Avoliitto --> etäsuhde

Keskustelkaa asiasta, käsitelkää pelot ja ennakkoluulot pois alta, niin siitä on helpompi edetä sitten toteuttamiseen. Sulla on oikeus edistää omaa hyvinvointiasi, sehän on päivänselvää, mutta tietysti se on suuri muutos nykyiseen jos toinen muuttaa paikkakunnalta joten totta kai niin iso muutos pelottaa molempia, saa epäilemään ja pelkäämään pahinta jne. Loppujen lopuksi on kuitenkin parempi, että sinäkin pääset eteenpäin omassa elämässäsi, kouluttaudut ja saat ammatin, sen jälkeen on helpompaa sitten suunnitella yhteistä tulevaisuuttakin. Sen se mieskin kyllä ymmärtää kun vaan jaksatte puida asiaa aikuisten tavoin niin kauan että tunteet on tyyntyneet ja ajatus etäsuhteen pyörittämisestä ja siitä selviämisestä tuntuu mahdolliselta.
Tsemppiä! Älä anna periksi, vaan tähtää rohkeesti kohti omien unelmiesi toteuttamista - rakasta unohtamatta.

Me emme asuneet yhdessä, ennen kuin muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, mutta seurustelimme melkein 4 vuotta, jonka koko ajan asuimme 2 km päässä toistamme. :) Eli näimme vähintään joka toinen päivä, yleensä joka päivä. Yöt aina yhdessä, jne, neljän vuoden ajan.

Muutin opiskelemaan 60 kilometrin päähän kumppanistani. Minullakaan ei ollut (eikä ole nytkään) autoa, vaan bussilla kuljin ja kuljen. Alku oli tosi vaikeaa - ensimmäinen kuukausi-pari meni minulla ainakin täysin itkeskellessä, kun oli niin ikävä ja ennen kaikkea se vain tuntui niin oudolta.. Olin tottunut, että se kumppani on siinä aina vieressä, lähellä.. Ja enää ei ollut. Itsellä oli tosi yksinäistä, kun oli asui viikot yksin pienessä yksiössä ja aloitti vieraassa koulussa jossa oli vain vieraita ihmisiä.

Mutta joka viikonloppu matkustin bussilla sitten takaisin kumppanini luo, joskus lintsasin perjantain koulusta ja lähdin jo torstaina kumppanini luo, joten viikonlopusta tuli oikeasti 3 päiväinen. :)

Ja jotenkin pikkuhiljaa se siitä alkoi helpottamaan. Parin-kolmen kuukauden jälkeen se alkoi tuntua siltä, että kyllä tämä tästä! Jotenkin sitä alkoi jopa välillä nauttimaan siitä, että oli koko viikko vain OMAA AIKAA, sai mennä rauhassa ruokakaupassa, vaatekaupoissa, uimahallilla, kirjastossa.. Mitä keksikään. Sai olla ihan rauhassa ja tehdä omia (tyttöjen..) juttuja :) Ja sitten viikonloppuna sai mennä halimaan ja rakastelemaan ihanan kumppanin kanssa, käytiin leffassa, juteltiin viikon tapahtumista ja vain kuherreltiin (mitä ei siis tapahtunut juurikaan silloin, kun asuimme vielä samassa kaupungissa! Eli suhteemme ehdottomasti "parani" välimatkan johdosta, jos niin voisi sanoa). Myös kumppanini nautti viikoista, kun sai olla rauhassa - hän keskittyi työhönsä paremmin (ammattiurheilija), alkoi lukemaan myös uudenlaista kirjallisuutta sekä näki enemmän perhettään/ystäviään - ja viikonloppuna huomioi minua ja piti minua hyvänä! Ja minä tietysti häntä :)

Minulla loppuu nyt keväällä toinen opiskeluvuosi. :) Eli kaksi vuotta kestetty tätä erillään asumista! Ja kaikki skulaa hyvin, ei juurikaan mitään ongelmia. Ja sanoisin todellakin, että suhteemme on kyllä virittäytynyt ihan uudenlaiseen malliin - sitä viikolla oikein odottaa, että olisipa jo perjantai, että pääsee kullan luo! Sen pienen ikävän viikon aikana kestää, kun miettii, että viikonloppuna on luvassa romantiikkaa ja haleja ja se tuttu, ihana kumppani.

