Kommentoikaa!

Oman kokemuksen kautta en suosittele kun olet vielä tuossa tilanteessa että ette ole päätöstä tehneet. Minä olen kohta 19, ja laskettuaika 2viikon päästä. halusimme silloisen miesystäväni kanssa lapsen, ja niin pistimme sen alulle. Ei mennyt kuin 8 viikkoa ja mies lähti yhteisestä asunnosta ja jätti minut. Ei ollutkaan valmis lapseen ilmeisesti (syytä ei koskaan kertonut). Palasi heti vikittelemään exiään. Minulla on sinänsä hyvä tilanne että olen nyt pärjännyt paremmin ilman häntä, perheeni avulla. Mutta mieti ihan tosissaan kaksi kertaa (: Minä olen onnellinen tilanteeseeni ja mielummin kasvatan lapseni yksin kuin tuon kyseisein sankarin kanssa, mutta kaikki eivät olisi valmiita tälläiseen

Sama ongelma minulla,että ajattelen mitä muut ovat asiasta mieltä,jos raskaaksi nyt tulen ja kääntävätkö kaikki selkänsä minulle ja kihlatulle. Olen tosin 21 ja seurustelua takana 1,5 vuotta. Kaikenlaisia vaikeuksi ollaan yhdessä koettu,mutta nyt alkaa asiat menemään parempaan päin. Ehdin kyllä lopettaa pillerit heinäkuun alussa ja olen nyt pähkäillyt,jos sitä vielä odottaisi vuoden tai kaksi ja aloittaisi pillerit uudelleen.
Raha-tilanne on aika hyvässä kunnossa. Kihlatulla on vakituinen työ ja itselläni on osa-aikatyö. Kihlattu olisi myös valmis lapseen saamiseen,mutta myös pähkäilee että jos odottaisi vuoden tai enemmän.

On jotenkin vaikea päättää yrittääkö vai odottaako. Ei olla nyt yli viikkoon harrastettu,kun minulla on nyt ovulaatio menossa,niin ei sitten olla täysin uskallettu tehdä mitään,vaikka ei siitäkään varmaa ole onko se nyt. Mietin myös,että en aloittaisi pillereitä ja harrastetaan ihan normaalisti,mutta ei ovulaation aikoihin,koska en tiedä mitenkä mun kuukautiskierrot ja muut menee sekaisin sitten taas,jos lopetan pillerit uudelleen. Vaikka kiertoni ei paljoa heitellyt ja kk tuli heti ensimmäisellä kuulla melko ajallaan..

Mieti, mieti, mieti. Olin seurustellut vain kolme VIIKKOA uuden poikakaverini kanssa, kun pamahdin vahingossa paksuksi. Käytössä oli pillerit, koska olin aiemman pidemmän seurustelusuhteen aikana ne hankkinut ja eronnut uuden miehen tavattuani. Kuulostaa rajulta, mutta tosiaan molemmat seurusteltiin tahoillamme, kun tavattiin ja ihastuttiin heti, jätettiin aiemmat kumppanit. Olin tuolloin 17 ja mieheni 24, mietittiin tosissaan kaikki vaihtoehdot ja päädyttiin pitämään lapsi, joka syntyi sitten keskosena ja vaikeavammaisena. Onneksi elämä on kantanut, rakastuttiin toisiimme pahasti ja vuosi esikoisen syntymän jälkeen pillerit petti uudestaan, tuloksena toinen keskoslapsi, onneksi terve. Kolmas poika syntyi pari vuotta toisen jälkeen, jälleen vahinkona (kapselin läpi), mutta terveenä ja täysiaikaisena. Vuosi kolmannen lapsen syntymän jälkeen mentiin miehen kanssa naimisiin ja vielä vaan yhdessä viihdytään, nyt ehkä paremmin kuin koskaan, kun arki alkaa hiljakseen esikoisen kasvun myötä helpottua. Rankkaa on ollut ja monet itkut itketty ja vaikka perheemme onkin nyt onnellinen, lapset on aina olleet iloisia ja saaneet kaiken mitä tarvinneet, enemmänkin, niin väliin oon miettinyt.. Jos oisin nähnyt tulevaisuuteen silloin 17-vuotiaana, olisinko valinnut toisin? Ehkä en, nyt kun rankin on takana, mutta mooonta kertaa teki kyllä mieli luovuttaa.

Kaverit on onneksi pysyneet, perheet on meidän molempien puolelta olleet hyvin mukana henkisesti, vaikka lapset ei koskaa oo hoidossa olleetkaan. Ammatinkin sain hommattua sitten, kun kaikki oli päiväkodissa. Olen ollut onnellinen, kun oon katsonut asioita oikein ja nauttinut pienistä iloista. Paljosta luovuin, paljon sain ja niin kulutettu ko tuo sanonta onkin: päivääkään en vaihtaisi pois! Elämässä on vielä paljon edessä ja nyt jo näin paljon saavutettuna. Kaikki ei saa koskaan tätäkään :)

Yllätyin iha positiivisesti noist teiän kommenteista! Olin iha varma et tänne tulee vaa kaikkia ilkeitä ja tylyjä vastauksia...
Mutta siis tosiaan, mies on kanssani samaa mieltä, hänkin haluaisi jo lapsen. Mutta hän kyllä onkin sen verran vanhempi jo etten ihmettelekkään.. Silti paha paikka että mitä vaikka omat vanhemmat ajattelee, tai oma ystäväpiiri, tai vaikka kaikki oman asuinpaikan ihmiset. Eihän sitä pitäisi ajatella, mutta eipä sille mitään voi :D
Ainiin ! en muuten ekassa viestissäni kertonut, valmistun siis toukokuussa 2013, eli sitten minulla olisi ammatti, mutta miten te olette sitten tehneet töitten ja muitten sellaisten kanssa? :)
Hmm, vaikea juttu on kyllä loppujenlopuksi. :)

Itse jouduin lopettamaan kouluni, viimeisenä vuonna keväällä rankan pahoinvoinnin takia (kokkina joten hiukan vaikeaa työskentely). Ja toinen syy oli se että se exäni oli siinä koulussa, ja kertomatta syitä asiat mitä hän teki minulle oli jotain niin rankkaa etten halunnut nähdä koko ihmistä enään ollenkaan. En ole siis töissäkään nyt ollut. Saan tukia ( tiedän että tästä alkaa nousemaan haloo), mutta kun aika koittaa niin lähden uudestaan opiskelemaan loppuun kouluni tai sitten mahdollisesti menen suoraan töihin jos niikseen tulee (: kyllä sitä pärjää jos vaan tahtoa löytyy, mutta ikävän moni tosiaan yksin jää. Itse halusin lapsen alusta asti, ja vaikka mahdollisuus aborttiin oli vielä kun mies minut jätti, se ei tullut kuuloonkaan. Päätin kasvattaa siis lapsen yksin, tottakai perheeni on tukemassa kaikessa (: