Keskenmenoa saa surra

Tuo on todella kurja. Toivottavasti tämä "vuodatus" helpotti nyt oloasi ja toivottavasti saatte vielä lapsen. ( Toivottavasti en nyt kuulostanut niiltä joiltain ystäviltäsi / tukijoiltasi ) Mutta yritän vain sanoa että, olet aivan oikeassa. Surra saa ja jokseenkin se täytyykin myös tehdä.
:)

Voimia!

Joo tiedän tunteen. Mulla on kyllä jo kaksi aivan ihanaa lasta mutta kuopuksen jälkeen tullu kolme keskenmenoa. Eka keskenmono oli aivan järkyttävä kokemus ja kuulin myös noi samat kommentit. Joo ei paljoo lohduttanu.. Toisen keskenmenon ku sain ajattelin että ei voi taas käydä mulle näin. No kerroin mun todella hyvälle ystävälle ja hän tokaisi että miksi surra ja itkeä sellaista mitä ei ole vielä edes "olemassa" no mulle se oli jo olemassa. Nyt sain neljä päivää sitten taas keskenmenon. Vielä niin surku olo että en ole edes kertonut muille. En jaksa taas kuulla että kyllä se suraava sitten onnistuu, no tulet sä ainakin raskaaksi, se oli epäkelpo yksilö, no ei se vaan tällä kertaa onnistunu.. EI VAI EN TIENNYKKÄÄN.

Kiitos empatiasta toiselle kirjoittajalle :) On mun mielestä eri asia toivoa, että me saadaan joskus vielä lapsi kuin sanoa, että "kyllä teillä on vielä aikaa ja kyllä te vielä onnistutte". Sävyero, mutta kuitenkin, eli kiitos. :)

Voi vitsi, mä en tajua miksi ihmiset ajattelee, että keskenmenon kohdannut ei tietäisi noita asioita. Kyllä lääkäri kertoo ihan faktat ja aika monella ne on varmasti jo tiedossa... Tai siis jollain tasolla ymmärrän, että asia tulee varmasti niin äkkiä muillekin, että se on järkevin lohdutus, jonka keksii.

Mä toivon, "Minä vaan", että sä et lisäksi ole saanut kuulla, että "sulla kuitenkin on jo kaksi lasta"... Koska mulle todettiin, että "onhan se surullisempaa vielä kun ei ole siellä kotona lasta odottamassa". Menetys se on varmasti, oli niitä lapsi sitten nolla tai viisi kotona odottelemassa.

Kyllä tää helpottaa ja kirjoittaminen tuntuu auttavan :) Ehkä myös ihmisillä on se ajatus, että jos asiasta vaietaan tai yritetään sivuuttaa se mahdollisimman nopeasti, ei menetyksen kokenut jää paikalleen märehtimään asiaa. Selvästi huomasin ainakin, että oma mieheni oli muutaman päivän todella empaattinen ja toki senkin jälkeen kuunteli pahaa mieltä, mutta hän oli suuntautunut jo enemmän tulevaan.

Voi hyvänen aika sentään. Joillekin ei sitten kelpaa mikään.
Tajuatko että nuo ihmiset jotka ovat nuo sanat sinulle sanoneet, ovat ajatelleet vaan lohduttaa sua! Mistä kukaan tietää mitä pitää sanoa ja kelle?!

Sitäpaitsi ihan oikeessahan he ovat. Itsekkin juuri vähän aikaa sitten keskenmenon saaneena en todellakaan rupea suremaan ja märehtimään yhtä ainoaa keskenmenoa. Sitten jos niitä rupeaa tulemaan jatkuvasti, annan itselleni luvan surra.
Ja kyllä, monilla on asiat huonommin kuin sinulla ja minulla joten nyt vähän realiteettia siihen elämään.

Oletko ajatellut että jos se alkio olisi jäänyt sinne kohtuusi ja olisit saanut esim. vaikea vammaisen lapsen. Miten olisit pärjännyt?
Manaisitko täälä mitä ihmiset sinulle SITTEN olisi sanoneet?

Ehdotankin että kirjoitat valmiiksi lapun kaulaasi mihin kirjoitat mitä sinulle ei saa sanoa. Eipähän tarvitse sitten täälä märehtiä kuin pikkulapsi joka ei saanut sitä tikkaria mitä halusi.

Kasva aikuiseksi.

Ei minusta ainakaan siinä ole mitään väärää, että suree kesken menoa!!
Ja jokainen meistä suree ja pohtii asioita eritavoin.

