Tervehdys kaikille paniikista ja ahdistuksesta kärsiville kohtalotovereille!
Näitä keskustelunavauksia näkee melko paljon netissä, mutta ajattelin silti jakaa omia kokemuksiani ahdistuksesta ja paniikista aloittamalla uuden keskustelun. Muiden kokemusten lukeminen on tuonut minulle aina jonkin verran helpotusta, minkä takia ajattelin vihdoinkin kertoa myös omasta tilanteestani.
Olen 30v. mies ja elämäni on ulkoisesti kaikin puolin kunnossa: olen hyvässä ja koulutustani vastaavassa työssä, minulla on rakastava avopuoliso, välittäviä ystäviä, harrastuksia ja olen ainakin muiden mielestä ihan normaali, tasapainoinen ja mukava tyyppi. Kaikesta tästä huolimatta minulla on todella ahdistunut olo.
Olen kärsinyt lapsena/nuorena huonosta itsetunnosta ja paniikkihäiriöstä ”puhtaimmillaan”, mutta näistä ongelmista pääsin vähitellen eroon perheen tuen ja lukioaikana aloitetun SSRI lääkityksen avulla. Olen kuitenkin aina ollut taipuvainen ahdistuneisuuteen ja välillä minulla on ollut raskaampaa, välillä helpompaa.
Olen aina tiennyt, että mieltäni painavista asioista ja ahdistuksesta olisi hyvä puhua ammattiauttajan kanssa, joten muutama vuosi sitten hakeuduin lopulta terapiaan. Siitä on ollut minulle suuri apu. Aluksi tuntui kuin olisin päässyt oireistani hyvinkin vaivattomasti eroon, mutta terapian pureuduttua ”ongelmieni ytimeen” olen kokenut välillä suurta pelkoa, ahdistusta ja epätoivoakin. Uskon kuitenkin, että vähitellen asiat selviävät ja vaikka en koskaan täysin ”parantuisikaan” vaivoistani, tulen saamaan olennaista helpotusta tuskiini.
Kuten varmasti monet muut tälle palstalle ahdistuksesta ja paniikista kirjoittaneet, myös minä olen käynyt läpi kaikki maailman tutkimukset (ja sairaudenpelotkin): on otettu verikokeet, pään magneetit, likvorit, sydän- ja aivosähkökäyrät jne. ja olen puhunut niin neurologeille, psykiatreille kuin psykologeillekin ja aina tulos on lopulta sama: kärsin ahdistuksesta kaikkine ikävine ”mausteineen”, mutta muuten olen ihan terve ja normaali.
Tällä hetkellä kärsin ennen kaikkea yleisestä – ja välillä suorastaan yliampuvasta – huolestuneisuudesta, ahdistus/paniikkikohtauksista ja epätodellisesta olosta. Ahdistus/paniikkikohtauksiin osaan jo onneksi suhtautua melko rationaalisesti, mutta tuo epätodellinen olo on välillä tosi ikävä vaiva ja pahenee monesti yksin ollessa ja varsinkin, jos siihen rupeaa kiinnittämään huomiota. Fyysisten oireiden osalta voisin mainita ennen kaikkea lihasjännityksen (”jännitysniskan”).
Ahdistuksesta ja paniikista kärsiville voin antaa muutaman neuvon, jonka olen oppinut näiden asioiden kanssa paljon painineena:
- Pahasta olosta ei ole nopeaa tietä ulos, mutta hakemalla apua, hyväksymällä itsensä sellaisena kuin on ja omaksumalla tietynlaisen ”kaksi askelta eteenpäin, yksi taaksepäin” ajattelumallin, ahdistus on voitettavissa.
- Et ole yksin vaivojesi kanssa! Jos en olisi kertonut läheisilleni tuskistani, moni ei varmasti vieläkään tietäisi, että olen ahdistunut. Näistä vaivoista kärsiviä löytyy kaikista sukupuoli-, ikä- ja yhteiskuntaluokista.
- Ahdistukselle ei saa antaa periksi! Joskus minustakin tuntuu, etten enää jaksa, mutta silloin päätän pyrkiä aktiivisesti pois itsetarkkailun ja huolestuneisuuden kehästä ja yleensä voitan pahan olon ihan omin voimin. Kannattaa siis opetella keinoja, joilla saat ajatuksesi pois itsestäsi. Vähitellen ahdistuksen loputtomalta tuntuva varjo alkaa rakoilla ja valoisat hetket tulevat pitemmiksi ja pitemmiksi.
- Älä soimaa itseäsi, jos joudut turvautumaan erilaisiin apukeinoihin. Itse olen saanut apua lääkkeistä (joiden osalta käytän tällä hetkellä vain pientä annosta mielialalääkettä ja arkisin unettomuuteen nukahtamislääkettä), terapiasta ja läheisistäni. Ainakin itse uskon, että paras tapa voittaa ahdistus on hakea apua monipuolisesti ja muistaa, ettei kenelläkään ole yhtä oikeaa täsmäratkaisua ahdistuksen voittamiseksi (vaikka jotkut saattavat niin väittääkin).
- Älä unohda liikuntaa. Se on tuonut ainakin minulle suurta helpotusta. Monissa vanhoissa – ja jopa kliseisissä – sanonnoissa on paljon tiivistettyä totuutta: ”terve mieli terveessä ruumiissa”.
- Tutkituta itsesi kunnolla ja sen jälkeen hyväksy, että sinulla on se vaiva mikä sinulla on. Olen itse hukannut valtavasti aikaa erilaisten sairauskauhuskenaarioiden pyörittelyyn ja se on täysin turhaa, jopa haitallista.
Toivon, että myös muut vastaavista ongelmista kärsivät jakaisivat kokemuksiaan, koska uskon, että vertaistuesta on suuri apu. Haluaisin erityisesti kuulla millaisia oireita teillä on esiintynyt ja miten olette selvinneet niistä. Toivon myös, ettei kukaan esitä epäasianmukaisia kommentteja, koska kyse on vakavasta asiasta, joka tuottaa siitä kärsivälle suurta tuskaa. Voimaa ja jaksamista kaikille!
Elämää paniikin ja ahdistuksen kanssa
36
10543
Vastaukset
- 123123
Moi!
Minulla pääpiirteissään melko samanlainen tarina kuin yllä olevalla kirjoittajalla.
Päälisin puolin elämässäni kaikki on hyvin - minulla on perhe, olen koulutustani vastaavassa ammatissa, taloudellisia huolia ei ole. Ystäviä ja harrastuksia on.
Mutta kaikesta tästä hyvästä huolimatta minullakin on puhjennut kovan työstressin seurauksena yleistynyt ahdistuneisuushäiriö/paniikkihäiriö. Ja sen kanssa eläminen on toden totta ollut melkoista opettelua.
