totta vai ei

Tässä istun ja mietin miten sitä voi paeta. Miten juosta pakoon jotain mikä ei ole konkreettista? Pakoon, pois, irti kaikesta, muttei se ole helppoa. Linnottautua omaan pieneen nurkkaan täkkien alle piiloon vai rohkaistua ihmisten ilmoilla ja hymyillä ja teeskennellä kätkeäkseen totuuden? Aluksi se sujuu huomattavasti helpommin, mutta sitten ei tahdo jaksaa enää. Hymyillä voi, mutta katse ontto,-tai siltä se tuntuu. Ei saa pakotettua itseään siihenkään enää. Mutta kaikilla julmaton kiire ja suorituspaineet kaartaa selkää pitkin. Yrittää hakea apua vai ei? Olisiko se itsekästä ja typerää vai olisiko se hyvä alku parannukseen? Mitä jos osa ei tahdokkaan parannusta ja se piiskaa itseään liikkeelle ja hallitsee välistä mieltä? Väliin tulee järki, joka sanoo ettei tämä ole normaalia, mutta mikä estää? Entä jos sitä onkin vain kuvitellut kaiken omassa pienessä itsekeskeisessä mielessä? Huomion hakua kenties vai armotonta elämää vain? Julma maailma kääntää selkäänsä aina, kun siltä tarvisi tukea vastatuulessa, kaikkihan sen tuntuu tietävän. Ilta pimenee ja sen myötä tulee väsynyt, toivoton olo-ei tietoa paremmasta. Raahata itse tahalleen mieleen vanhoja asioita ja repiä niillä itseään kahtia, mutta tahallaanko-onko niin pakko todella kiusata itseään? Jokin kuitenkin puristaa rintakehään-kuviteltuako sekin? Piinata itseään syytöksillä ja orjuuttaa itseään kontrollin tuntumassa, mutta huomata kuitenkin hetken päästä kadottavan senkin. Tyhjä olo seuraa, mutta mikään ei muutu. Muutos käy mielessä, mutta enkö sittenkään tahdo muutosta yhtä paljon kuin uskottelen, kun tässä pisteessä ollaan? Kaikki on kuulemma mahdollista, mutta silti niin monen mutkan ja kulman takana, että onko vain uskotelmaa tämäkin? Aamun ensimmäinen ajatus-syödä, syödä paljon, liian automaattisesti se tulee jo. Mieli kantaa hankkiutumaan eroon siitä, mutta joskus yön pimeydessä sitä on jo niin väsynyt, ettei sitä jaksakkaan. Juoksemaan pitäisi päästä, mutta ei kuitenkaan lähde tai sitten juoksee-juoksee ja haluaa lisää. Kokeilemalla kaikki selviää, mutta kun todellisuuden tunne häviää ja kaikki tuntuu unelta, tyhjä olo täyttää pään tai jokin sen tukahduttaa. Terä vartoo rikkoutunutta ihoa, muttei tunnu miltään. Typerää ja säälinkerjäämistä, näinhän se ajatellaan. Mutta muutamaksi kokeiluksi se toivossa jää. Toivossahan on hyvä elää, mutta minkälaisessa toivossa? Toivossa paremmasta vai toivossa, että totuus ei tule julki-en osaa sanoa. Itselleen on helppo valehdella, liiankin helppo. Mistä sen voisi tietää kuinka suuri osa on valetta omissa ajatuksissaan? Seuraa päivän ja yön mukana eri tunne. Milloin toivottomuus, puristava ja tukahduttava. Toisinaan uskoo parempaan. Missä kulkee raja normaalisuuden ja sairaallisuuden välillä, raja kuin veteen piirretty viiva kenties? En osaa vastata, ehkä joku osaa. Liian paljon määräytyy oman ajattelumallin mukana, mutta entä kun sitä ei hallitse enää? Tai sitä tahallaan yrittää tukahduttaa itsensä. Kieltää ja kaartaa, välttäen silmiä julki tulemisen pelossa. Miten ihmiset suhtautuu, liikaa se tuntuu määrittävän. Raivoa ja vihaa, sitä se teettää-ei kaunis totuus. Suruakin. Miten vain. Miten siitä selviäisi, seinilläkin tuntuisi olevan silmät-raportoimassa jokaista käännettä. Kun tietää miten toinen suhtautuisi, tietäisi miten toinen katsoisi ja miten toinen ajattelisi ja sanoisi. Liika jo sekin, mutta entä kun se oikeasti tapahtuisikin? En tiedä, liikaa arvelluttaa tämä maailma. Miten joku niin kaukainen fyysisesti, että hengellisesti oleva voi satuttaa, repiä, riistää-tuhota. Kummitella vuosien takaa mielen päällä tai pohjalla. Siirtämällä tämän päivän katseita ja tapoja. Pelotella tulevaisuuteen. Aiheuttaa silkkaa raivoa sisällä vaikkei sitä tahdo tuoda esiin vai tahtoisiko. Kuinka helpottavaa huutaa se päin seiniä ja saada takaisin se mitä niin kaipaa sisimmässään, mutta ei. Karu maailma, sitä ei tapahtua voi ei. Kun virheitä ei nähdä, ei myönnettä, ei voi unohtaa. Liikaa, jokin on liikaa. Mutta silti, riitaisa sisäinen hallinto. Ei tietoa-ei pako keinoa. Jokin ohjaisi hakemaan parannusta, mutta kuinka sitä pelkääkään? Ylitsepääsemätön-lopullinen kamppailu. Joskus kaikki on liian myöhäistä kuitenkin, eikä kaikkeen voi vaikuttaa vaikka kuinka yrittää. Pakko tyytyä siihen. Ei tietoa, ei pakokeinoa, ei mitään?