Gallup: kuinka kauan suhde varattuun kesti?

Minä rakastuin jo 17vuotiaana mieheen, itseäni 6v vanhempaan joka esitti minulle täysin vapaata. myöhemmin sain kuulla hänen olleen kihloissa toisen kanssa ja jättäneen morsiammensa 3kk meidän ensitapaamisen jälkeen. meidät vihittiin 2v kuluttua. Erottiin miehen naisseikkailujen vuoksi 11v kuluttua. Toisen mieheni tapasin eron jälkeen noin vuoden kuluttua, hänkin oli ns. vapaa. Jätin hänet kun sain tietää hänen vaimostaan ja mies tuli perässä eroten aviovaimostaan ja taas minä tyhmä rakastuneena avioiduin. Avioliittoa kesti 8v ja taas ero johtui miehen petturuudesta. Nyt olen tarkoituksella välttänyt tilanteita jotka voi johtaa näihin tilanteisiin joissa kohdataan ja ihastutaan. En enää uskalla luottaa miehiin ja elän mielummin yksin kun jälleen joudun samoihin erosta johtuviin ikäviin selvittelyihin.

Itselläni parhaillaan suhde varattuun mieheen. Hän on eroamassa, omien sanojensa mukaan. Mutta nyt viime aikoina olen alkanut miettiä onkohan sittenkään, koska ei ole asian eteen nähtävästi mitään tehnyt eikä ole kiirekään erota. Olen alkanut miettiä, että onko tämä tarina vain kätevä tapa pitää vaihtelevaa sivusuhdetta...? Hän myöskin tuntuu pelkäävän vaimoansa kohtuuttomasti siihen nähden, että ovat muka puhuneet, että eropäätös on selvä. Jos eropäätös olisi yhteisesti tehty ja kummatkin siitä samaa mieltä, ja yhdessä oltaisi loppuaika vain käytännön syistä, niin miksi miehen pitäisi olla niin varpaillaan ja varovainen koko ajan edelleen? Eikö esim. omia menoja voisi tuossa tilanteessa olla lähes muitta mutkitta, kunhan nyt yhdessä sovittaisi kuka lapset milloinkin hoitaa? Tämä ei mene itselläni ymmärrykseen.

Mä en usko, että tällä miehellä on muita kakkosia kierrossa.. Siihen nähden, miten hän pelkää vaimoansa ja kärähtämistä, niin ollaan kuitenkin hyvin tiiviisti yhteydessä. Vaikka mistäpä mä tietäisin..

Itse olen kuitenkin alkanut miettiä pitäisikö suhde lopettaa. Toisaalta ei malttaisi, kun on niin kivaa.. Mutta toisaalta... En tiedä haluanko olla miehen kanssa, joka ei halua päästää irti entisestä (vaikka en vakisuhdetta tästä ajattelekaan kehkeytyvän) ja varsinkaan, jos kotona eropäätös ei olekaan selvä. En haluaisi aiheuttaa mielipahaa vaimolle, joka on ehkä täysin tietämätön miehensä "eroaikeista". Kaiken lisäksi, jos eropäätös on kuitenkin tehty, en tiedä haluanko jatkaa miehen kanssa, jos on noin paha taipumus jäädä tossun alle.

No, aika näyttää miten käy.

Suhde kesti kolme vuotta parilla muutaman viikon tauolla.

En enää haikaile hänen peräänsä, mutta yli pääsemiseen meni puolisen vuotta. Erosimme yhteisestä päätöksestä kun tilanteet muuttuivat hankalammiksi. Olin koko ajan ajantasalla, eli mitään turhia toiveita ei tullut eläteltyä, vaikka puhuimmekin usein siitä millaista olisi jos olisimme oikeasti yhdessä. Hän oli sitä mitä tarvitsin sillä hetkellä, ja ilmeisesti minäkin sitä mitä hän tarvitsi. Mutta vaikka muistot meistä on lähinnä positiivisia, mahtui mukaan paljon ahdistusta, syyllisyyttä, epätietoisuutta ja ristiriitaisia tunteita. Edelleen tuntuu pahalta ajatella mitä aiheutimme petetylle, mutta sitä en voi enää muuttaa. Se oli kuitenkin tärkeää aikaa ja hän oli/on tärkeä ihminen elämässäni. Olemme edelleen ystäviä.