Minulla sairaus ilmenee pääasiassa fyysisinä, somaattisina oireina sekä yleisenä huolestuneisuutena ja sairauksien pelkona. Minullekin on tuttua pelko aivokasvaimesta ja ms-taudista. Olen huomannut monen pelkäävän juuri näitä sairauksia, oireet kieltämättä voisivat joskus viitata niihinkin. Minulla on ollut kovia puutumisoireita, pistelyä sekä etenkin tuota lihasjännitystä. Niska-hartiaseutu on jumissa ja siitä seuraa välillä koviakin päänsärkyjä. Tuttuja ovat myös lihasnykäykset, elohiiret, epätodellinen olo, pahoinvointi, suun kuivuminen, vatsan toiminnan häiriöt, palelu, ja sydämen tykyttely. Hankalimpina aikoina tulee unihäiriöt sekä paniikkiolo vaikka varsinaista kohtausta en ole koskaan saanut. Ei kivaa.
Minullakin on kokemus, että välillä näiden oireiden kanssa pärjää ihan jopa hyvin. Mutta sitten saattaa tulla, jopa ihan yllättäen hetki, että mennäänkin taas pari askelta taaksepäin. Nykyään ajattelen jo huonon hetken tullen, että tämä onneksi menee ohi ja kohta taas helpottaa.
Ilman lääkkeitä en ole selvinnyt enkä todennäköisesti selviäisikään, vaikka kuinka haluaisin. Lääkekokeilut ovat olleet raskaita ja erilaiset sivu- ja vierotusoireet ovat tuttuja. Pieni annos SSRI:tä on auttanut minua parhaiten. Olen käyttänyt eri valmisteita ja omalla kohdallani cipralex ja sertraliini ovat toimineet suht hyvin. Lääkehoidon lisäksi olen saanut keskusteluapua useampaankiin otteeseen. Näiden lisäksi itsehoito on tärkeää. Liikunnasta on minulle apua. Nykyään liian raskas liikunta saattaa jopa pahentaa oireita. Lajivalikoimani olen joutunut miettimään uudelleen.
Erilaiset rentoutusmenetelmät ovat hyväksi, hieronta auttaa lihasjännitykseen.
Monet ammattihenkilöt ovat kehottaneet ottamaan rennosti - ajattele ja tee mukavia asioita, nauti ulkoilmasta jne. Tottahan se on, että osaltaan se varmasti auttaakin mutta valitettavasti pelkkä poutapilvien katselu ei tätä sairautta paranna. Niin tiukasti oireet osaavat pitää otteessaan.
Vertaistuesta on suunnaton apu. Kukaan ei ole yksin näiden vaivojen kanssa, meitä on monia. Sekin kannattaa muistaa, että se mikä toiselle on hyväksi ei välttämättä auta sinua. Jokainen löytää, toivottavasti, ne parhaiten itseään auttavat hoitokeinot kokeilemalla.
Voimia syksyyn! Kiitos paljon mailista. On aina lohduttavaa kuulla, että muillakin on ollut vastaavia elämänkokemuksia, vaikka en tietenkään kenellekään ahdistusta/paniikkia toivo.
Kaikki yllä mainitut oireet ovat minullekin hyvin tuttuja. Aluksi varsinkin nuo puutumiset ja elohiiret silmissä tuntuivat kauhean pelottavilta. Kun niihin lisäsi mukaan huimauksen ja päänsäryt, oli mielestäni ihan rationaalista pelätä ainakin jossain määrin aivokasvainta tai neurologista sairautta. Onneksi mitään vakavaa ei kuitenkaan löytynyt ja olen pakottanut itseni irti sairauspeloista.
Olen myös itse kuullut paljon tuota "ota nyt vain rennosti" viisautta, mutta olen edellisen kirjoittajan kanssa samaa mieltä siitä, ettei ongelma niin helposti parane. Välillä tuntuu jopa siltä, että tällaisten itsestäänselvyyksien hokeminen mitätöi vaivasta kärsivä subjektiivista kokemusta syvästä ahdistuksesta.
Viikko sitten olen alkanut harjoitella erilaisia rentoutuskeinoja, lähinnä palleahengitystä ja lihasten syvärentoutusta. Monet ovat sanoneet hyötyneensä näistä taidoista ja toivon, että niistä olisi minullekin apua.- nutritionist
Paniikkihäiriö, kuten valtaosa kaikista mielenterveysongelmiasta, aiheutuu kofeiinijäämien kertymisestä kehoon. Kofeiini pitää stressihormonitason korkealla ympäri vuorokauden, psyykkinen stressi on tässä suhteessa sivutekijä.
Kaikki mielenterveysonglmat, jotka ovat alkaneet sen jälkeen kun kofeiinin käyttö on aloitettu, voidaan parantaa parhaimmillaan alle vuorokaudessa kehittämälläni kofeiinijäämien neutralointihoidolla.
http://qmies.blogspot.fi/- pupputi puu
No just. Mulla on diagnostisoitu mm. yleistynyt ahdistuneisuushöiriö ja paniikkihäiriö. Ahdistunut olin ihan pikkukakarana jo, vuosia alle kouluikäisenä. Kahvia olen kuitenkin maistanut ekan kerran vasta joskus toisella vuosikymmenellä. Mikähän kofeiinin käytön esi-esiesiaste mun häiriöni on?
- epätoivoinen-82
Hei!
"Ihana" kuulla että muut kamppailee samojen ongelmien kanssa kuin itse. Olen myös 30-vuotias nainen, korkeasti koulutettu ja koulutusta vastaavassa työssä, avopuoliso, oma talo, ihania ystäviä ja harrastuksia. Kaikki ulkoisin puolin elämässäni on hyvin , eikä kukaan huomaa minun ongelmaani.
Ajattelin myös kertoa oman tarinani, jos siitä olisi jollekin hyötyä ja tuntuu myös hyvältä itselle kertoa asiasta. Tämä on niin pitkä tarina..mutta yritän kertoa tiiviisti :D
Tämä kaikki alkoi 4-5 vuotta sitten. Aloin saamaan outoa ahdistus kohtauksia lähes päivittäin, en tienyt mikä minua vaivasi.Koitin ottaa astma lääkettä, eikä siitä ollut apua, joiduin ihan pakokauhun valtaan ensiavussakin tuli käytyä muutamaan otteeseen. Nämä todettiin paniikkikohtauksiksi.
Kohtaukset alkoivat tulemaan, kun läheinen ihminen sairastui pahasti ja äkillisesti. Voin koko ajan huonommin , mitä huonommin hän voi. Raskasta aikaa, hänen sairaus ei selvinnyt kuin vasta pari viikkoa ennen kuolemaa. Hän sai ärhäkän ALS sairauden ja menehtyi puolen vuoden kuluttua oireiden alettua. En koskaan menettänyt toivoa hänen sairauden suhteen, luotin että hän selviää..kunnes tuli se päivä kun hän kuoli. En voinut hyväksyä hänen kuolemaansa. Hautajaisista en muista paljon mitään. Meni pitkä aika ennenkuin pystyin puhumaan hänestä ilman paniikkikohtausta tai kuuntelemaan että joku toinen puhui.