Kysynpä nyt vain, että mikäs sinä olet päättämään toisten puolesta, että mitenkö he saavat surra ja milloin ja kuinka monta keskenmenoa on liikaa?!
ET MIKÄÄN!!!

Onhan se tosi juttu, että nämä ovat ilmeisesti yrittäneet auttaa ja lohduttaa, mutta MIKSI tämä keskustelun aloittanut, ei saisi hakea myös täältä sitä kaipaamaansa tukea?

Olet hirveän negatiivinen ja mitä ilmeisimmin armoton päälle päsmäri.

Suosittelen lämpimästi... Mitäpä jos itse kasvaisit aikuiseksi?

ANNA TOISTEN SURRA NIIN KUIN SUREVAT JA SILLOIN KUN SUREVAT! Vaikkakin tämä kesken meno olisikin vasta ensimmäinen! JOS tämä kirjoittelu keskustelu palstalle on toiselle "terapiaa", NIIN MIKSI IHMEESSÄ SINUN ON PÄSMÄRÖIDÄ ja NURISTA ja KITISTÄ siitä?!

Menisitkö nyt ihan itseesi? Katsoisitko peiliin? Oletko nyt niin aikuismaisesti käyttäytynyt itse?

KAIKILLE TEILLE, joille on osunut kesken meno: Sureminen ei ole väärin, eikä siihen ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa taikka aikaa!! Ja ei sillä ole merkitystä että onko tämä keskenmeno kuinka mones.
Voimia ja toivottavasti teitä tulee vielä onnistamaan! :)

Ja KAIKILLE NIILLE: JOTKA OVAT AIKEISSA LYÖMÄÄN LYÖTYÄ: Kasvakaahan itte aikuisiksi. Tarvitseeko toisen oloa pahentaa tuollaisella kurjalla käytöksellä ja ilkkumisella? Tuskinpa itsekään toivotte, että teitä tultaisiin ilkkumaan kun itselleen osuu joku paska flaksi nokan eteen asioissa kuin asioissa! MEITÄ ON MONEEN JUNAAN ja SE EI TARKOITA SITÄ, että te olisitte yksin aina oikeassa taikka täydellisiä!

komppaan täysin keskustelun aloittajaa.. se on niin hemmetin vaikeaakin surra, kun tietää tasan mitä ns. lohdutuksen sanoja keneltäki tulee.. nimimerkillä kaikki nuo kuullut. keskenmeno monen vuoden raskautumisen odottamisen jälkeen ei kerro, että lapsia tulisi myöhemmin vaikka menikin kesken.. ja se odottaminen raskaudesta.. ja kenties isomman sisaruksen suru kun pikkusisarta ei tulekaan.. jnejne. niiiin vaikeita asoita, että oikeastaan minä en oo löytäny ketään kelle pystys puhua tästä asiasta oman miehen lisäksi. turvauduin tänne palstalle hakemaan tukea muilta saman kokeneilta.. ne tasan tietää, miltä asia tuntuu..

nimim. fallenStar palstalla keskeytynyt keskenmeno vm. 2012

Joo jos jonskun täällä pitää kasvaa aikuiseksi on tämä" Hohhojijaa" nimimerkki.

Siinä jos jossain on täysin kylmä ja empatiakyvytön, mutta huomionhakuinen, inhottava ihminen kaikinpuolin, ei edes tarvitse miettiä sen enempää kun tuo teksti ko henkilöltä kertoo persoonallisuudesta,ja sen keskeneräisyydestä eli LAPSELLISUUDESTA NIMENOMAAN! kun hän täällä sitä aikuistumista itse peräänkuulluttaa, niin voisi itse kurkistaa sinne peiliin ja miettiä omia arvojaan.
Kuitenkin tekstin peruusteella varmasti täysi-ikäinen, ikävä kyllä.

Joo tässä kun kukaan ei ole mikään atvostelemaan toista tai sanoa mistä, miten ja kuinka kauan saa surra.
Keskenmeno on kuitenkin aina elämänkokoinen menetys ja suremisen arvoinen asia, ei sillä ole siinä vaiheessa "merkitystä" olisiko vauvalla mahdollisesti ollut jokin sairaus tai ei, kun sitä ei voi kukaan tietää!!!
Eikä silläkään ole merkitystä minkä kokoinen vauva oli tai kuinka varhaisessa vaiheessa raskaus oli...niinkuin täällä sanottiin se lapsi oli kuitenkin olemassa ja ajatukset vauvasta, omasta lapsesta kypsymässä omassa päässä ja sydämessä.

