Lapsuus, masennus ja itsetunto-ongelmat

Sanot että on ollut "hyvä" lapsuus perhe ym, mutta oliko sittenkään kaikki niin hyvin. Kotona ei ollut sitä yhteyttä tunnetasolla, rakkautta ja lämpöä. Olit sitten alussa tunnollinen, kiltti suorittaja ja ulkonaisesti pärjäävä kunnes kuoret romahti ja aloitkin pistää ranttaliksi. Voi perheessä olla jopa näkyviä ongelmiakin ja sittenkin lapsi saa lämpöä, hellyyttä ja perusturvaa.
Teillä varmaan kotona oli ruokaa, vaatteet, hieno koti, siistit puitteet, mutta oliko syliä ja lupsakkaa perhe-elämää ja sitä kodin tuntua.

Itse olen pohtinut myös paljon lapsuuden vaikutusta nykyiseen olotilaani. Olin lapsena kiltti suorittaja, ja tein paljon sellaisia asioita, joden uskoin miellyttävän isääni. ( harrastin, urheilin yms) Uskoin myös pystyväni "mihin vain". Nyt 22-vuotiaana huomaan että elämä on pikkuhiljaa ajautunut sivuraiteille: syömishäiriötä, masennusta... Vaikka ulospäin elämä näyttäisi "hyvältä".
Alkuun olen vakuutellut, että lapsuuteni on ollut hyvä, mistään ei ole ollut puutetta, vanhemmat eivät käytä alkoholia jne.. Mutta olen huomannut, että lämmin ja välittävä ilmapiiri on puuttunut... Tuntuu pahalta myöntää, ja edes ajatella, että vanhempani ovat osoittaneet liian vähän rakkautta, sillä kuitenkin tiedän että he minusta välittävät, ja ovat yrittäneet parhaansa, ainakin niin haluan ajatella.

Kiltit ja suorittajamiellytäjät eivät kapinoi. He näkevät itsensä aina vain tyytymättöminä ja kiittämättöminä.
Kuitenkin aikuinen voi järjen ja ymmärryksen avulla paikata tunnevajaustaan. Niin sinäkin teet. Ymmärrät että sinua on sittenkin rakastettu ja olet ollut tärkeä ja ihan hyvä lapsi omana itsenäsi. Läheisiltä on vain puuttunut taito välitää tuo totuus tunnetasolla sinulle. He ovat ehkä tottuneet omassa lapsuudessaan. ettei kannusteta sanoin, kiitetä, oteta syliin ja paijailla. Onneksi itse voi alkaa totutella näyttämään tunteita eri tavalla käytännössä sanoin, elein ... Kyllä voi aikuisenakin vielä muuttua ja kasvaa persoonallisuutena ja siinähän sitä haastetta onkin. Oikea tutkimusmatka ja löytöreki itseen ja ihmisyyteen. Ei tarvitse jäädä sittenkään menneisyyden vangiksi.

surusiru- samanlaisia ajatuksia... En halua ajatella vanhemmista mitään pahaa. Syömishäiriöitä täälläkin. Vuosikausia, 10-15 vuotta, nyt palaamassa normaaliin ihan omalla tahdonvoimalla ilman apua. Itse en ole koskaan yrittänyt miellyttää vanhempia eikä ole ollut sen tarvettakaan kun ei olla vaadittu mitään eikä sääntöjäkään ole ollut. Olen joskus ohimennen kuullut mainittavan, ettei heidänkään kodissa ole osattu puhua. Itse olen omassa parisuhteessa ja aikuiselämässä oppinut puhumaan, mutta en jaksaisi aina valittaa omaa pahaa oloa kun toinen on niin tasapainoinen. Oma perhe on se joka jää vaille kokonaista minua, tunteista puhumista, ilon ilmaisua, pettymyksistä kertomista,jopa silmiinkatsominen tuntuu joskus vaikealta.
Tutkimusmatka. Sehän tämä on.

Itselläni vanhemmat eronneet ja isästä kuulin vasta 15vuotiaana.Äiti ja uusi isäni juovat paljon ja minua on kohdeltu väkivaltaisesti niin fyysisesti kuin henkisestikin.Ruokaa oli todella vähän...Olen myös miettinyt, että olisinko välttänyt masennuksen jos lapsuusaikani olisi ollut turvallista ja rakastavaa...Olen siis nyt 18v ja asun yksin.Koulussa olin aina huono ja lintsasin paljon.Olin mieluummin kotona tekemässä kotitöitä ja hoitamassa pikkusiskoja.Nyt jätin kesken yhet opinnot mutta elokuussa olisi tarkoitus jaksaa lähteä taas kouluun mikä kyllä epäilyttää..Ajattelin pitkään ettei vanhemmat rakasta/rakastaneet minua mutta nyt olen tajunnut että kyllä he rakastavat, viina vaan vei liikaa.Että tälläinen lapsuus täällä ollut...

Useimmat kantaa lapsuuta koko elämän
Kaikki ei ole syntyneet ja eläneet onnen tähtien alla.