Paniikkikohtauksiin lääkäri oli määrännyt Medipamia tarvittaessa. Kokeiltiin myös kaikenlaisia muita lääkkeitä, en edes muista mitä. Kamppailin oloni kanssa joka hetki, tuntui kuin joku muu ohjaisi elämääni..minua alkoi ahdistamaan kaikenlaiset asiat ja aloin pelkäämään jatkuvasti paniikkikohtauksia sekä tarkkailin jatkuvasti itseäni. Sain paniikkikohtauksia usean kerran päivässä. Minua alkoi ahdistamaan syöminen , sohvalla istuminen yms. Syöminen oli kamalinta..sain paniikkikohtauksia jos söin..yritin syödä raikkaassa ulkoilmassa, näin pystyin hieman syömään..laihduin monta kiloa..painoin enää 39 kg ja pituuteni on 161 cm. Luonnollisesti pelkästä huonosta ravinnosta olonikin paheni, ei ollut voimia ja heikko olo.
Silloinen poikaystäväni ei varmasti kestänyt sairauttani..pelkäsin yksin oloa yms. Hän alkoi kohtelemaan minua huonosti ja minusta tuntui että kiusasi minua henkisesti pahimmalla tavalla. Lisäksi hän sai jotain raivokohtauksia, löi minua vyöllä, lätki ja viimeisen kerran otti minua kurkusta kiinni sohvalla ja luulin että kuolen. Kärsin tässä tilanteessa n. vuoden verran , en uskaltanut lähteä tilanteesta..koska tunsin että poikaystäväni oli ainut apu olooni , mutta myös pahensi sitä. Lopulta ymmärsi itse lähteä, muutti pois. Tämä myös pahensi oloani entisestään,en uskaltanut olla yksin! Hain apua lääkäristä, hän kirjoitti minulle cipralex 10 mg ja medipam tarvittaessa, lisäksi kävin psykologilla. Olin ihan varma että en selviä tästä kaikesta, mietin usein että haluan kuolla...koska en jaksa enää elää asian kanssa.
Tuli päivä, jolloin tunsin että "ohjaan itse" elämääni. Uskomatonta, mutta totta!! Pian lopetin psykologilla käynnit, koska oloni oli parempi. Jatkoin Cipralexin käyttöä.Tuli kesä 2009 ja tapasin nykyisen kihlattuni. Seurustelun alussa kerroin hänelle sairaudestani. Suhde eteni nopeasti, pian muutimme yhteen. Ihanaa kun pystyin jo syömään, välillä ruoka pöytään isuminen muistutti paniikista, niinkuin tänä päivänäkin. Ja pelkkä äänen korottaminen sai aluksi minut paniikin valtaan. Pärjäsin oloni kanssa hyvin , paniikkikohtaukset miltein loppuivat ..mutta ahdistuksen oireita tuli silloin tällöin. Aloimme rakentaa taloa v. 2011 , muutimme taloon keväällä 2012. Raskasta ,mutta kivaa aikaa! Keväällä mietin Cipralexin käytön lopettamista , koska paniikkikohtaiksia en ollut saanut ainakaan vuoteen. En kuitenkaan lopettanut. Painonikin on noussut 51 kg eli olen viimeinkin normaali painoinen :)
Tilanne nyt..minulla on yhtäkkiä tullut takaisin näitä samankaltaisia oireita kuin mitä oli muutama vuosi sitten..elän jännittyneessä tilassa, pelkään oloani ja kohtauksia, en kestä yhtään ahdistunutta olo enää.. Ja olo pahenee iltaa myöten! Yksin olo pelottaa todella paljon ja pelkään kaikkennäköistä...ja murehdin asioita ihan liikaa! Cipralexiä olen lisännyt itse puolella tabetilla eli otan nyt 15 mg..mutta vasta parin päivän ajan. Medipamia olen joutunut ottaa jo useana iltana..loppua ei näy ahdituneeseen tilaan..epätoivo iskenyt. Tuntuu taas että en jaksa elää oloni kanssa! En tiedä mitä tulisi tehdä! Mikä avuksi!?? Jollainlailla en voi hyväksyä, että oloni on pahentunut ja MIKSI?! En pysty enää hallitsemaan ahdistustani..aikani kamppailtuani otan medipamin..sitten on parempi olo! Mutta ei näin voi jatkua. Pelkään kovasti että joudun tilanteeseen missä olen joskus käynyt! Ja tuntuu että minulla ei ole ketään joka todella ymmärtäisi oloani! En jaksa elää näin..miten saisin ahdistuksen kuriin? Toivoton olo ;( Hei, epätoivoinen-82 ja kiitos viestistäsi. Kokemuksesi kuullostavat hyvin tutuilta ja itse asiassa omakin lähiomaiseni on kuollut ALS:iin. Tiedän siis, miten hirveästä sairaudesta on kyse. Myös tuo laihtuminen on minulle tuttua, joskin nyt ruokahaluni on palannut ja painoni normalisoitunut.
Kun luin tekstiäsi, en malttanut olla ajattelematta, että olet käynyt läpi aika suuria elämänmuutoksia: oman talon rakentaminen (mikä on oikeasti tosi iso ja hieno juttu!), 30v. täyttäminen, korkeakoulututkintoa vastaava työ jne. Itse ahdistuin vuosi sitten juuri siksi, että olin mennyt elämässä liian nopeasti eteenpäin vaatien itseltäni koko ajan liikoja. Tein paljon töitä, etsin uutta asuntoa (lähes epätoivoisesti), kihlauduin, täytin 30v. jne. Sitten, kun olin eräänä päivänä lähdössä konferenssimatkalle, ahdistus taas alkoi kauheana uudestaan.
Olen varma, että saat ahdistuksesi taas kuriin samalla reseptillä kuin ennenkin: ryhdyt aktiivisesti toimimaan paremman olon eteen. Itseäni on auttanut iisimmän elämänasenteen opettelu, perfektionismista luopuminen (vähitellen), liikunta ja sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen. Ahdistuksella on ikävä tapa uusiutua, mutta se ei tarkoita, etteikö siitä pääsisi uudestaan eroon. Voit esim. ajatella, että elät elämässäsi tietynlaista taitekohtaa ja siihen liittyy herkästi reagoivilla ihmisillä "kasvukipuja", jotka menevät elämäntilanteen rauhoittuessa ohi.