Onhan se kuitenkin niin mullistavaa kun saa tietää odottavansa, se on kuitenkin aina pieni ihme, oli raskaus saanut sitten kuinka helposti alkunsa ja aina vain ihmeellisempää varsinkin jos on asiassa vaikeuksia ollut.

Se nyt kuitenkin on musertavaa sitten kun saa tietää tämän kaiken päättyneen ja sitä vauvaa ei tulekkaan, tiedän sen itsekkin, olen kokenut usean keskenmenon ja silloin on hetkiä kun mikään helpota, eikä lohduta...siihen auttaa useinmiten vain aika, ei niinkään sanat, vaikka ne hyvää tarkoittavat, ja varmasti kaikki useinmiten tarkoittavat hyvää, mutta näköjään tulee huomattua että joiltakin tulee sitten vain "sitä itseään" niskaan, kun ymmärrystä ei ole, niin sitä ei ole...kun se maailma pyörii vain omien ongelmien ja itsekeskeisyyden ympärillä.

Kuitenkin se mieli on niin maassa sillä hetkellä kun menetys on tapahtunut, valoa ei näy missään, mutta ajanmyötä suru muuttuu, mutta oikeus suruun on aina, sitä ei voi kukaan kieltää tai aliarvioida menetystä, vain asian kokenut, siis se joka juuri itse suree omaa menetystään, voi vain tietää miten hän haluaa surra.
Suruhan on terve reaktio, se kertoo inhillisyydestä, se kun kuuluu ihmisen normaaliin tunneskaalaan.

Itsellä ainakin tunteet vaihtelivat paljon, oli tuskaa, epätoivoa, katkeruutta, vihaa ja häpeää sekä myös syyllisyyttä.

Vain antamalla itselleen oikeus surra, voi päästä eteenpäin ja oppia elämään tapahtuneen kanssa, tunteet kun on tärkeätä käsitellä itsensä kanssa ja myös puolison kanssa, myös hän on menettänyt lapsensa, ja hänellä on oikeus samoihin tunteisiin, vaikka hän ei fyysisesti asia koe.
Mutta monesti se henkinen puoli on niin paljon raskaampi.
Jokainen kulkee polkunsa tässäkin asiassa tavallaan, mutta surua ei koskaan tule mitätöidä.

Omalla kohdalla ensimmäinen keskenmeno oli varmaan kaikista rankin, kaikki oli niin uutta eikä osannut edes ajatella jos tämä ei nyt onnistukkaan. se jätti kuitenkin haavat ja pelot seuraavassa raskaudessa oli suuret, enkä edes uskaltanut ajatella seuraavaa raskautta.
Tulin siis raskaaksi hieman yli kaksi vuotta ensimmäisen keskenmenon jälkeen, kaikki meni hyvin.
Mutta sitten tuli vielä lisää keskenmenoja ja nyt olen raskaana, riskiviikkojen yli on jo päästy, mutta silti pelottaa.

Toivon aloittajalle kaikkea hyvää ja voimia, anna itsellesi aikaa, älä ota todellakaan taakkaa tai tuskaa ilkeistä kommenteista.
Sinä tässä olet kuitenkin se vahva, kun myönnät rehellisesti tunteesi, se on vahvuutta ja aikuismaista.
Jo se että tänne kirjoitat kertoo siitä että työstät asiaa ja et halua olla yksin tuskasi kanssa, toivottavasti se auttaa.
On myös muitakin paikkoja josta apua varmasti saa, erityisesti silloin on myös hyvä puhua asiasta kun seuraavaa raskautta alatte yrittämään, silloin tuki on erityisen tärkeää, pelosta on tärkeää puhua, se helpottaa useinmiten.

Voi hyvin:)

tunteet (on)... puhuu todella asiaa! Kukaan ei saa alkaa arvosteleen toista ja surra saa koska se on tervettä! Tuo aikaisempani oli myös juurikin osoitettu hohhoijaale ja muille hänen kaltaisilleen kylmille ja itsekäille ihmisille!

Kuin myös keskustelun aloittaneelle ja kaikille jotka saivat edes jotain irti.


Voimia!!!

Tervetuloa vikisijät kovaan maailmaan!

Peräänkuulutitte aikuisuutta, mutta teidän käytöksenne (huutoineen ja surkutteluineen) ei sisällä viitteitä kovin aikuismaisesta käytöksestä..
Olette päättäneet hankkiutua raskaaksi.
Kun siihen sitten tulee esteitä, niin vikisette ja surette ja valitatte kun muut ihmiset yrittävät teitä lohduttaa...?!?!

Kun kerran ette heti tule raskaaksi toivotulla tavalla muututte ikäänkuin lapsiksi jotka eivät saa sitä tikkaria sieltä kaupasta, juuri sitä tikkaria mikä on kaikkein houkuttelevamman näköinen.
Kasvattakaa selkäranka ja ottakaa vastaan se minkä saatte!
Kaikki ei mene aina nappiin.
Itse lähditte tuolle tielle!

Itse olen varautunut kaikkeen ja kun sain keskenmenon, ensin surin mutta sitten ajattelin että tätä minä itse halusin ja en todellakaan yhdestä vastoinkäymisestä luovuta vaan jatkan sinnikkäästi eteenpäin!!

Nyt kun te täälä marisette ja huutelette jonkun itsekkyydestä, niin nostakaa likat nokka pystyyn ja rohkeesti eteenpäin kohti uusia haasteita.
Noista teidän viesteistä paistaa kypsymättömyys ja lapsellisuus.
Kun ei saa kaikkia nyt ja heti niin voi voi...

Keskenmeno ei ole kiva asia, mutta tämä on elämää!
Sitä ihan oikeeta elämää, ei mitään satua tai tv-sarjaa!
Se on teistä itsestä kiinni miten pääsette eteenpäin..
Noita teidän hajoamisviestejä lukiessa tuli vaan mieleen, ettei kovin hyvin.

Juu u tota noin rnpä tiedä onko tää vikittämistä.. Hohhoij... JOKAINEN itse löytää keinon selvitä asioista... Esim. kertominen tänne omasta keskenmenosta ja omista mietteistä on sallittua eikä mitenkään tee ihmisestä epäkypsää sen takia koska suree omaa pientä ihmettään joka ilmoitti tulostaan.. Kyllä jokainen tietää mihin ryhtyy tai ainakin toivon niin... Voi tulla keskenmeno tai sitten voi löytyä sikiöltä jotain muuta ja sen takia pitää laittaa kesken.. Ei tää maailma koskaa tuu herkkua olemaan.. Aina tulee kipeitä asioita vastaan ja niistä vaan pitää yksinkertaisesti päästä yli että voi jatkaa omaa elämäänsä eteenpäin... Varmasti täällä kaikki kirjoittelijat toivoo seuraavan raskuden menevän hyvin ja jos uusi pettymys tulee niin uudestaan yrittämään jos se tuntuu siltä että on siihen valmis.. Ja noista lohdutuksen sanoista.. Esim. jos joku ei tiedä mitä toinen käy läpi niin ja lohduttaa sanoilla mitkä tuntuu itestäkin hyvin loogisilta ja tosi asioilta... Mutta sanotakoon että saman kokenut tietää mitä toinen käy läpi... Jep ei sanat kyllä aina auta toisen suruun.. Mutta onhan sitä onnellinen siitä että on niitä tärkeitä ihmisiä elämässä jotka yrittävät nostaa sut sieltä ojasta... Aika tekee ihmeitä.. Niin teki minullekkin.. Kyllä ne sanatkin lohdutti mutta aika oli se mitä tarvi.. Ja pystyy taas nauttimaan elämästä niinkuin ennenkin... Kaikilla on omat mielipiteet asioihin.. Niinkuin täälläkin eräällä jonka mielestä ainokaita keskenmenoa ei kannattaisi surra.. Se on hänen mielipide ja hän jatkaa elämäänsä eteenpäin noin.. Minulla tosin tämä keskenmeno oli eri asia koska jouduin päättämään laitanko kesken vai en.. Mutta niin oli silloin tehtävä.. Todella kipeä asia mutta ei ku vaan eteenpäin ja uutta yritystä... Eiköhän sieltä tule terve lapsi jonain päivänä..

