Olen liian sisäänpäin kääntynyt

En jaksanut lukea kaikkea, mutta ihan peruslähtökohtana sanon, että epävarmuus on älykkyyden ilmentymää.
Se kertoo, että ihminen tajuaa asioiden ulottuvuuksia ja vaikutuksia.
Monet esiintyjät ( lähes kaikki) potevat aivan samaa.
Asioissa helpottaa se, että et mieti itseäsi.
Itsen miettiminen on kehittymisen este. Mieti asioita joista puhutaan ja keskity niihin. Unohda itsesi.
Näin oletkin jo hypännyt ongelmasi kuilun ylitse.
Tervetuloa joukkoon !

http://www.youtube.com/watch?v=Ar1kEN_ZPNM

niin tutulta, täällä toinen samanlainen..voimia!

voimia sinulle

Olin kerran samassa tilanteessa, tavattoman sisäänpäinkääntynyt, vain muutama ystävä, en halunnut antaa ääneni kuulua minnekään koska pelkäsin, että sanoisin jotain todella tyhmää jolle muut vain nauraisivat. Eipä sillä, näin on joskus käynytkin, koulussa erään väittelyn (se oli ihan oikea äidinkielen tunnin tehtävä) aikana. Minua nolotti ja tuntui kuin muut ihmiset eivät koskaan sitä unohtaisi, vaan näkisivät minut aina sinä tyhmänä sönkkääjänä jolla ei ole edes faktat kohdillaan.

Tosiasia kuitenkin on, että ainoa ihminen joka sen kamalan tapahtuman muistaa olen minä itse, omien korvieni välissä. Opettajallamme oli tapana lukea ns. "päin helvettiä" kirjoitetut esseet koko luokalle, nimettöminä tottakai. Muistan kuinka olemme yhdessä nauraneet luokkana jutuillemme, vaikkemme edes tienneet kuka ne on kirjoittanut. Siltikin, muistan kyseisistä kurateksteistä ainoastaan omani, en yhdenkään luokkatoverini virheitä.

Se oli minulle herätyksen paikka. Tajusin, ettei kukaan ulkopuolinen oikeasti jaksa miettiä tekemiäni virheitä, vaan ne unohdetaan melko nopeastikin. Samalla tajusin kuinka helpottavaa on tietää, etten ole ainoa ihminen maailmassa, joka virheitä tekee. Päinvastoin, todennäköisesti luokkatoverini olivat tunteneet täysin samanlaista häpeää teksteistään kuin minä omistani.

Myöhemmin itsetuntoni on noista lukioajoista kasvanut kohisten, mutta se ei tule tekemättä työtä. Pyrin tietoisesti laittamaan itseni "tukaliin" tilanteisiin, keskustelemaan muiden kanssa, vaikka en se monisanaisin tyyppi kaveriporukasta olekaan. Keskustelua ja sosiaalisuutta oppii kuin huomaamattaan kun pikkuhiljaa sanoo asian sinne toisen tänne. Ja jos joskus olen jonkun kanssa keskustelemassa (vaikkapa bussipysäkillä) vain kahdestaan, mikä on se haasteista vaikein, koska joudut itse pitämään jutunjuurta yllä, niin olen päättänyt etten lähde tilannetta pakoon. Minähän seison siinä, en tunge kuulokkeita korviini tai tee muuta paetakseni, vaan seison, kuuntelen, keskustelen sen minkä pystyn, olen vaikka vain hiljaakin. Silloin ajattelen vain, että jos kerran vastapuolikaan ei saa suutaan auki, niin miksi minun siitä tarvitsisi stressata? Toki, jutustelu bussia odotellessa ja bussimatkalla on mukavampaa kuin hiljaa oleminen, mutta pelkästään sekin, että olet tilanteessa avoimin mielin läsnä, antaa jo sinusta vahvemman ja itsevarmemman kuvan.

Tsemppiä sinulle! Muista että olet itse oman elämäsi tärkein ihminen ja tukipilari. Meistä jokainen on yksilö, emmekä voi koskaan 100% täysin nojautua kehenkään toiseen, vaan yllättävistä vastoinkäymisistä (esim. läheisen kuolema) on jokaisen löydettävä itse omat selviämiskeinonsa ja tahto jatkaa eteenpäin.