Lääkkeistä sinun kannattaa varmaan keskustella lääkärin kanssa. Sinuna varaisin ajan suoraan yksityiseltä ja pyytäisin päästä sellaiselle lääkärille, joka ymmärtää nuorten paniikki/ahdistuneisuushäiriöitä. Tiedän omastakin lähipiiristäni ihmisiä, jotka ovat käyttäneet tai käyttävät edelleenkin Cipralexia. Sen pitäisi olla hyvä ja turvallinen lääke. Mielestäni rauhoittavienkaan käytöstä sinun ei pitäisi olla liikaa huolissaan. Niillä mennään akuutin tilan yli ja sitten ne jätetään taas pois. Itse olen pari kertaa elämässäni joutunut ottamaan pienen Alprox kuurin ja senkin käytön pystyin pahimman väistyttyä lopettamaan kokonaan. Niin, ja Alproxhan on siis paljon kovempi ja koukuttavampi lääke kuin mainitsemasi Medipam.
Yritä nauttia alkavasta viikonlopusta :)- Ahdistuneisuushäiriöinen
Hei, en ole aiemmin kirjoittanut keskustelupalstoille, mutta nyt ajattelin kommentoida - olen 26 v. nainen, vuosi sitten FM-tutkinnon suorittanut. Olen yläasteajoista saakka kärsinyt vaihtelevasti syömishäiriöiden eri muodoista, pakko-oireisesta häiriöstä, sairauspeloista ja nyt viimeisen vuoden aikana ahdistuneisuushäiriöstä. Kaikkien muiden oireiden kanssa pystyin elämään, ne kulkivat ikään kuin rinnalla, mutta ahdistuneisuushäiriö on tehnyt elämästäni todella vaikeaa ja estää minua pääsemästä eteenpäin. Etsin kaikin voimin nyt tukea ja erilaisia kokemuksia, miten muut ovat tämän kanssa pärjänneet. Mies1981_ , kirjoituksesi herättivät minussa toivoa ja haluaisin kuulla lisää ajatuksiasi. En tiedä, miten keskustelupalstoilla yleensä toimitaan ja onko korrektia pyytää kirjoittajalta sähköpostiosoitetta, mutta tiedustelisin kuitenkin, onko sellaista mahdollista saada ja ottaa sitä kautta yhteyttä?
- Epätoivoinen-82
Kiitos paljon kommenteistasi "mies 1981" ! Ihana kuulla , että joku ymmärtää tilannettani :) Ja piristit päivääni! Tuo ALS sairaus on kyllä järkyttävä!
Se on kyllä totta , että minulla on ollut lähiaikoina suuria elämänmuutoksia..onneksi viimeisen vuoden aikana positiivia muutoksia. Koko viimeinen vuosi meni raksalla, teimme todella paljon itse. Ja nyt tuo kaikki on ohi ja talo valmis! Nythän kaikki pitäisi olla hyvin... Tiedän , että olen myös ihminen joka pyrkii täydellisyyteen lähes kaikessa.. Ja teen asioita sinnikkäästi vaikka henkisesti en aina jaksaisikaan. Olen aina tehnyt niin, en voi jotenkin hyväksyä/ymmärtää että pitäisi osata hiljentää vauhtia ja kuunnella itseä. Siinä minulla on paljon harjoittelemista. Eli juurikin iisimmän elämän asenteen opettelu!
Elämä on ollut niin ihanaa koko kesän, olimme New Yorkissa kesälomareissulla, menimme myös kihloihin, muutto taloon yms.
Lääkeiden käytöstä; Stressaan todella Medipamin käytöstä, se muistuttaa huonosta ajasta ja saa negatiivisia tunteita! Ja lasken medipamin käytön päiviä ja sehän ei tilannetta paranna!
Nyt pitää kyllä tsempata, eikä antaa huonolle valtaa.. vaan sinnikkäästi tehdä töitä sen eteen. Huono puoli tässä on se, että luonteeltani en ole maltillinen..kaikki pitäisi tapahtua nopeasti. Pahasta olosta ei ole kovin nopeaa tietä ulos, niin kuin kirjoitit tekstissäsi... Se tulisi muistaa. Tärkeintä minusta on se , että tulee hyväksyä oma tilanne. Itse en ole vielä pystynyt hyväksymään, koska jankutan päässäni, että nythän kaikki pitäisi olla hyvin! Tätä asiaa ei ainakaan edistä se , että kihlattuni myös hokee asiaa minulle :( On niin harmillista, kun tunnen että mieheni ei ymmärrä minua.
Miten itse olet edesauttanut ylihuolehtivaisuutta? Itse kärsin samasta, siihen en ole löytänyt keinoja. Ikävä kuulla, että sinulla on ollut pienenä huono itsetunto! Yksin olo on minulle myös jännittävää tänä päivänä. Mitä oloa helpottavaa olet tehnyt sen suhteen?
Taidan varata ajan lääkärille..olen miettinyt jo pari viikkoa. Ainut ongelma vaan on löytää hyvä ja luotettavaa lääkäriä!
Kiitos , nauti myös sinä alkavasta viikonlopusta! :) Hei taas epätoivoinen-82 :) Tarinasi kuullostaa edelleen hyvin tutulta ja lukiessani tekstiäsi minusta alkoi tuntua entistä vahvemmin siltä, että olet saanut ahdistuksesi takaisin elämäntilanteesi takia. Myös minulle tapahtui lähinnä myönteisiä asioita ja elämä vaikutti kaikin puolin valoisalta ennen kuin ahdistuin uudestaan. Stressi on vain niin salakavala ongelma, että se saattaa kasaantua huomaamatta ja varsinkin, jos on luonteeltaan kunnianhimoinen ja (yli)ahkera.
Olen itsekin tuntenut huolta ja potenut jopa jonkinlaista huonoa omaatuntoa lääkkeiden - erityisesti rauhoittavien - käytöstä ja jossain määrin se on ihan hyväkin asia. Olen käynyt viimeisten kuukausien aikana muutaman kerran erään hyvän psykiatrin juttusilla ja hän sanoi, että niin kauan kuin tällaisten lääkkeiden käyttö huolestuttaa, riski pahasta koukuttumisesta on aika pieni. Ilmeisesti tällaisilla käyttäjillä on siis pohjimmiltaa aito pyrkimys lopettaa lääkkeiden käyttö heti, kun se on mahdollista. Älä siis turhaa murehdi.
Ymmärrän sinua myös hyvin siinä, ettei parisuhdekumppani oikein pysty käsittämään ongelman laatua. Vaikka sitä yrittäisi miten paljon toiselle selittää omia tuntemuksiaan, kovaa ahdistusta ja paniikkia kokematon ei voi täysin ymmärtää, miltä se oikein tuntuu. Ehkä se onkin yksi syy, miksi päätin lopulta kirjoittaa tälle sivustolle.
Ylihuolehtivaisuuteen minulla ei ole oikein mitään täsmäratkaisua. Minulla huolehtiminen on vähentynyt oikeastaan vain sen kautta, että olen mennyt rohkeasti erilaisiin tilanteisiin ja todennut, ettei tässä mitenkään käy. Muista peloista, esim. sairauksien pelosta, olen päässyt lähinnä ottamalla selvää asioista ja vähitellen oma järki on voittanut perusteettoman pelon ja huolen. Myös sen hyväksyminen, ettei elämänkulkuun vain pysty vaikuttamaan kovinkaan paljoa, on helpottanut oloani.