Meillä oli perheväkivaltaa ja alkoholia. Isä aina hakkas äitii, ne oli yhes 12 vuotta. Eli isä hakkas ja kuristi mun äitii 12 vuotta. Sitten yhen kerran se kävi käsiks mu veljee. Vittu mikä kusipää se mu faija kyl on. En ikinä soittele sille enkä mitää.
Se oli nyt mitä oli, paska lapsuus mulla ainakin oli, näin asioita mitä ei pitäs nähä ku o nii pieni lapsi. Sit mä aloitin käyttää huumeita, poltin kannabista ja käytin muuta paskaa, mut sit mä pääsin niist huumeist eroo, mut sit mä aloitin sen ryyppäämisen, ku oli koko ajan paska olo, aina paskaa paskaa ja enemmä paskaa. Vittu et mun elämä on aina ollu paskaa, vieläkin on... Nyt mä yritän päästä eroo siit alkoholist, et saada ny nähä et mitä siitäki vittu tulee...

Että sellanen elämä mulla.

lapsen on hyvin vaikea myöntää se tosiasia, että vanhemmat, isä tai äiti eivät yksinkertaisesti ole rakastaneet lastaan. Oman tervehtymisen kannalta se kuitenkin on välttämätöntä, Nimittäin totuus vapauttaa, sen myöntäminen, että vanhempien välinpitämättömyys on rakkaudettomuutta.

Lapsi tarvitsee syliä ja rakkautta ja jos on lapsena jäänyt niitä vaille niin masennus piinaa armotta aikuisena. Kirjastosta löytyy Martti Paloheimon kirja Suomalaisen lapsuuden haavat joka käsittelee kotivammaisuutta, se on kansallistautimme.

Psykiatri Paloheimo on vuosikymmeniä hoitanut potilaitaan jotka ovat lapsuuskodissaan tunne-elämältään vammautuneita. Tietää mistä kirjoittaa.

no mulla tais mennä elämä pilal jo syntyessä. äitini lähimmäinen tappoi itsensä juuri enne kuin synnyin. eli jos miettii varhaispsykologiaa niin miten surullinen ja katkera äiti vaikuttaa vastasyntyneeseen. lisäksi äitini oli muutenkin sairas (epävakaa) myöhemmässä lapsuudessani. hän saattoi reagoidan mun kiukutteluihin hyvinkin voimakkaasti, mikä teki sen että musta tuli yli kiltti lapsi. mun viimeinen riitä äidin kanssa tapahtui kun olin n. 7 vuotias ja äitini sekoi siitä niin että tuhosi puoli asuntoamme, sen jälkeen en sanonut enää mitään. muistan myös kun pikkusiskoni syntyi tunsin hyvin voimakkaasti sen ettei äiti enää välittänyt musta. mä joutusin olemaan aamusta iltaan pois kotoa, ja muista ikuisesti sen kun en halunnut mennä ja äitini sanoi että mun on pakko että saa olla siskon kanssa rauhassa. muistan myös aloitettuani koulun jäädyin ulos pakkaseen kun äitini ei avannu minulle ovea kun unohdin avaimet kotiin. näitä pieniä asioita on monia mutta nämä ovat jääneet parhaiten mieleen lapsuudesta.
kun olin noin 11-12 vuotia alkoi äitini käyttää paljon alkoholia. aina kun hän oli kännissä alkoi itsesääli jonka seurauksen jouduin valvomaan peläten että äiti tappaa itsensä. siitä lähti mun univaikeudet. yläasteen lopussa aloin vetäytyä itseeni. koulussa olin yksin ja vapaa-ajalla näin vain yhtä kaveria. aloin myös viettää mahdollisimman paljon aikaa tämän kaverin luona ettei tarvitse mennä kotiin kuuntelemaan äitini känni jorinoita.

nuo kaikki asiat ovat vaikuttaneet muhun aika paljon. olen mielenterveys toimiston vakio asiakas. mulla on oma elämä aika sekaisin, no tiedänpähän etten pistä tätä paskaa kiertoon eli omia kakaroita en tule ikinä hankkimaan.

ite oon 14v ja oon koko ikäni asunu sijaiskodis.. monet väittää et sijasperhe on hyvä ja tolleen ( kyl jotkin ovatkin) mutte ainakan tää missä oon..

varmaan ikinä sanottu että rakastaa tai mtn tommosta
perheväkivaltaaki ollu ( henkistä ja fyysista)
mullon nytki ollu kohta 3vuotta katkonaista masennusta eikä nuotkaan välitä siittä mtn

Itselläni oli niin että isäni hermostui hyvin helposti pienemmästäkin melusta tai kiukuttelusta. Ei saanut kotona leikkiä mitään yhtään meluisampaa leikkiä muuten isä sai raivokohtauksen ja saattoi joskus ryhtyä väkivaltaiseksi. Sen takia minusta sitten kyllä tuli kiltti ja hiljainen poika. Kavereita oli aina lähinnä koulussa ja vetäydyin omiin oloihin.

Koulussa kaikki meni hyvin ja minulla oli vahva luottamus itseeni ja tulevaisuuteen kunnes yhtäkkiä kiinnostukseni kouluun meni vaihtaessani yläasteelle. Siitä lähtien elämä on ollut lähinnä alamäkeä. Kykyni oppia uutta on kadonnut kokonaan ja tuntuu etten enää pärjää missään. Nykyään elämä sitten onkin vain pelkkää itsensä pakottamista jatkaa eteenpäin.