Itse siis olen tosi iloinen siitä, että uskalsin irroittautua neljän vuoden seurustelun jälkeen tutustua ympäristöstä, ja lähdin opiskelemaan!

Meillä siis nyt takana 6 vuotta yhdessäeloa, ja yhteenmuutto siintää tulevaisuudessa :) Myös avioliitto ja lapset ovat kummankin toiveissa. Nämä asiat tulevat varmasti ajankohtaisiksi, kunhan saan vuoden päästä kouluni päätökseen :)

Eli ainakin yksi esimerkki täällä, jonka suhteessa tuo homma on toiminut.. Toki välillä vaikeaakin; joskus näkemättömyys saa surulliseksi ja toista ikävöi oikeasti paljon. Ja toki meillä on tässä kahden vuoden aikana ollut kaikenlaista pientä luottamuskränää - tarvitaan tosi paljon luottoa siihen kumppaniin, kun asutaan eri kaupungeissa. Joskus se kiristi hermoja, kun toinen lähti juhlimaan kavereiden kanssa toisessa kaupungissa ja minä luin yksiössäni tenttiin.. Mutta siitä selvittiin, kun asioista aina puhuttiin ja keskusteltiin! Ja luottamus on se avainsana. Kaikki menee hyvin, jos kummatkin ovat sitoutuneita suhteeseen ja motivoituneita ylläpitämään suhdetta! Yksin kukaan ei tietystikään saa suhdetta toimimaan.. Siihen tarvitaan aina kaksi motivoitunutta ihmistä.

- Toki me soitellaan puhelimessa joooooka päivä, 1-2 kertaa/pvä! :) Eli joka päivä saa aina kerrottua kuulumisia ja sen, että toista rakastaa.

Tsemppiä teille! Tee juuri niin kuin tahdot! Opiskelu ei mene koskaan hukkaan. Vakuuta kumppanisi, että opiskelu on sitä, mitä tahdot!! Sinulla on siihen oikeus - ja uskon, että suhdekin voi siitä jopa vain parantua!

Jos kumppanisi jättää sinut sen takia että lähdet/lähdit opiskelemaan, ei suhteen ollut tarkoitus koskaan kestääkään... Se on minun mielipiteeni. Jos suhteen on tarkoitus kestää, niin silloin se kestää myös huonot ajat ja muutokset!

voihan se onnistua, tosin jos miehes asenne ei muutu nii voi tulla vaikeeta. hänenhän pitäisi tukea ja kannustaa naistaan, eikä päinvastoin yrittää lannistaa.

Aloittaja tässä terve :D

Kiitos kaikille vastauksista! :)

No, kouluihin on haettu ja nyt vaan odotan kesään niin saan tietää, että pääsinkö edes mihinkään. :D

Välimatkahan ei mikään kovin pitkä ole (about 75 km), mutta vaikeaksi sen tekee se, kun julkisilla ei pääse suoraan paikasta a paikkaan b. Eli joudun ensin kulkee n. tunnin bussilla, sitten 45 min junalla... asutaan aika peräkylässä nimittäin. Siksi tuon matkan kulkeminen päivittäin ei oikein houkuttele. Eli vaikka olisin ns. ruoka-aikaan kotona, niin aikaa menee siihen ruoan tekemiseen, syömiseen, muihin kotitöihin, ja läksyjäkin pitäis tehdä ja muutenkin lukea. Eli ei siinä arkena kerkiä juurikaan miehen kanssa olla, joten oikeastaan ihan sama olenko kotona vai jossain muualla :D
Ajattelinkin että arkipäivisin keskityn siihen kouluun mahdollisessa ihanassa solu-asunnosani, ja sitten viikonloput pyhittäisin miehen kanssa olemiseen ja tekemiseen.