Tuo yksin oleminen on minulle edelleen vähän hankala juttu. Eräs tapa tottua siihen on esim. tällainen kirjoittaminen. Olen myös usein tehnyt niin, että jos olo on yksin ollessa muuttunut kurjaksi, olen soitellut kavereille, kirjoitellut maileja tai tehnyt jotain muuta, mikä saa minut tuntemaan kuin olisin välittömässä kontaktissa muihin. Sitten se olokin vähitellen rauhoittuu ja yksinolosta tulee siedettävämpää.- Epätoivoinen-82
Hei :)
Kiitos vastauksista ja ajatuksistasi mies -81 ja 123123. Stressi on kyllä todella salakavala ongelma.. Itselläni myös ahdistus lisääntyy mitä enemmän on stressiä! Itse en ole koskaan psykiatrilla käynyt, se voisi tehdä hyvää. Mies -81 Käytitkös jotain lääkitystä tällä hetkellä?
Maanantaina olin lääkärissä, koska Cipralex reseptini oli mennyt loppuun. Lääkäriin meno jännitti ihan kauheasti, yleensä ei jännitä. En ole moneen vuoteen ollut tämän asian tiimoilta lääkärissä. Lääkäri oli yleislääkäri terveystalolla... Hän vaihtoi reseptini halvempaan, mutta Cipralexin vastaavaan lääkkeeseen ESCITALOPRAM ACTAVIS 15 mg. Cipralexi on ollut aina 10 mg.
En ymmärrä mitä mun päälleni on tapahtunut, mutta se ei ole yhtään samanlainen kuin ennen. Päässäni on epätodellinen olo ja ihan kuin olisin humalassa / pyörryksissä tms. Kamala tunne..ei koskaan ole ollut tällaisia oireita. Tämä johtuu uudesta lääkkeestä..mutta miten voi tulla tällasta vaikka pitäisi olla sama lääke kuin Cipralex , mutta eri valmistaja? Pelottaa, että meneekö nyt vaan pahempaan suuntaan?? Ja jos tämä tunne päässä jatkuu, niin en kyllä voi jatkaa kuuria :( Minulla on ollut Cipralex 10 mg 4 vuotta, enkä muita ole kokeillut.
Itselläni ei koskaan ole ollut vertaistukea asiani kanssa, enkä koskaan ole kirjoittanut keskustelu palstoille saati sitten lukenut niitä! Vertaistuki todella auttaa..kiitos teille keskustelijoille! Aivan ihanaa olisi vielä löytää luotettava vertaistukija, jolle voisi vaikka soittaa tai kirjoittaa koska vain :)
Mukavaa alkanutta viikkoa! Epätoivoinen-82 kirjoitti:
Hei :)
Kiitos vastauksista ja ajatuksistasi mies -81 ja 123123. Stressi on kyllä todella salakavala ongelma.. Itselläni myös ahdistus lisääntyy mitä enemmän on stressiä! Itse en ole koskaan psykiatrilla käynyt, se voisi tehdä hyvää. Mies -81 Käytitkös jotain lääkitystä tällä hetkellä?
Maanantaina olin lääkärissä, koska Cipralex reseptini oli mennyt loppuun. Lääkäriin meno jännitti ihan kauheasti, yleensä ei jännitä. En ole moneen vuoteen ollut tämän asian tiimoilta lääkärissä. Lääkäri oli yleislääkäri terveystalolla... Hän vaihtoi reseptini halvempaan, mutta Cipralexin vastaavaan lääkkeeseen ESCITALOPRAM ACTAVIS 15 mg. Cipralexi on ollut aina 10 mg.
En ymmärrä mitä mun päälleni on tapahtunut, mutta se ei ole yhtään samanlainen kuin ennen. Päässäni on epätodellinen olo ja ihan kuin olisin humalassa / pyörryksissä tms. Kamala tunne..ei koskaan ole ollut tällaisia oireita. Tämä johtuu uudesta lääkkeestä..mutta miten voi tulla tällasta vaikka pitäisi olla sama lääke kuin Cipralex , mutta eri valmistaja? Pelottaa, että meneekö nyt vaan pahempaan suuntaan?? Ja jos tämä tunne päässä jatkuu, niin en kyllä voi jatkaa kuuria :( Minulla on ollut Cipralex 10 mg 4 vuotta, enkä muita ole kokeillut.
Itselläni ei koskaan ole ollut vertaistukea asiani kanssa, enkä koskaan ole kirjoittanut keskustelu palstoille saati sitten lukenut niitä! Vertaistuki todella auttaa..kiitos teille keskustelijoille! Aivan ihanaa olisi vielä löytää luotettava vertaistukija, jolle voisi vaikka soittaa tai kirjoittaa koska vain :)
Mukavaa alkanutta viikkoa!Hei taas Epätoivoinen-82 ja kiva, kun kirjoittelit . Omakin oloni on ollut viime päivinä vähän epävakaa. Maanantaina olin esiintymässä yhteensä viisi tuntia eräässä hyvin tärkeässä työtilaisuudessa ja olin jännittänyt kyseistä tapahtumaa ainakin pari viikkoa etukäteen. Paniikista ja ahdistuksesta kärsivänä varmasti ymmärrät millainen koettelemus tuo oli. Kovan alkujännityksen jälkeen selvisin tilanteesta kuitenkin hyvin ja se vahvisti suuresti itseluottamustani. Nyt, kun stressi alkaa vähitellen laueta, oloni on jotenkin todella epätodellinen ja alakuloinen. Yritän kuitenkin pitää yllä positiivista asennetta, koska uskon, että vaikeasta tilanteesta selviäminen on joka kerta askel parempaan suuntaan.
Kysyit viestissäsi tuota lääkeasiaa ja olen itse käyttänyt melko pitkään Fevarin (nyk. Fluvosol) nimistä lääkettä. Lääke on käsittääkseni melko mieto ja se on tarkoitettu ennen kaikkea masennuksen hoitoon, mitä minulla siis ei ole. Käytännössä lääke lievittää myös ahdistusoireita ja minulle se on sopinut hyvin. Olen kerran lopettanut lääkkeen käytön kokonaan, mutta kuten ensimmäisessä mailissani kerroin, ahdistukset tulivat takaisin, joten aloitin lääkkeen uudestaan pienellä annoksella. Se auttoi.
Muuten käytän Imovane nimistä nukahtamislääkettä kausittain arkisin, koska minun on usein hyvin vaikea saada unen päästä kiinni. Muita lääkkeitä en ole joutunut käyttämään viime aikoina kuin aivan satunnaisesti, koska pystyn selviytymään nykyään paniikkikohtauksista melko hyvin omin avuin. Tuon Imovanen käyttö minua vaivaa aika paljon ja yritän lopettaa tai ainakin vähentää sen käyttöä joskus lähitulevaisuudessa.