Minulla on nykyään oma mies, joka on monella tapaa toisenlainen kuin tämä pettäjämies. Myös minulle rehellisyys on tullut entistä tärkeämmäksi, koska olen nähnyt vierestä miten kylmästi voi puolisolleen valehdella. Olen ollut rehellinen myös miehelleni tästä. En myöskään enää lähtisi salasuhteeseen. Silloin kun lähdin, en ollut aikaisemmin sellaista koskaan tehnyt, enkä osannut aavistaa millaista tunnemyllerrystä se toisi edetessään. Itse en ole koskaan pettänyt, eikä ole tarvettakaan, enkä uskoisi sellaiseen edes pystyväni. En myöskään koskaan päässyt perille tämän pettäjämiehen motiiveista, ja sanoinkin hänelle että en voi ymmärtää miten hän pystyy pettämään. Itse olen ajatellut että jos minua petettäisiin, saattaisin antaa anteeksi yhden illan hairahduksen, mutta salasuhdetta en, varsinkin kun tiedän mitä sellainen voi sisältää. Voihan se sattua vielä omalle kohdalle, vaikka rehellisen miehen olen saanutkin.

Mutta tosiaan, en mieti salasuhdetta enää kuin joskus satunnaisesti. Pettäjämiehen näen vähän eri silmin kuin alkuaikoina.

Kummaa aikaa,

Olen salasuhteen mies osapuoli. Lopetimme myöskin yhteisellä päätöksellä 3 vuotisen suhteen 4 vuotta sitten, enkä ole vieläkään toipunut. Mikä sai sinut aloittamaan suhteen? Oletko pitänyt yhteyttä exään? Miten näet exän eritavalla ja miten toivuit?

Tiesin alusta saakka, että mies on varattu. Mistään perheen jättämisistä ei ollut puhetta mistään vaiheessa, eikä kumpikaan sitä halunnut. Olimme kumpikin aviossa tahoillamme.

Meillä kummallakin oli työhön liittyvä viikkoasunto pk-seudulla. Elimme siellä kuin toista elämää perheiden rinnalla. Yhteistä arkea pyykinpesuineen, kauppareisuuineen jne. Rakkautta. Ensimmäiset vuodet pelkkää intohimoa, sitten kumppanuutta jne.

Suhde kesti 17 v. ja päättyi toisen kuolemaan. Tänä päivänäkään kummankaan perhe ei suhteestamme tiedä enkä haudalla ole käynyt. Omat muistoni minulla on mieleseesäni kuvina ja yhteisssä paikoissamme muistoina. Oikeati koen olevani onnekas kun sain kokea tämän kaiken.

Näin sen pitää mennä kun se tyylikkäästi hoidetaan, osan ottoni, on varmaan erittäin vaikeaa kun joutuu yksin suremaan noin läheisen ihmisen kuoleman.

Kiitos. No, toisaalta eihän pettäminen koskaan varsinaisesti ole tyylikästä, mutta on vaikea kuvailla tilannetta. Olin tavatessamme 31 v. Mies hieman vanhempi. Miehen kuolemasta tuli kevättalvella 3v.

Toisaalta kaikki tuntuu nyt epätodelliselta, mutta kalliilta ja rakkaalta muistolta. Vaikeimpia hetkiä ovat ne, kun olen yksin viikkoasunnossani ja tulee jotain musiikkia tai muuta, joka tuo miehen mieleen. Olenkin miettinyt, jos vaihtaisin työtä niin, että luopuisin tehtävistä, joka edellyttävät viikkoasunnon pitämistä. Pian miehen kuoleman jälkeen en olisi asunnosta voinut luopua. Nyt olen tavallaan saanut rauhassa tehdä surutyöni. Muistot ovat kuitenkin jäljellä. Silti olen tyytyväinen , ettemme ajatelleetkaan missään vaiheessa erota puolisoistamme. Ainakaan minun miehessäni ei siis ole mitään vikaa, elin vain kahta elämää. Nyt on sitten se yksi.

sama täällä,päättyi kuolemaan, olimme sydänystäviä ja kesti 8v, harvoin tavattiin...pitkäaikainen sairaus oli syynä, en ole haudalla käynyt, vain muistot jäi..muistan hyvällä ja ei hän olisi koskaan eronnut, enkä minä sellaista olisi halunnut..

Meidän suuhteemme on kestänyt nyt noin puolitoista vuotta. Itse erosin hyvin alussa aviomiehestäni, syitä en ala erittelemään sen tarkemmin. Ukkomies on puhunut reilun vuoden eroaikeistaan ja toisaalta siitä, miten vaikeaa sen tekeminen hänelle on vaikka tietääkin, ettei liitto siitä enää tyydyttäväksi muutu.

Olen jaksanut monien käänteiden jälkeen tähän asti uskoa siihen, että mies vielä sen eron ottaa, mutta enää en usko. Rakastan häntä, syvemmin joka päivä, mutta se ei riitä. En halua enää olla tässä tilanteessa. Vaikka kuinka rakastan, en kestä sitä hirveää säätämistä, enkä etenkään ahdistusta, joka kummpuaa ikävästä ja kaipauksesta. Ja siltikään en ole ihan vielä valmis luopumaan meistä, päästämään hänestä irti...