Ja mikä ihme juttu toi on että ihmiset on todella kypsymättömiä ja lapsellisia koska suree keskenmenoa? Hmm en nää todellakaan siinä mitään lapsellista... Mun mielestä ei tää lastenteko lasten leikkiä ole... Ei todellakaan.. Ja tämä on ihan eri asia kuin joku esine jonka haluaisi juuri sillä sekunnilla.. Oman lapsen menettäminen jo varhaisessa vaiheessa sattuu todellakin.. Sitä et voi itsekkään kieltää.. Kukaan ei voi sitä kieltää.. Ei se susta parempaa ihmistä tee että tiedät mihin lähit ja tiedät riskit............ Niin tietää kaikki muutkin.. Mutta ei kukaan toivo että keskenmeno tulisi vaikka se on aina se vaihtoehto mikä voi käydä.. Ihmiset ovat todella erilaisia... Tätä tää elämä vaan on onnea ja surua.. Et edes voi tuomita ketään jonkun yhden viestin perusteella.. Et tunne ihmistä vaan hänen sen hetkiset ajatuksen tulevat tekstinä tänne... Ne ei välttämättä kuulosta järkeviltä mutta on saanut purkaa sen ajatuksen mikä vaivaa mieltä...

Kuten sanottu jokaislla on oikeus surra keskenmenoa.. Se ei ole villasella sovitettu juttu vaan vaikea asia.... Kyllä nyt aikuisten ihmisten pitäisi asia tajuta....

Kylläpä meni tämä keskustelu ihan päin honkia. Ajattelin ensin, että onpa mukava lukea (siis surullista, että näin moni muu itseni lisäksi on saanut keskenmenon/keskenmenoja), että toistenkin mielestä saa surra. Itse ainakin suren kaiken sen yrittämisen jälkeen tullutta keskenmenoa, ja vasta eilen sain lääkkeet joilla pitäisi tyhjentyä/olla jo tyhjentynyt loppuun.
Sitten tulee Hohhoijaaa ja kertoo kuinka itse suree, siis ei sure laisinkaan. Tulipahan omaan suruun edes viiden minuutin mittainen katkos, kun tunteet vaihtuivat inhoon tuollaisia kirjoittelijoita kohtaan!

Mulla ei edes sanoja löydy noille tunteettomille, jotka tulevat pätemään omassa yksinkertaisuudessaan, miten hienosti ja pienellä keskenmenoistaan selviävät. Itse sain eilen tietää keskeytyneestä keskenmenosta rv 11 4 ja illalla synnytin kotona täydellisen ulkomuodoltaan, mutta pienen kooltaan, ihmisen. Suru ja tuska on järjetön "vaikka" kotona on kaksi poikaa ennestään. Kyllä se pää varmasti joskus nousee pystyyn, mutta aion surra, elää oman suruni ja tuskani keskellä juuri niin kauan kuin siltä tuntuu. Tämä pieni ihminen oli jo meidän. Ei vain pidemmälle jaksanut ja nukkuu nyt pihalla, ruusun juurella..

Olen kokenut kolme keskenmenoa, jokainen keskeytynyt km. En sure, koska kyse oli alkiosta. Uusiin raskauksiin suhtaudun aina hyvin varauksella. Olen ajatellut, että ajattelen alkiota lapsena vasta, kun raskaus on edennyt riittävän pitkälle. Elän normaalia elämää ja pyrin olemaan liikaa miettimästä asiaa. Mitä surisin? Tai mitä olen surematta? Alkio on alkio eikä sitä saa muuksi muuttumaan. Keskenmeno on yhtä luonnollista, kuin raskaus. Olen hiljaa asiasta, en kerro. Mieheni tietää, mitä kävi. Ei kuulu muille. Jos joku joskus kertoo omasta keskenmenostaan, kerron omastani.

Kun ensimmäinen raskauteni päättyi keskenmenoon, lääkäri sanoi minulle: "näitä sattuu, mutta näistä ei vaan puhuta." Onneksi ajat ovat muuttuneet edes sen verran, keskenmenoista jo puhutaan. Ja puhutaan jopa että keskenmenoa saa surra. Kuitenkin, kuten tämä keskustelu osoittaa, keskenmenoon liittyvästä surusta puhumista ei pidetä sopivana.

Eli keskenmenosta ja siihen piittyvistä faktoista saa puhua. Siihen liittyvät tunteet täytyy pitää omana tietonaan, tai mennä ammattiauttajan kanssa juttelemaan niistä.

itselleni tuli puolitoista vuotta sitten spontaanin keskenmenon rv 8 6, olin jo neuvolassakin kerennyt käymään, ja np ultrassa huomattiin sikiön menehtyneen, mitään oireita ei ollut km:ästä, nyt meilä on 2kk ikäinen poika ja vieläkin usein mietin että olisikohan edellinen minkä näkönen nytten jne.