Cipralex on tietääkseni hyvä (ja Fluvosolia / Fevarinia paljon uudempi) lääke ja uskon, että tuo lääkeannoksen nostaminen auttaa sinua muutaman viikon kuluessa. Cipralex on lääkärini mukaan melko "aktivoiva" lääke, joten sen annoksen nostaminen akuutissa ahdistustilassa aiheuttaa aivan varmasti erilaisia ikäviä oireita. Ne menevät kuitenkin ajallaan ohi ja sen jälkeen olosi on parempi :) Luota siihen. Itse nostin pikkuisen lääkeannostani alkusyksystä ja noston myönteiset vaikutukset alkoivat tuntua kunnolla vasta 2,5-3 viikon kuluttua. Sellaisia nämä SSRI:t ovat...
Tuo epätodellinen / "humalainen" / pökerryttävä olo ovat minun suurin riesa. Tiedän siis todella hyvin mistä puhut. Ne kuuluvat kuitenkin ahdistukseen / lääkeannoksen nostamiseen ja helpottavat ajan kanssa. Välillä minulla on päiviä, ettei kyseinen ikävä olo tunnu menevän millään ohi, mutta yleensä, kun keskityn johonkin muuhun, vointini helpottaa olennaisesti ja olo tuntuu taas "normaalilta".
Olen itse asiassa puhunut ammattilaisten kanssa paljon tuosta kuvaamastasi olosta ja sitä kutsutaan "dissosiaatioksi", johon kuuluu "depersonalisaatiota" (itsensä vieraaksi tuntemista) ja "derealisaatiota" (ympäröivän maailman vieraaksi tuntemista). Nämä tuntemukset ovat hyvin epämiellyttäviä, mutta taatusti täysin vaarattomia. Ne liittyvät ahdistukseen ja monesti myös henkiseen kasvuun. Esimerkiksi itselläni tällaisia epätodellisia oloja on esiintynyt juuri elämänmuutosten yhteydessä: osa minuudesta haluaisi pitää kiinni vanhasta tutusta, kun taas toinen puoli haluaa puskea eteenpäin kohti uusia asioita. Minulle on sanottu, että tällaiset tunteet ovat kaikille jossain määrin tuttuja, mutta "herkät" ihmiset vain kokevat niitä paljon voimakkaammin.
Vertaistuki on tosiaankin tärkeää ja toivoisin kuulevani sinusta vielä uudestaan :) Voimia!mies1981_ kirjoitti:
Hei taas Epätoivoinen-82 ja kiva, kun kirjoittelit . Omakin oloni on ollut viime päivinä vähän epävakaa. Maanantaina olin esiintymässä yhteensä viisi tuntia eräässä hyvin tärkeässä työtilaisuudessa ja olin jännittänyt kyseistä tapahtumaa ainakin pari viikkoa etukäteen. Paniikista ja ahdistuksesta kärsivänä varmasti ymmärrät millainen koettelemus tuo oli. Kovan alkujännityksen jälkeen selvisin tilanteesta kuitenkin hyvin ja se vahvisti suuresti itseluottamustani. Nyt, kun stressi alkaa vähitellen laueta, oloni on jotenkin todella epätodellinen ja alakuloinen. Yritän kuitenkin pitää yllä positiivista asennetta, koska uskon, että vaikeasta tilanteesta selviäminen on joka kerta askel parempaan suuntaan.
Kysyit viestissäsi tuota lääkeasiaa ja olen itse käyttänyt melko pitkään Fevarin (nyk. Fluvosol) nimistä lääkettä. Lääke on käsittääkseni melko mieto ja se on tarkoitettu ennen kaikkea masennuksen hoitoon, mitä minulla siis ei ole. Käytännössä lääke lievittää myös ahdistusoireita ja minulle se on sopinut hyvin. Olen kerran lopettanut lääkkeen käytön kokonaan, mutta kuten ensimmäisessä mailissani kerroin, ahdistukset tulivat takaisin, joten aloitin lääkkeen uudestaan pienellä annoksella. Se auttoi.
Muuten käytän Imovane nimistä nukahtamislääkettä kausittain arkisin, koska minun on usein hyvin vaikea saada unen päästä kiinni. Muita lääkkeitä en ole joutunut käyttämään viime aikoina kuin aivan satunnaisesti, koska pystyn selviytymään nykyään paniikkikohtauksista melko hyvin omin avuin. Tuon Imovanen käyttö minua vaivaa aika paljon ja yritän lopettaa tai ainakin vähentää sen käyttöä joskus lähitulevaisuudessa.
Cipralex on tietääkseni hyvä (ja Fluvosolia / Fevarinia paljon uudempi) lääke ja uskon, että tuo lääkeannoksen nostaminen auttaa sinua muutaman viikon kuluessa. Cipralex on lääkärini mukaan melko "aktivoiva" lääke, joten sen annoksen nostaminen akuutissa ahdistustilassa aiheuttaa aivan varmasti erilaisia ikäviä oireita. Ne menevät kuitenkin ajallaan ohi ja sen jälkeen olosi on parempi :) Luota siihen. Itse nostin pikkuisen lääkeannostani alkusyksystä ja noston myönteiset vaikutukset alkoivat tuntua kunnolla vasta 2,5-3 viikon kuluttua. Sellaisia nämä SSRI:t ovat...
Tuo epätodellinen / "humalainen" / pökerryttävä olo ovat minun suurin riesa. Tiedän siis todella hyvin mistä puhut. Ne kuuluvat kuitenkin ahdistukseen / lääkeannoksen nostamiseen ja helpottavat ajan kanssa. Välillä minulla on päiviä, ettei kyseinen ikävä olo tunnu menevän millään ohi, mutta yleensä, kun keskityn johonkin muuhun, vointini helpottaa olennaisesti ja olo tuntuu taas "normaalilta".
Olen itse asiassa puhunut ammattilaisten kanssa paljon tuosta kuvaamastasi olosta ja sitä kutsutaan "dissosiaatioksi", johon kuuluu "depersonalisaatiota" (itsensä vieraaksi tuntemista) ja "derealisaatiota" (ympäröivän maailman vieraaksi tuntemista). Nämä tuntemukset ovat hyvin epämiellyttäviä, mutta taatusti täysin vaarattomia. Ne liittyvät ahdistukseen ja monesti myös henkiseen kasvuun. Esimerkiksi itselläni tällaisia epätodellisia oloja on esiintynyt juuri elämänmuutosten yhteydessä: osa minuudesta haluaisi pitää kiinni vanhasta tutusta, kun taas toinen puoli haluaa puskea eteenpäin kohti uusia asioita. Minulle on sanottu, että tällaiset tunteet ovat kaikille jossain määrin tuttuja, mutta "herkät" ihmiset vain kokevat niitä paljon voimakkaammin.