Asiasta ollaan miehen kanssa puhuttu, ja mies oikeastaan vielä vastustaa ajatusta siitä että muuttaisin pois yhteisestä kämpästä, mutta toisaalta haluaa että teen sitä mitä haluan ja kannustaa opiskelemaan. Tajuaa sen olevan ihan hyödyllistä (ja pakollista) minun tilanteessani, kun ei sitä ammattia vielä ole vaikka reilu parikymppinen olenkin... Sanoin, että kannattaa miettiä sitä taloudellista puoltakin, kun on yks suu vähemmän ruokittavana (mieheni on käytännössä elättänyt mua jo jonkin aikaa), että kun opiskelemaan lähden, saan ihan opintotuen ja vielä sos.toimistosta tukea (kun lainaa en saa), että ihan hyvin pärjään omillani, eikä mieheni siis tarvitsisi tukea rahallisesti opiskeluaikoina muuta kuin sitten ehkä äärimmäisessä hädässä :D

Myönnän kyllä että varmasti kova ikävä tulee ja alussa vollotan iltaisin ihan hulluna, mutta eiköhän se ajan kanssa helpota. Kyllä varmaan sen arjen kestää, kunhan vaan ajattelee että "viikonloppuna taas nähdään". Ja tosissaan on puhelimet, facebookit, skypet ja meset keksitty, että yhteyttä voi pitää muutenkin.

No, toivotaan kuitenkin että saan sen opiskelupaikan! :)

Tiedän yhden vastaavan tapauksen, jossa vaimo lähti opiskelemaan vieraalle paikkakunnalle ja jäi lopulta sille tielle. Oli pienet lapset ja velkaa paljon päällä.

Aloittajan kannattaa vielä harkita asiaa kuitenkin, varsinkin kun mainitsi että "intiimielämäkin on vähän kuollutta"! Tilaisuus tekee varkaan ja varsinkin poissa toisen silmistä!

Vaikea tilanne kieltämättä, laittaa joka tapauksessa molempien elämän uusiksi. Tilaisuus uusiin suhteisiin tulee myös sille kotiin jäävälle...

Täällä vielä tuolla alkupäässä elämänstoorinsa vuodattanut.

Joku sanoi, että tilaisuus tekee varkaan, jos intiimielämä on tällä hetkellä vähän heikoilla kantimilla. Minä taas olen erimieltä! Minulla ja kumppanillani neljän vuoden yhdessäolon jälkeen ei ollut enää aina pelkkää ilotulitusta ja kiihkeää seksiä. Kyllä välillä oli tylsääkin - ja joskus ihan kunnon "kuivia kausia" myös.

Mutta kun muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja näkemisemme rajoittuivat vain viikonlopuille - wohoo! Se oli muutos se. Seksielämämmekin asettui ihan uusiin uomiin. Seksimme on oikeasti tällä hetkellä parempaa kun asumme erillämme, kuin silloin, kun näimme joka päivä ja nukuimme joka yön yhdessä.

Mutta toki avainsana tässä on rakkaus. Jos rakastaa, tahtoo pitää sen toisen.

Jos ei rakasta, silloin pitää paikkansa, että tilaisuus tekee varkaan.. It's all about love.

Avoliitosta etäsuhteeseen muutto tuo sen että ne huonot ja hyvät puolet joihin et kiinnittänyt huomiota avoliitossa tulevat esille kun toinen ei olekaan siinä vieressä 24/7. Oppii enemmän itsestään ja siitä mitä itse haluaa, ei siitä mitä hän tai "me" halutaan.

Toisilla tämä toimii positiivisesti, allekirjoittaneella vaikuttaisi että ei. Mies ei ota hyvin yhtäkkistä "itsenäistymistä" ja sitä että olisin kaiken pomona. Toisaalta hyvä ehkä huomata tässä vaiheessa kuinka loppujen lopuksi alistettu ja sorrettu olikaan vaikka ei sitä itse huomannut.

Omasta mielestäni haet juuri siihen kouluun mihin haluat, loppujen lopuksi kyse on sinun elämästäsi. Joko mies sopeutuu siihen ja pysyy rinnallasi tai sitten ei. Jos ei, niin jokin muu olisi suhteen myöhemmin rikkonut.

