa sen ottaa mut-

Ei ole todellista. Mä en tosissani sanonut noin - en varmasti sanonut - mä en pidä siitä! Se on vaan ylikasvanut läskikasa - en mä VOI pitää siitä! Se vei multa Jussin, se vei multa mun elämän, se tuhosi mun elämän, mun pitää vihata sitä...

Mun silmäkulmaan tiivistyi kyynel, jota mä en jaksanut pyyhkiä vaan se valui hitaasti mun päänviertä pitkin pysähtyen hiusrajaan. Mun aivot puskivat torjuttua ajatusta takaisin pintaan; mä olin pitänyt Roopesta jo vuosia! Mä tiedostin sen äkkiä, mutta en ihmetellyt hetkeäkään. Ehkä Roopekin oli huomannut sen jossain vaiheessa: eihän mun lukemattomista kaipaavista katseista voinut erehtyä...

Roope oli aina ollut mulle idoli ja esikuva, johon pystyi tukeutumaan, kun oli vaikeata. Bestiksiä me ei oltu, mutta Roopella oli aina aikaa kuunnella, kun mulla oli asiaa. Mä kiinnostin sitä: jos mä kerroin Roopelle jotain, se vaati mua jatkamaan. Vaati mua jatkamaan - kuinka orgastiselta se voisikaan kuulostaa makuuhuoneen puolella...

Voisiko se todella olla niin... Mä olin lyöttäytynyt väärän ihmisen seuraan. Jussi oli mulle aivan liian herkkä; se kaipasi rinnalleen vahvempaa persoonaa, jollainen mä en todellakaan ollut. Roope taas tuntui olevan enemmän kiinnostunut musta kuin Jussista, ja se satutti, kunnes nyt... Mä en enää tuntenut vihaa Roopea kohtaan... Miksi mun piti haluta sitä?

Ja olinko mä todella sanomassa - että mä haluaisin sen ottavan mut... Nytkään mä en voinut estää mun kalun heräämistä henkiin väliaikaisesta horrostilastaan. Mulle oli ehtinyt kertyä jo turhan paljon väliä edelliseen kertaan, kun mä olin poistanut paineeni - ja nyt mun mielikuville oli uusi kohde...

---

Mä päätin kuitenkin olla todella varovainen Roopen suhteen, kun se oli kerran tunnustanut mulle- Mutta sehän sanoi vain tykkäävänsä musta. Ehkä se piti mua oikeasti vaan ystävänä! Eihän mulla sitten ollut mitään hätää. Minkä takia mun nyt muutenkaan pitäisi Roopea pelätä? Sehän oli käytännössä turvallisin ihminen koko Maan päällä, ja-

Mä olin jo melkein ATK-luokassa, kun mä kuulin nopeita askelia pienen matkan päästä. Sitten kaikki tapahtui kuin silmänräpäyksessä... Joku peitti siteellä mun silmät ja laittoi mulle käsiraudat. Mä olin juuri älähtämässä avunhuudon, kun hyökkääjän käsi tukki mun suun, ja mua alettiin raahata taaksepäin. Mä menin täysin neuvottomaksi; shokkitila iski, enkä mä olisi kyennyt huutamaan, vaikka mitään estettä ei olisi ollutkaan. Pakokauhu valtasi mut ja mä pelkäsin henkeni edestä; hyökkääjän hyssyttely mun takana ei ainakaan auttanut asiaa.

''Kidnappaaja'' avasi ilmeisesti vessan oven ja napsauttaessaan valot päälle (mä kuulin vain äänen) työnsi mut sisään. Mä yritin karjua, mutta ei kuulunut kuin muminaa - mä yritin näykkäistä hyökkääjän kättä, mutta sekään ei onnistunut - mä yritin potkaista sitä, mutta mä potkaisin tyhjää - ja mä olin varma, että potkaisisin tyhjää muutaman minuutin sisällä ihan oikeasti.

Mut työnnettiin seinää vasten, ja kidnappaajan vartalo painautui muhun kiinni. Mä olin lähellä oksentaa pelkästä epämiellyttävyyden tunteesta; mä tunsin sieppaajani erektion täydessä mitassaan mun reittä vasten. Käsi mun suun edessä painoi niin kovaa ja niin lähellä mun nenää, että mä pelkäsin tukehtuvani. Hetken kestäneen paniikintäyteisen tauon jälkeen mä tunsin, kuinka sieppaaja oli ottamassa multa sidettä pois; nyt se selviäisi, kuka mut halusi päästää pois päiviltään. Mun järkytys ei olisi voinut olla enää maksimaalisempi...

''Älä pelkää, Tuomas, mä en tee sulle mitään pahaa...'' Roope kuiskasi mulle - lohduttavasti?

''Ei myöskään kannata alkaa huutaa - ethän sä halua, että sut löydetään täältä pelehtimästä mun kanssa...'' Juuri näin: Roope teki heti selväksi, että mun ei ollut tarve edes pohtia pakoreittejä tai -keinoja... Kunhan vain tekisin, mitä se halusi. Roope suostui viimeinkin poistamaan kätensä mun suun edestä mutta vain siksi, että-

''Suutele mua, Tuomas'', Roope hengähti tuijottaen mua halusta sameilla silmillään. Mä halusin pyörtyä...

Hyvä hyvä! Jatkoa odotellessa! Oletpa melkoisen ihmissuhdesotkun kehittänyt =)

Tuolla näyttäisi olevan 145 lukukertaa, ei se nyt niin kamalan vähän ole =)

Siitä näytti tosiaan olevan jo muutama vuosi, kun olen viimeksi tällä palstalla kunnolla vieraillut, mutta uteliaisuus johdatti etsimään tarinoitasi ;) Hämmästyttävää, että onnistuin vielä muistamaan salasanani! :D (Myönnän, että se vaati muutaman virhe veikkauksen...)
Joka tapauksessa, minusta sinussa on potentiaalia! Älä missään nimessä ainakaan lopeta kirjoittamista! Tiedän, että se on ihan h*lvetin turhauttavaa, kun ei saa kommentteja, Olen itse kirjoittanut nettiin ehkä vuodesta...eh... 2004? muun muassa tänne kun alkuun en tiennyt minne tarinoitteni kanssa menisin. Täällä palstalla sain niin haukkuja kuin kehujakin, myös joitain todella ilkeitä kommentteja! Parempi oli siirtyä omille sivuilleni ja englanninkielisille tarinasivustoille.
Kuitenkin, vaikka itselläni on laskurin mukaan nykyisin lukijoita melko paljon, hyvin harva siitä määrästä oikeasti jaksaa mitenkään kommentoida. Eli siitä syystä ei kannata heittää kirvestä kaivoon! Selvästi sinulla on lukijoita jotka kuitenkin hiljaisina seuraavat.

Käytät kivoja kielikuvia, tyylissäsi on jotakin vetoavaa ja uskon, että kun jatkat, niin taitosi vain kehittyy! Minun ehkä pitäisi lukea muitakin tarinoitasi, sillä kieltämättä jäin tässä hieman pohtimaan, että onko aiemmin kerrottu jo näistä hahmoista jotakin, aloitus tuntui jatkumolta johonkin? Myös Juusosta toivoisin enemmän kuvailua mm. ulkonäkö, vai jäikö itseltäni jotakin huomaamatta?

Ja onko näillä kaikilla tulossa joku kolmenkimppa suhde? :D Apua, itse hajoaisin täysin jos pitäisi jakaa huomiota kahdelle miehelle seurustelumielessä, lol, yhdessäkin voi olla tarpeeksi kestämistä, hah!

Yksi hyvä vinkki on palata omiin vanhoihin kirjoituksiin myöhemmin ja lukea ne, silloin saa vähän ulkopuolisemman kuvan niistä. Itse koen tämän auttaneen, tosin omalla kohdallani saan välillä järjettömän häpeän tunteita kun palaan esim. 5 vuotta sitten kirjoittamiini tarinoihin, lol. Mutta hei, me kirjoittajat olemme hyvin kriittisiä itseämme kohtaan ja toisaalta se on hyvä sillä se ajaa halua kehittyä. Luin yhden kommenttisi missä sanoit kadehtivasi muita hyviä kirjoittajia, mm. Roope ja Jon tarinan kirjoittajaa ja että se sai itsesi tuntemaan olosi liian vähäpätöiseksi(?) kirjoittajaksi hänen rinnallaan. Hei, kateus on taiteilijoille ihan normi juttu ;) Itsekin olen monesti kuolla kateudesta kun luen muiden tarinoita ja tulee järjetön synkkyyden hetki jolloin ajattelee itse olevansa ihan p*ska :D "ranteet auki" tyyliin ja ”kynä lentää nyt ikkunasta! Ei tästä ikinä tule mitään!” ”Poltan koko roskan!” (Kyllä, olen joskus nuorempana polttanut kirjoituksiani hyvin dramaattisesti takassa, hah!) Onneksi en enää ole ihan yhtä dramaattinen, lol. Ikä tekee kait tehtävänsä ;)

Mutta hei, minä, järjetön kokkiohjelma fani, pysäytin yhden suosikkiohjelmani katsomisen kun halusin mieluummin syventyä tarinaasi, eli ... joo :) Jatka ihmeessä kirjoittamista! Ja se blogin perustaminen kuulostaa hyvälle ajatukselle! Kannatan! Aion jatkossakin seurata kirjoituksiasi =)