Ajattelin aina että olin ainoa ihminen joka ajattelisi noin. I feel you! En tiedä itsekkään mitä tehdä enää, pelkään että tulen hulluksi.

Tiedätkö aloittaja. Älä häpeä. Siihen ei ole mitään syytä. Olen ollut itsekin tuossa tilanteessa ja olen varmaan vieläkin. Sinua arvostetaan omana itsenä. Kukaan ei voi tuomita ketään. Me kaikki pärjäämme omilla avuillamme ja teemme parhaamme. En minäkään häpeä, että olen olemassa. Älä sinäkään. Me olemme hienoja ihmisiä tai ainakin pyrimme olemaan. Meitä parempia ihmisiä saa hakemalla hakea.

Olipa lohduttavaa lukea tarina, joka voisi olla minun käsialaani. Toivottavasti aloittaja on nykyään paremmassa jamassa.

Minä kärsin tismalleen samasta; alemmuuskompleksista ja häpeästä. Kukaan ulkopuolinen ei tätä kuitenkaan uskoisi, olenhan kaunis nuori nainen aina hymy huulillani.
Edes läheinen kaverini ei usko huonoa itsetuntoani. Häpeilystä en ole kehdannut puhua kellekään, sillä yleisesti tuttavani tuntevat minut hyvin syvällisenä ihmisenä jo valmiiksi. Päivittäin minusta tuntuu, että pääni räjähtää kaikesta ajattelemisesta; siitä, miten jälkikäteen harmittelen etten osannut puhua riittävän selvästi asiakkaiden kanssa tai miten en reagoinut haluamallani tavalla kadulla nähdyn tutun kanssa. Toisinsanoen, kaikesta turhasta.
Sosiaaliset taitoni ovat heikot. Olen sosiaalinen ihminen luonteeltani, mutta olen menettänyt kiinnostukseni nähdä ihmisiä, koska koen etten ole riittävä heille vaan lähinnä tuhlaisivat aikaansa. Tätä on yksinkertaisesti mahdoton alkaa selittää kellekään, ja vaikka minua kysyttäisiin näkemään tuttujeni kanssa, 8/10 kerrasta pysyn kotonani yksin. Vihaan itseäni tämän osalta, häpeän myös mitättömiä taitojani kanssakäydä ihmisten kanssa. En päästä lähelleni ketään, mitä on todella ärsyttävää. En luota itseeni enkä kuin hyvin harvoihin muihin ihmisiin, perheeni lisäksi.

Sellaista, mukavaa keskiviikkoa.

Hei, onpa ihana huomata että meitä on näin monta samoin ajattelevaa. Liityn jonon jatkoksi, niin tuttua on minullekin. Herkkyys kunniaan!

Terve, olen myös sisäänpäin kääntynyt... Tiedän tunteesi... Minulla on aivan samanlaiset tuntemukset kuin sinullakin. Paranen siitä usein, mutta usein olen taas sisäänpäin kääntynyt. Miksi minusta tulee sisäänpäin kääntynyt johtuu siitä että vietän aikaa kotona, enkä juuri vietä aikaa muualla. Pakota itsesi menemään juhlimaan, pakota itsesi juttelemaan vento vieraiden ihmisten kanssa, pakota itsesi yli sen pelon... Tarpeeksi kauan kun teet tätä, niin se sisäänpäin kääntynyt tunne katoaa. Mutta se tulee takasin helposti jos taas alkaa viettää aikaa omissa oloissaan menemättä ihmisten ilmoille.

Minun ongelmani sisäänpäin kääntyneenä.
- En voi koskaan mennä ihmisten ilmoille vasta kun olen käynyt suihkussa.
- En voi käyttää likaisia vaatteita, otan aina puhtaat käyttöön... Vaikka veisin roskat.
- Ajattelen aina muiden mielipiteitä minusta...
- Solvaan itseäni jos koen tehneeni jotain tyhmää.
- En juuri jaksa tehdä mitään.
- Vietän paljon aikaa peilin edessä (Tulee tunne että pitää olla täydellinen) ja inhoan sitä.

Mikä parantaa minun sisäänpäin kääntyneet tunteet.
- Leikkaan tukan siiliksi, ei tarvi ajatella ulkonäköä.
- Ostan paljon vaatteita, niin ei tarvi miettiä puhtaita vaatteita mitkä sopii tyyliini.
- Näytän vihaista namaa kaikille vastaan tulijoille, ei tarvi miettiä mitä ajattelevat minusta.
- Puhun vähän mutta asiaa, eli en yritä liikaa.
- Yritän lähteä liikkeelle ihmisten ilmoille mahdollisimman usein.
- Poltan tupakkaa, se oikeasti auttaa kiusallisissa tilanteissa.
- yritänn mennä porukan mukana.

Tosi paljon hyviä vastauksia. Minäkin tunnen itseni ulkopuoliseksi. Tosin olen jo oppinut olemaan välittämättä siitä. Ajattelen että minun ei tarvitsekaan olla "sisäpuolinen". Toki välitän mitä muut ajattelevat minusta, mutta vain siinä mielessä, etteivät he saa minusta liian huonoa kuvaa - kännissä, haisevana tai äärimmäisen idioottimaisena. No, viimeisin kuvaus on sellainen, että jos on siihen kallellaan, sen kuvan antaa vaikka mitä tekisi. Mutta noi ulkomuotoiset seikat, niihin voi vaikuttaa. Jos olen ääliö, olen vähemmän ääliö puhtaana ja siisteissä vaatteissa.

Tänään kävin pitkästä aikaa yksin ulkona oluella. Kavereita ei juuri ole. Niinpä istuin tyhjässä pöydässä hipelöiden tuoppiani ja puhelintani. Yritin näyttää joko huolettomalta tai seuraa odottavalta. Seuraahan ei ollut odotettavissa, joten näppäilin muistiinpanoihin sen hetkistä esitystäni näyttää asialliselta ja ei niin orvolta. Puoli tuoppia meni nopeasti, jotta alkava humala rentouttaisi. Kuvittelin että olen kirjalilija tekemässä havaintoja.
Kahden tuopin jälkeen kävelin heseen ja naureskelin itseäni matkalla. Onko mitään säälittävämpää kuin yksinäinen keski-ikäinen joka kuvittelee olevansa joku joka ei ole. Epäaitouteni oli niin läpikuultavaa. Saatana parempi ettei koskaan lähtisi kotoaan ihmisten ilmoille.

En puhu syntejäni tai elämääni kenellekään. Pidän kaiken sisälläni. Myös muiden tunnustukset. En puhu mielelläni. Vihaan paljon puhuvia ihmisiä. Tai no, heitä jotka eivät tiedä mitä puhuvat. Itse olen aukonut suutani niin vähän, etten aina tiedä miten ne sanat pitää laittaa kun kommunikoi. ja silloin tulee tilanteita jolloin " et ole ihan kartalla"

No, tämänkin lässytyksen tarkoitus oli kertoa aloittajalle, että et ole yksin.

Toi on ihan normaalia, nuorena ei välttämättä näe kaikkea muuta tärkeätä elämässä, jollain tapaa pitää löytää ensin itsensä, sen jälkeen on paljon helpompaa. Älä kuitenkaan haaveile ihmisestä johon ripustautua, kukaan ei jaksa sellaista pitemmän päälle. Kyllä sinä ajan kanssa löydät paikkasi ja se joku ihminen löytää sinut tai sinä hänet :)

Mä söin voileivän ja nyt mä meen takas nukkumaan.

Itselläni samoja ajatuksia aloittajan kanssa Minulla on perhe ja aikuiset lapset jo omillaan. Olen ollut aikoinaan monta vuotta koulukiusattu. Asiasta en ole puhunut kenenkään kanssa. En uskalla tunteistani puhua kenenkään kanssa. Aikoinaan yritin miehelle kertoa mutta hänen vastaus oli Mitä kiukuttelet. Joten olen antanut asian olla. Pidän kaiken sisälläni. Joskus tuntuu et pakahdun. Sairastuin viisi vuotta sitten vakavasti ja olen ollut siitä asti kotona. Olen eroa miettinyt moneen kertaan ja haluaisin erota. Koska suhde ei toimi. Mutta ilmeisesti olen liian heikko ja kykenemätön. Kävin kaksi kertaa psykiatrin luona masennuksen takia. Mutta kun en osannut avautua sielläkään vaan esitin roolia et hyvin menee.