Yksipuolista ystävyyttä

Suosittelen tekemään niin, tuntuu loppupeleissä helvetin huojentavalta. Kannattaa myös sanoa ihan kaunistelematta suoraan miksi lopetat yhteydenpidon, antaa kummasti hyvän fiiliksen ja lisää energiaa.

Tuttua. Ihmiset ovat itsekeskeisiä eivätkä osaa ottaa muita huomioon.

Jos tarvitset kuuntelijaa omille murheilles, niin mä kuuntelen ja muhun voi luottaa. :) [email protected]

Kyllä kai sinun omassa suhtautumisessa ja käytöksessä jotkin korjaamisen varaan. Oletko sitten se avoin kuoppa jonne voi heittää akiken töryn, jopa viestität kysymyksilläsi ja puheessa että antakaa tulla vaa - tässä on korvat jotka kuulevat ja hartiat jotka kantavat. Metsä vastaa niin kuin sille huudetaan. Keräät huolipesiä kuin mesi vetää puoleensä mehiläsiä haaska hyeenoita. Tai yritäkö juuri auttamisella ja sympatiallasi haalia itsellesi ystäviä ja seuraa. Jos apu ystävillesi sittenkin ehdollista niin onko siitä sittenkään heille todellista apua.
Tai kysymys on vain auttaja ja avunsaaja - suhteesta, ei spontaanista ja vapaasta ystävyydestä. Ennen sanottiin että ystäviä riittää niin kaunan kun on rahaa ja viinaa?
Ei ystäviä hankita suorittamalla ja auttamalla.

Ehkä voisit miettiä myös omaa käytöstäsi. Toisten moittiminen kun ei auta asiassa eteenpäin. Miksi juuri sinä joudut kuuntelemaan, miksi sinua ei kuunnella? Ehkäpä olet hiukan sulkeutunut ja varovainen omissa asioissasi? Jos pidät asiasi sisälläsi, ystävät lakkaavat kyselemästä. Jos et ole ihan avoin ja pysyt pinnallisella tasolla, puheesi nää kiinnostamattomaksi small talkiksi. Varautuneen ihmisen on helpompi kuunnella toisia kuin kertoa omasta elämästä, ja toiset huomaavat sen eivätkä utele. Jos haluaa itse saada jotain ystävyydestä, täytyy uskaltaa myös antaa.

Tuo kuuntelijan rooli on tavallaan muotoutunut minulle jo lapsesta asti. En kuitenkaan ole mitenkään erityisen sulkeutunut, vaikka nykyään sulkeutuneempi kuin ennen. Jo n. 12-vuotiaana aikuisetkin tilittivät minulle raskaista aiheista - olen siis aina ollut kypsempi kuin ikäiseni. Minulla ei myöskään ole ollut normaalia lapsuutta, mikä myös on vaikuttanut omalta osaltaan asioihin.

En tiedä mistä se johtuu, mutta uusia ystävyyssuhteita luodessakin jo alusta asti ihmiset alkavat avautua minulle ja jos yritän kertoa jotain itsestäni tai elämästäni, niin sitä ei kuunnella. Ne harvat, jotka sitten vaivautuvat kuuntelemaan kauhistuvat ja tuntevat sääliä ikuisuuksia sitten tapahtuneista asioista, eivätkä kestä sitten kuulla enempää.

En siis itse ole missään vaiheessa halunnut tai valinnut tätä kuuntelijan roolia. Ehkä osa syy on se, että kaiken kokemani jälkeen minua pidetään normaalia vahvempana ja sen myötä ajatellaan, että olen tarpeeksi voimakas ja valmis kantamaan muidenkin murheet siinä samalla. En toki kanna toisten ongelmia harteillani, mutta se etten voi olla normaalissa vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa syö voimia. En vain tiedä miltä pohjalta ihmissuhteita pitäisi alkaa rakentamaan, kun miten tahansa toiminkin niin lopputulos on aina sama. Tämä tietenkin aiheuttaa sitä, etten kauheasti enää edes halua tutustua uusiin ihmisiin.

Lisättäköön vielä, että tässä tilanteessa ärsyttää juurikin se, ettei minulla ole aikoihin ollut normaalia kanssakäymistä ystävieni kanssa. Ennen teimme asioita yhdessä ja kävimme ulkona jne. Nykyään minuun olla yhteydessä ja yhteydenottoihini vastataan vain jos jotain on pielessä. Kanssani on aina pystynyt keskustelemaan lähes mistä tahansa maan ja taivaan välillä - itse asiassa nautin todella paljon pitkistä ja syvällisistä keskusteluista. Olen myös sanavalmis ja huumorintajuakin riittää laidasta laitaan. En myöskään pyri ratkomaan toisten ongelmia, mutta kysyttäessä olen kyllä kertonut oman näkemykseni aiheesta, jota useimmiten arvostetaankin.

Ehkä vika on siinä, että minulla itselläni ei ole ollut viime vuosina (tämän asian lisäksi) kovin paljoa valitettavaa elämässäni, vaikka elämäni ei aina olekaan mitään ruusuilla tanssimista - harvoin vain haluan valittaa pienistä asioista.

jauhatte pelkästään ongelmistanne, kuten mummot sairauksistaan, jolloin sitä vasta masentuukin. Seuraavalla kerralla kun ystäväsi aloittaa vuodatuksen, vaihda tuulen suuntaa. Aloita toinen puheenaihe, keksi tekemistä, kuten kaupungilla käynti. Tepsii aivan varmasti...

Kuulostaa kovin tutulta. Olen itse alkanut tosissani kyllästyä "ystävään", jolta en koe enää saavani mitään takaisin. Koen, että minua pidetään täysin itsestäänselvänä. Vaikka vanhoista ystävyyssuhteista saattaa tuntua vaikealta päästää irti, se on minusta oman itsekunnioituksen kannalta parempi ratkaisu. Se saattaa myös tehdä ihmisestä kertaheitolla henkisesti itsenäisemmän, mikä taas on hyvä, jos haluaa löytää jotain uutta sisältöä elämäänsä.

Nyt on tullut sanottua ystävyyssuhteita irti, vieläpä kertomalla syyt suoraan. Kokemus on ollut hyvin vapauttava ja ihmisten hämmästyneisyys on tuonut tilanteeseen oman mukavan vivahteensa. Osa on yrittänyt korjata tilannetta ja kysynyt jopa miten voisi hyvittää asiat, mutta olen pysynyt päätöksessäni ja todennut, että nyt on jo liian myöhäistä.

Niin sinä tavallaan ostat ystävyyttä kuuntelemalla, ojentamalla olkapääsi. Jos teet sen aidosti niin et edes odota vastapalvelusta ja "maksua". Olet sellainen itsesiuhraaja ja sitten kärsit marttyriiä. Kyllä sinä itse jotenkin omalla käytökselläsi, asenteillasi hakeudut noihin tilanteisiin.
Maailma on täynnä näitä avuntarvitsijoita. Pitää alkaa myös itse osata heittäytä palveltavan rooliin. Tavallaan jätät ystäväsi kuin velkaan ja syyllistät heitä. Auta ja kuunele pyyteettömästi niin paljon kuin ilolla pystyt ja unohda tekemäsi sen jälkeen.
Ovatko nämä olleet sittenkin vain yrityksiä ostaa ystävyyttä.

Nyt kun sinulla on aikaa vapautunut, kun et enää päivittäin roiku puhelimessa tai tapaamisissa kuuntelewmassa ja toistelemassa "sepä ikävää", "vai niin" ja "surullista", niin tutustu termiin nimeltä assertiivisuus. Ja tee varoiksi pari harjoitusta peilin edessä. Katso jämäkästi silmiin ja lausu "En halua kuulla ongelmistasi. Sinun pitää ratkaista ne itse. Puhutaan iloisemmista asioista mieluummin."
Jos joku loukkaantuu, so what, olet vihdoin sanonut oman mielipiteesi vuosien töryn nielemisen jälkeen. Sovitaan että empatiakuuntelukiintiösi on elinikäisesti täytetty, täynnä, ja tästä lähtien on sinun vuorosi olla kepeän hilpeä, nauttia ihmisten seurasta ja elämästäsi.

Minä pyrin ystävystymään ja olemaan sellaisten ihmisten kanssa tekemisissä, ketkä osaava arvostaa myös minua. Itsekin olen aikoinani ollut toisten huolien kaatopaikka, ja minua ei arvostettu tai otettu huomioon lainkaan. Päätin että en minä heitä tarvikaan. Tottakai kuuntelen ja olen ystävä, mutta jos ystävät eivät osaa olla ystäviä takaisinpäin, se on heidän ongelmansa. Silloin minuakaan ei enää kiinnosta heidän asiansa. Myöhemmin olen löytänyt tosi ystäviä, sellaista mitä sen kuuluukin olla, eikä minulla ole ikävä entisiä ystäviäni.

Pakko vastata! Siis minulla on niin sama ongelma. Minäkin olen kakarasta asti joutunut toimimaan tuttujen ja vähän tuntemattomienkin "psykiatrina". Sama jatkuu edelleen vaikka olenkin jo aikuinen ihminen.

Yhteyttä otetaan yleensä aina silloin kun on jotain tilitettäviä murheita tai jos muuten vaan haluaa höpötellä omista asioistaan. Mutta odotas jos minulla olisi jotain sanottavaa, pyöritellään päätä niin kuin ei olisi kuultukaan, tai sitten ei edes viitsitä vastata mitään! No, kuulostaa ehkä aika itsesääliseltä tämä mutta on oikeasti ihan totta. Sitä alkaa ihan vaistomaisesti jo vältellä sellaisten ihmisten seuraa. Olen tuohon jo niin tottunut etten oikein osaa, enkä edes halua enää puhua omista asioistani.

Olemmeko jotenkin sellaista ihmistyyppiä, että luisumme vain luonnostaan aina siihen kuuntelijan rooliin, eikä meiltä muuta odotetakaan... En tiedä. Mutta täytyy todeta että joidenkin ihmisten itsekeskeisyys on vertaansa vailla.

Ja jottei menisi täydeksi valittamiseksi, niin täytyy kertoa että onneksi minulla on yksi oikea ystävä, joka haluaa tavata minua vain siksi etta haluaa tavata minua. :) Ja hänen kanssaan on tunne, että välittää oikeasti minusta ja häntä kiinnostaa aidosti myös minun elämäni. Toivottavasti sinunkin tiellesi siunaantuu edes yksi sellainen, rakas kohtalotoverini. :)