ahdistava tilanne

Pettäjälle eli sulle ihan oikein. Itsepähän soppasi keitit.

Olisko niin, että sitä haluaa, mitä ei saa? Unohda tämä säätö, jätä se muistoihin kokemuksena ja ota opiksi.

Jos jo nyt tuntuu siltä, että on vaikea koskettaa miestäsi ja olet kyllästynyt, mieti mitä on luvassa 20 vuoden jälkeen... Onko mahdollista nollata tilanne vai jatkuuko loputtomiin... Älä haaskaa omaa elämääsi.

Eroa ennenkuin teille on yhteisiä lapsia.

Hyvä neuvoa ulkopuolisena, mutta tältä se näyttää. Olen pahoillani.

Kauanko sinulla on ollut olo että hänen kosketuksensa ahdistaa? Itse olen kokenut samanlaista, ei vaan halua toisen koskevan eikä tiedä mitä tuntee toista kohtaan. Itselläni se on joskus johtunut muutoin ahdistavast elämänvaiheesta, ehkäisykeinon vaihtamisesta ja muista vastaavista ohimenevistä syistä. Joskus olo taas on ollut pysyvämpi ja silloin eroaminen on ollut todella hyvä idea. Jos olo jatkuu pitkään tai koet että se johtuu miehestäsi, on melko varmasti hyvä erota tai ainakin pitää taukoa.

Mmmm, kuulostaa hyvin tutulta... Itselläni hieman samanmoinen tilanne:

Olen seurustellut ja ollut kihloissa nykyisen avokkini kanssa kohta 10 vuotta. Meillä ei ole lapsia, mutta olemme "naimisissa" pankin kanssa, velkaa siis on talokauppojen myötä tullut. Viimeisen vuoden ajan minusta on tuntunut siltä, etten elä parisuhteessa vaan asun kämppäkaverini kanssa. Emme juurikaan enää puhu keskenämme mistään, mies on kaavoihinsa kangistunut kun minä taas haluaisin nähdä ja kokea paljon. Seksielämä on tyystin loppunut, vaikka petipuuhat itseäni kiinnostaisivat. Mieheni näkökulma seksiin on itse suoritus, esileikiksi hänen mielestään riittää sanat "mä haluan sua". Tästä olen hänen kanssaan monesti jutellut, tuloksetta. Suurin ongelma meidän välisessä suhteessamme on siis se, etten koe häntä puolisokseni vaan kämppäkaveriksi, mutta rakastan häntä kuitenkin - onhan meillä pitkä taival takana yhdessä.


Tässä jokin aika takaperin tapasin vanhan miespuoleisen kaverini, jonka kanssa en ollut pitänyt mitään yhteyttä pitkään aikaan. Opiskelimme aikanaan samassa opinahjossa, mutta valmistuttuamme suuntasimme eri paikkakunnille ja pikkuhiljaa yhteydenpito vain katkesi. Tuolloin ennen vietimme tuntikausia jutellessa erilaisista asioista, koimme ehkä tahoiltamme tietynlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, toistemme seurassa oli helppo ja hyvä olla. Itse en ainakaan silloin kaveriani mitenkään muuten ajatellut kuin kaverina, sillä me molemmat seurustelimme tuolloin tahoillamme. Tosiaan, tapasimme tässä taannoin samoissa juhlissa, jossa vietimme illan ja yön keskustellen. Olin hämmästynyt siitä, kuinka hyvin tulimme vielä juttuun! Pikkuhiljaa aloimme pitää yhteyttä myös muuten, ja pikkuhiljaa tajusin myös, että olen aivan pihkassa häneen. Kaverini vei lopulta minulta täysin jalat alta. En hänelle asiasta mitään maininnut, yritin tulla toimeen tunteideni kanssa ja ajatella asioita järjellä. Olenhan kuitenkin "parisuhteessa" ja kihloissa.

Ongelma muodoistui siinä vaiheessa, kun tämä miespuoleinen kaverini totesi, että hän ajattelee minusta enemmän kuin kaverina. Nyt olen täysin solmussa tunteideni ja ajatusteni kanssa, en oikein tiedä mitä minun pitäisi tehdä.

Olen pohtinut jo ennen näitä ihastumisen tunteita eroa avokistani, sillä en koe eläväni parisuhteessa. Silti eroa tuntuu pahalta ajatella, koska meillä on pitkä taival yhdessä takana, ja mieheni on monesti sanonut, että olen hänelle henki ja elämä. En haluaisi pahoittaa hänen mieltänsä, kuten en myöskään muiden ihmisten mieltä. Vaikka rakastankin avokkiani, koen eläväni kämppäkaverin kanssa. Mainitsin taannoin avokilleni (ennen näitä ihastumisia), että en tiedä onko suhteellamme tulevaisuutta, ja siitä repesi "riemu". Tappelimme monta viikkoa putkeen, välillä huutaen, välillä mykkäkoulua pitäen. Tällä hetkellä en pysty ajattelemaan parisuhteemme jatkuvan vaan olen ajatellut paljon yksin asumista. Jonkin verran olen pohtinut myös tulevaisuutta kaverini kanssa, mutta siihen suhtaudun hyvin varovaisesti. Vaikka olemme samalla aaltopituudella, olemme molemmat kohtalaisen haastavia ihmisiä.

Pahimmilleen menetän tässä tilanteessa sekä pitkän parisuhteen (okei, en ole siinä onnellinen, mutta silti rakastan avokkiani) että myös hyvän vanhan kaverin. Olen kohtalaisen neuvoton sen suhteen, että mitä minun tulisi tehdä. Tällä hetkellä olen mielessäni viheltänyt erätauon joka asian suhteen, olen antanut kuukauden aikaa parisuhteellemme, jonka jälkeen päätöksiä on pakko alkaa tekemään. Tilanne tällaisenaan on jokaisen kolmen osalta kohtuullisen kestämätön. Tiedän kyllä, mitä tunteeni käskevät minun tekemään, mutta tällä hetkellä tunteet ja järki ovat eri mieltä.

Itselläni on tällä hetkellä myös tunne, että avokkini kosketus tuntuu ahdistavalta, oikeastaan kaikki tuntuu ahdistavalta. Onneksi pystyn keskustelemaan parin hyvän kaverini kanssa asioista ja olen saanut "ulkopuolisilta" tukea ja vinkkejä asioiden suhteen, paras neuvo tähän mennessä on hyvin yksinkertainen: "mieti mitä asioita ET halua katua kiikkustuolissa". Ja todellakin, niitä olen pohtinut enemmän tai vähemmän. Olen myös purkanut oloani paljon liikunnan parissa, se auttaa paitsi pahimpaan ahdistukseen laukaisevana tekijänä, se myös auttaa minua pääsemään irti hetkeksi ajatuksistani.

Olemme avokin kanssa olleet yhdessä siitä asti, kun olin "teini", olin vasta n. 17vee aloittaessamme seurustelun. En ole koskaan asunut yksin, pahin rillutteluvaihe jäi myös pois seurustelun takia. Nyt haluaisin vähän vapautta, itsenäisyyttä, oman elämän. Elämän, jossa saan mennä ja tulla miten haluan enkä ole tilivelvollinen asioistani kuin itselleni. Tämä vaihe nuoruudestani on jäänyt selkeästi pois, ja sitä selkeästi kaipaan - tiettyä vapautta.

Tsemppiä tilanteeseesi, helppoa se ei ole!!



Mahdotonta! -sanoi epäilys. Vaarallista! -sanoi pelko. Turhaa! -sanoi järki. Yritä kuitenkin! -kuiskasi sydän.