Vertaistuki on tosiaankin tärkeää ja toivoisin kuulevani sinusta vielä uudestaan :) Voimia!Hei,
Jäin vielä miettimään tuota mailiasi ja mainitsemaasi lääkeasiaa. Mielestäni sinun kannattaisi ehkä miettiä psykiatrille juttelemista, vaikka yleislääkärikin voi määrätä erilaisia ahdistuslääkkeitä. Psykiatri osaisi ainakin muodostaa jonkinlaisen kokonaiskuvan tilanteestasi ja uskon, että juttelu ammattilaisen kanssa saattaisi rauhoittaa oloasi. Minua se on ainakin auttanut.
Psykiatreja - kuten psykologejakin - on joka lähtöön, joten jos päätät mennä vastaanotolle, kannattaa vähän selvitellä millaisesta henkilöstä on kyse. Itse pyysin päästä nuorten aikuisten ahdistuneisuus/paniikkihäiriöihin erikoistuneen lääkärin puheille ja löysinkin ongelmaani hyvin ymmärtävän ammattilaisen.- maaliskuu14
mies1981_ kirjoitti:
Hei,
Jäin vielä miettimään tuota mailiasi ja mainitsemaasi lääkeasiaa. Mielestäni sinun kannattaisi ehkä miettiä psykiatrille juttelemista, vaikka yleislääkärikin voi määrätä erilaisia ahdistuslääkkeitä. Psykiatri osaisi ainakin muodostaa jonkinlaisen kokonaiskuvan tilanteestasi ja uskon, että juttelu ammattilaisen kanssa saattaisi rauhoittaa oloasi. Minua se on ainakin auttanut.
Psykiatreja - kuten psykologejakin - on joka lähtöön, joten jos päätät mennä vastaanotolle, kannattaa vähän selvitellä millaisesta henkilöstä on kyse. Itse pyysin päästä nuorten aikuisten ahdistuneisuus/paniikkihäiriöihin erikoistuneen lääkärin puheille ja löysinkin ongelmaani hyvin ymmärtävän ammattilaisen.Heiiii :)
Todellakin ymmärrän sinua esiintymis tapauksessasi. Itse myös jännitän tuollaista usemman viikon etukäteen ja se on niin turhaa..mutta minkäs teet! Olen miettinyt , että kai noi tilanteet oppii ottamaan rennommin kokemuksen kautta. Ja positiiviset kokemukset antavat lisää itseluottamusta, vaikka tilanne olisikin ollut jännittävä.
Olen myös huomannut , että jokunen päivä tällaisista tilanteista voin huonommin :( Positiivinen asenne ja mukavien asioiden tekeminen auttaa.
Ikävää, että joudut kärsiä myös nukahtamisvaikeuksista. Itselläni ei onneksi ole ollut niitä ongelmia ainakaan vielä. Hyvä, jos sinulla on kuitenkin lääke siihen. Riittävä uni on niin tärkeää kaikille ja etenkin meidän tapauksessamme.
Itseäni mietityttää, että onko tämä uusi lääke sopiva. Vaikka sama vaikuttava aine kuin Cipralexissä. Koska ei Cipralexistä ole tullut tällaisia sivuoireita päähäni :( No olen käyttänyt lääkettä vasta kolme päivää, ehkä odotan vielä. Niinkuin kerroit , että positiivinen vaikutus näkyy vasta 2-3 viikon kuluttua. Positiivinen asia uudessa lääkkeessä on jo nyt , että ahdistusta on ollut paljon vähemmän ja rennompi olo sisälläni.
Tänään olin tanssi harrastuksessani ja oli todella vaikeaa oppia uusia liikkeitä..mun pää ei ollut yhtään mukana..ihan kauheaa. Mun pää ei toimi enää normaalisti tällä lääkkeellä :(
Lääkereitä on kyllä joka lähtöön. Itselläni on kyllä vaikeaa luoda luottamus tässä asiassa. Ja tämä lääkäri kenellä kävin on kyllä viimeinen kenelle menisin..mutta ei ollut vaihtoehtoja. Olin päättänyt , että en mene enää koskaan hänen vastaanotolleen...yksi syy tähän on että kerran kehui ääntäni seksikkääksi ja sanoi, että voisin tienata sillä!!!!!!!!!!!!!!! En tiedä onko joka kaupungissa huono lääkäri tilanne, mutta täällä ainakin tuntuu olevan pulaa ammattitaitoisista lääkäreistä. Olen katsonut hieman psykologeja netistä, mutta vaikeaa tietää kenelle kannattaisi mennä. Kokonaiskuvan luominen tilanteestani olisi hyvä ja luulen että myös keskustelu olisi tarpeen. Kiva kuulla , että sinulla on ammattitaitoinen lääkäri.
Taas kello ihan liikaa, äkkiä nukkumaan! :)
-Epätoivoinen -82 maaliskuu14 kirjoitti:
Heiiii :)
Todellakin ymmärrän sinua esiintymis tapauksessasi. Itse myös jännitän tuollaista usemman viikon etukäteen ja se on niin turhaa..mutta minkäs teet! Olen miettinyt , että kai noi tilanteet oppii ottamaan rennommin kokemuksen kautta. Ja positiiviset kokemukset antavat lisää itseluottamusta, vaikka tilanne olisikin ollut jännittävä.
Olen myös huomannut , että jokunen päivä tällaisista tilanteista voin huonommin :( Positiivinen asenne ja mukavien asioiden tekeminen auttaa.
Ikävää, että joudut kärsiä myös nukahtamisvaikeuksista. Itselläni ei onneksi ole ollut niitä ongelmia ainakaan vielä. Hyvä, jos sinulla on kuitenkin lääke siihen. Riittävä uni on niin tärkeää kaikille ja etenkin meidän tapauksessamme.
Itseäni mietityttää, että onko tämä uusi lääke sopiva. Vaikka sama vaikuttava aine kuin Cipralexissä. Koska ei Cipralexistä ole tullut tällaisia sivuoireita päähäni :( No olen käyttänyt lääkettä vasta kolme päivää, ehkä odotan vielä. Niinkuin kerroit , että positiivinen vaikutus näkyy vasta 2-3 viikon kuluttua. Positiivinen asia uudessa lääkkeessä on jo nyt , että ahdistusta on ollut paljon vähemmän ja rennompi olo sisälläni.
