oletko saanut apua sinkkuuteen

En ole vaki-ikisinkku, mutta mulla on psykkari tai enemmänkin valmentaja sekä henkilökohtaisissa että työelämän haasteissa. Enimmäkseen saan häneltä konsultaatiota mailitse, kun se sopii paremmin aikatauluihimme.

Monet häpeilevät tunnustaa, että käyvät psykkarilla, mitä en voi käsittää. Häpeällistä on, jos ei uskalla pyytää apua ongelmiinsa. Psykkarini on mm. feissarikaverini.

En ainakaan itse koe että saisin psykologilla käynnistä mitään hyötyä, enkä toisaalta ole valmis avautumaan henk.koht. asioistani kenellekään. Kyllä useimmilla varmasti ikisinkkuus ja kokemattomuus johtuu siitä, että nuorena ei geenit (ulkonäkö ja/tai sosiaaliset taidot) riittäneet vastakkaiseen sukupuoleen tutustumiseen. Useimmissa tapauksissa se on juuri noin yksinkertaista, ei sen tiedostamiseen psykologia tarvita.

Mielestäni on tärkeää yrittää tunnistaa itsessä ne omat vahvuudet ja keskittyä niiden kehittämiseen. Monilla meistä ei ole hyviä lähtökohtia parisuhteen muodostamiseen ja se on parasta vain hyväksyä. Vahvuudet löytyy sitten usein esim. työelämästä, johon voi kyllä nykyään panostaa niin paljon kuin vain haluaa ja työura antaa todella paljon sisältöä elämään. Itse voin rehellisesti sanoa, että kyllä työ on ainut syy miksi herätä aamulla.

Apua, psykologilla..., anteeksi kun naurattaa. Onkohan tullut katsotuksi liikaa sinkkuelämiä vai mitä näitä on. Joo siis sinkkuuden takia psykologille, mitä järkeä? Siis minkä se psykologi voi jos joku ei kovasta yrityksestä huolimatta löydä kumppania, tangoon kun tarvitaan kaksi pitäisi kai sen psykologin olla sitten myös sinkku ja sopivaa sukupuolta. No toki se psykologi ehkä voi antaa neuvoja pukeutumiseen ym. mutta niin voivat kaikki muutkin jotta flaksi kävisi paremmin, ei siihen pään rassaamista tarvita.

Psykologilla voisin ehkä käydä jos olisi ongelmia mutta kun ei ole, olen tasapainoisin, älykkäin ja fiksuiten asioitaan hoitava ihminen jonka tiedän niin mitäpä syytä minulla olisi mennä psykologille vaikka nyt taas enemmässä määrin sinkku olenkin, siksi enemmässä määärin kun silloinkin kun minulla on jonkun muun mielestä ollut "parisuhde" niin itse olen tuntenut kuitenkin itseni vielä jollain tapaa vähän sinkuksikin. Viimeisin suhde oli etäsuhde, siis ei oikein täysipainoinen parisuhde mutta kuitenkin voimakkaampi sidos kuin pelkkä tapailu, oikein hyvä kuvio niin kauan kuin sitä kesti. Vähän kyllä haittasi kun naiseni sitten olisi halunnut lujempaa sidosta, annoin hänelle sitten mahdollisuuden löytää se muualta kun itsestäni ei siihen oikein ole, olisikohan pitänyt ehdottaa mieluummin psykologilla käyntiä hänellekin?

Niinhän sitä sanotaan että hullu ei tiedä olevansa hullu, minäkään en varmaan tajua kuinka ongelmainen olenkaan tämän sinkkuuteni kanssa, pitänee vaan luottaa että ulkopuoliset väkipakolla vievät sitten hoitoon kun tositarve tulee.

En juurikaan kärsi sinkkuudestani, joskin sen aiheuttama ulkopuolisuus monista sosiaalisen elämän kuvioista harmittaa. Toisin sanoen kuvittelen olevani klassinen "sinkkuuteni on ongelma ympäristölleni" -keissi.

Ajattelen, että psykologinen kehitykseni on mennyt jossakin mielessä pieleen, koska kaikenlaisten ihmissuhteiden solmiminen on aina ollut minulle mysteeri. Jos minun pitää jutella kasvokkain ihmisenä ihmiselle, menen usein tönköksi. Korvien välin valtaa jännitys. Silloin tällöin tapaan onneksi myös ihmisiä, joiden kanssa juttu sujuu kuin olisimme aina tunteneet, eikä sisäistä paniikkia synny. Tekemäni itsediagnoosi on sosiaalinen fobia, joka iän myötä on onneksi helllittänyt paljon. Pahimpina aikoina rohkaistuin kerran kertomaan ongelmastani terveyskeskuslääkärille, johon tämä sanoi, että höpö höpö. Että semmoista ammattiapua olen saanut oireisiin, jotka vähintäänkin ovat edesauttaneet ikisinkkuuttani. Psykologeihin olen törmännyt muutaman kerran työelämässä, kun on yritetty selvitellä työyhteisön ongelmia. Näiden kokemusten perusteella en voi käsittää, miten psykologi voisi auttaa ketään, elleivät ihmisen asiat ihan totaalisen solmussa ole.