Minä, huono ystävä?

Mulla on takana 15-vuotinen ystävyys. Ollaan toinen toistemme lasten kummeja ja sielujen siskoina ollaan toisiamme pidetty. Pikkuhiljaa on alkanut ystävyys hiipua. Ollaan edelleen tekemisissä lasten syntymäpäivinä ja pari kertaa vuodessa muutoinkin. Ennen ystävä aina soitteli, niin minäkin hänelle, nykyään en kuule hänestä mitään, jos en itse ole aloitteellinen. Välimatkaa on meillä n.250 km eli ei matka eikä mikään nykyään, liikkuupa sitten millä kulkupelillä hyvänsä! Siitä huolimatta ystävä perheineen on kovin haluton tänne päin tulemaa, muualle kyllä saman matkan ajelevat tämän tästäkin ihan vaan ostoksille. Vastavuoroisesti ei tule itsekään heille ajeltua niin usein kuin haluaisin, kun tuntuu, ettei voi, kun itse eivät ole valmiita tulemaan.
Muutamana viime vuotena olen pyydellyt matkaseuraksi lasten kanssa tai ilman, ihan vaan päivän tai yön yli reissuihin. Ystävä vetoaa aina kiireeseen. Enää eivät minuun kiire-selitykset uppoa. Miten ei ole vuodessa mahdollista yhtä päivää ystävyyden eteen uhrata?Olenkin tullut siihen tulokseen, että juuri siihen on aikaa mitä haluaa tehdä eli ystävääni ei vain seurani kiinnosta! Lapsiaan ei päästä meille kesälomilla vaikka tietää varmasti, että täällä heistä huolta pidetään ja ovat jo isoja lapsia. Kummilapsi jo rippikoulussa! Aikoinaan itselläni oli isoja murheita, joista aina ystävälleni avauduin. Oli hänen kuuntelutaitonsa ansiota, että selviydyin. Ystäväni omista murheista kuulin vasta jälkeenpäin ja mielestäni tuin häntä vastaavalla tavalla. Soittaessani kyselin, huolissani kun olin, että mitä nyt asian tiimoilta kuuluu. Ystävä sitten tokaisi, ettei jaksa samasta asiasta aina jauhaa. Opin sitten sen verran, etten ole sen jälkeen ongelmista mitään kysellyt.
Haluaisin nyt kuitenkin tietää, mikä tämän ystävyyden näin laittoi hiipumaan? Aina ei selitykset kiireestä mene läpi, joten todellisen syyn haluaisin tietää. Aina tavatessamme ystävä on pääosin ystävällinen. Tuo tullessaan valtavat tuliaiset ja vastaavasti minäkin heille mennessäni yritän viedä resursseihini nähden hyvät viemiset. En kaipaa lahjuksia vaan sitä yhteistä aikaa, jaettuja hetkiä iloineen ja suruineen.Itse olen peiliin katsonut ja vikoja omasta käytöksestäni yrittänyt etsiskellä, mutta en vaan keksi. Onko nostettava "kissa pöydälle" ja kysyttävä suoraan, mikä mättää, miksei seura enää kiinnosta? Harmittaa, vuoroin suututtaa vietävästi. Ei tässä aikuisella iällä niin helppo ole uusia ystävyyssuhteita luoda! Vanhoista haluaisi pitää kiinni!