ÄÄh, takapakkia... mies ei ilmeisesti tosissaan halua että lähtisin kauemmaksi opiskelemaan... Olen hakenut muutamaan eri kouluun, pari niistä olisi myös toisella paikkakunnalla mutta lähempänä, eli koulumatkat ei ole mikään varsinainen ongelma. Ongelmana on se, että nää lähempänä olevat koulut on niitä aloja, joita vähemmän haluaisin opiskella; ykkösenä on se koulu joka on kauimpana, mutta juuri se ala joka ainakin tällä hetkellä (on ollut puolisen vuottakin) lähimpänä sydäntä.. ne muut vaihtoehdot olivat siis vara-vaihtoehtoja, et jos ykköseen ei pääse niin ehkä niihin muihin sitten...
Koko ajan mies yrittää puhua ympäri ja ikäänkuin hieman jopa painostaa siihen että opiskelisin mahd. lähellä. Kannustaa siis opiskelemaan, kyllä, mutta kunhan se tapahtuu siten ettei mun tarttis muuttaa ja että nähtäis vain viikonloppuisin ja lomilla. Ei kuulemma kestäis sitä, että olis arkipäivät yksin ja nähtäis vain loppuviikosta. Sanoin, että ei se minustakaan mukavaa ole, mutta ei ole minun vikani että unelma-alaani voi opiskella niin harvassa paikassa, ja lähin koulu sattuu olemaan niin kaukana julkinen liikenne huono.
Ja keskustelu ei oikein etene mihinkään, kun mies koko ajan hokee, että ei halua että lähden, opiskele lähempänä, en halua että lähdet täältä, jne.

En tiedä mitä tekis. Vaikka ne päätökset opiskelupaikkojen saannista tuleekin vasta kesäkuussa, ahdistaa jo nyt.. mitä pitäis tehdä. En haluais miehen takia luopua unelma-ammatista, mutta toisaalta taas en haluaisi luopua miehestäkään. Ja enää en mene kouluun opiskelemaan jotain mikä ei edes kiinnosta, kokemusta on siitä että vuosia kärvistelen "opiskelemassa" alaa jota nykyään melkeinpä vihaan, opinnot ei edenneet ja loppujen lopuksi en enää jaksanut edes suorittaa loppuun, vaikka oli enää niin vähän jäljellä. Pää siinä hajos, joten samanlaista virhettä en aio kyllä enää tehdä.

Voisiko miehesi muuttaa A. sinun opiskelupaikkakunnallesi, tai B. ainakin lähemmäksi sinun opiskelupaikkakuntaa?

Mielestäni sinun PITÄÄ mennä opiskelemaan. Koulutus on tosi tärkeää ihmiselle, nyt ja tulevaisuutta ajatellen. Älä anna miehesi vesittää sinun unelmaasi!

Jos suhde on kestääkseen, se kestää vaikeatkin ajat. Jos suhteenne taas kaatuu (pieneen) välimatkaan, niin en usko, että suhteenne olisi muutenkaan lopun elämäänne kestänyt,

Kyllä miehesi pitäisi mielestäni olla rohkaisevampi ja ymmärtäväisempi.. Sanot, että hän rohkaisee sinua opiskelemaan - mutta kuitenkin miehesi VAATII sinua olemaan lähellä häntä. Ei se silloin ole mitään aitoa rohkaisua!

Tulkoot lähemmäksi sinun opiskelupaikkakuntaasi, jos ei pientä välimatkaa/erossaoloa kestä.

Opiskelu on oikeasti tosi tärkeetä. Tahdot kai itsellesi koulutuksen, hyvän työn ja ennen kaikkea UNELMIA ja saavutettavia etappeja?

MENE opiskelemaan. Mene mene mene!

Entä, kun minun avomieheni on muuttamassa toiselle puolen Suomea opiskelemaan, eli ei nähtäisi kuin korkeintaan kai kerran-pari kuussa? Onko kellään kokemuksia?

Oen lähes samassa tilanteessa aloittajan kanssa. Koulumatka kestää 1,5 tuntia. Käytän käytännössä koko ajan läksyjen tekemiseen, kotiin tullessa voin aika pitkälti keskittyä poikaystävään ja ystävien kanssa seurusteluun.
Hanki läppäri että voit tehdä tehtävätkin matkan aikana.

Minulla päätös syntyi kun ymmärsin että poikaystäväni oli aidosti huolissaan miten meille käy jos olisin kolme vuotta suurimman osan ajasta poissa kotoa.
Aluksi olin samaa mieltä kuin sinä eli ajattelin (melkein) vain itseäni mutta kun rakastan poikaystävääni en halunnut pahoittaa hänen mieltään. Ja itseänikin alkoi hirvittää kun tiedän miten parille ystävättärelleni on käynyt.

Olen tyytyväinen valintaani, kohta vain vuosi jäljellä - ja rakkaus kukoistaa.