Tänään olin tanssi harrastuksessani ja oli todella vaikeaa oppia uusia liikkeitä..mun pää ei ollut yhtään mukana..ihan kauheaa. Mun pää ei toimi enää normaalisti tällä lääkkeellä :(
Lääkereitä on kyllä joka lähtöön. Itselläni on kyllä vaikeaa luoda luottamus tässä asiassa. Ja tämä lääkäri kenellä kävin on kyllä viimeinen kenelle menisin..mutta ei ollut vaihtoehtoja. Olin päättänyt , että en mene enää koskaan hänen vastaanotolleen...yksi syy tähän on että kerran kehui ääntäni seksikkääksi ja sanoi, että voisin tienata sillä!!!!!!!!!!!!!!! En tiedä onko joka kaupungissa huono lääkäri tilanne, mutta täällä ainakin tuntuu olevan pulaa ammattitaitoisista lääkäreistä. Olen katsonut hieman psykologeja netistä, mutta vaikeaa tietää kenelle kannattaisi mennä. Kokonaiskuvan luominen tilanteestani olisi hyvä ja luulen että myös keskustelu olisi tarpeen. Kiva kuulla , että sinulla on ammattitaitoinen lääkäri.
Taas kello ihan liikaa, äkkiä nukkumaan! :)
-Epätoivoinen -82Hei taas. Minulla on ollut aika raskas työviikko ja pimeys ottaa voimille. Onneksi olen oppinut rentoutumaan iltaisin ja viikonloppuisin ja tällaiset aurinkoiset päivät antavat aina voimia. On mukava lähteä viikonloppuun, kun tiedän, että ohjelmistossa on sellaisia asioita, jotka helpottavat ahdistustani. Toivottavasti myös sinulla on mukavaa tekemistä viikonlopuksi.
Tuosta lääkeasiasta tuli mieleen, että itse jouduin vaihtamaan lääkkeeni "halpavalmisteeseen", koska alkuperäistä lääkettä ei enää hintansa takia tuoda Suomeen. Lääkäri, joka lääkkeen vaihtoi, sanoi, että vaikka vaikuttava aine on sama, kyse ei ole kuitenkaan täysin samasta valmisteesta. Voi siis hyvin olla, että outo olosi johtuu juurikin tuosta toisesta lääkkeestä. Kun lisäsin lääkeannostani muutama viikko sitten, oloni oli aluksi vähän tavallista ahdisuneempi ja vointi tuntui selvästi kohentuneemmalta vasta parin viikon kuluttua. Päätöksesi katsoa tilannetta vielä vähän aikaa on siis varmasti järkevä.
Tuo vaikeus keskittyä asioihin kuullostaa tutulta. Kun viime tammikuussa aloitin lääkkeeni käytön uudestaan - ja olin siis muutenkin tosi, tosi ahdistunut -, en pystynyt keskittymään ollenkaan harrastuksiini tai työhöni. Olin kolme viikkoa melkein työkyvyttömässä kunnossa ja esimerkiksi kirjoittaminen ja lukeminen tuntuivat lähes mahdottomilta tehtäviltä. Sitten, kun ahdistus vihdoinkin helpotti, pystyin taas normaalisti työskentelemään ja harrastuksetkin tuntuivat jälleen mukavilta.
Tosi kurja kuulla, että sinulla on ollut noin huono kokemus lääkärin kanssa :( Olen todella pahoillani puolestasi ja en ole aikaisemmin kuullut, että kukaan olisi kuullut lääkäriltään yhtä törkeitä kommentteja. Osa siitä ammattikunnasta tuntuu olevan ihan sekaisin... Toisaalta tänään, kun olin yhden toisen vaivan takia lääkärillä, sain todella hyvää ja ystävällistä palvelua.
Kun itse etsin terapeuttia tein vain niin, että soitin muutamalle ammatinharjoittajalle ja kerroin tilanteestani. Sitten lopulta menin yhden luokse "koetapaamiseen" ja pian huomasimme löytäneemme yhteisen sävelen. Tuota parempaa neuvoa en valitettavasti osaa antaa psykologin etsimiseen. Oma kokemukseni joka tapauksessa on, että terapiasta on todella suuri apu omien ongelmien ymmärtämiseen ja mielenrauhan löytämiseen. Huono puoli terapiassa on se, että se tehoaa paljon lääkkeitä hitaammin ja välillä omista asioista puhuminen on tosi raskasta.
Koita jaksella ja kirjoittele taas, kun ehdit :)mies1981_ kirjoitti:
Hei taas. Minulla on ollut aika raskas työviikko ja pimeys ottaa voimille. Onneksi olen oppinut rentoutumaan iltaisin ja viikonloppuisin ja tällaiset aurinkoiset päivät antavat aina voimia. On mukava lähteä viikonloppuun, kun tiedän, että ohjelmistossa on sellaisia asioita, jotka helpottavat ahdistustani. Toivottavasti myös sinulla on mukavaa tekemistä viikonlopuksi.
Tuosta lääkeasiasta tuli mieleen, että itse jouduin vaihtamaan lääkkeeni "halpavalmisteeseen", koska alkuperäistä lääkettä ei enää hintansa takia tuoda Suomeen. Lääkäri, joka lääkkeen vaihtoi, sanoi, että vaikka vaikuttava aine on sama, kyse ei ole kuitenkaan täysin samasta valmisteesta. Voi siis hyvin olla, että outo olosi johtuu juurikin tuosta toisesta lääkkeestä. Kun lisäsin lääkeannostani muutama viikko sitten, oloni oli aluksi vähän tavallista ahdisuneempi ja vointi tuntui selvästi kohentuneemmalta vasta parin viikon kuluttua. Päätöksesi katsoa tilannetta vielä vähän aikaa on siis varmasti järkevä.
Tuo vaikeus keskittyä asioihin kuullostaa tutulta. Kun viime tammikuussa aloitin lääkkeeni käytön uudestaan - ja olin siis muutenkin tosi, tosi ahdistunut -, en pystynyt keskittymään ollenkaan harrastuksiini tai työhöni. Olin kolme viikkoa melkein työkyvyttömässä kunnossa ja esimerkiksi kirjoittaminen ja lukeminen tuntuivat lähes mahdottomilta tehtäviltä. Sitten, kun ahdistus vihdoinkin helpotti, pystyin taas normaalisti työskentelemään ja harrastuksetkin tuntuivat jälleen mukavilta.
Tosi kurja kuulla, että sinulla on ollut noin huono kokemus lääkärin kanssa :( Olen todella pahoillani puolestasi ja en ole aikaisemmin kuullut, että kukaan olisi kuullut lääkäriltään yhtä törkeitä kommentteja. Osa siitä ammattikunnasta tuntuu olevan ihan sekaisin... Toisaalta tänään, kun olin yhden toisen vaivan takia lääkärillä, sain todella hyvää ja ystävällistä palvelua.
Kun itse etsin terapeuttia tein vain niin, että soitin muutamalle ammatinharjoittajalle ja kerroin tilanteestani. Sitten lopulta menin yhden luokse "koetapaamiseen" ja pian huomasimme löytäneemme yhteisen sävelen. Tuota parempaa neuvoa en valitettavasti osaa antaa psykologin etsimiseen. Oma kokemukseni joka tapauksessa on, että terapiasta on todella suuri apu omien ongelmien ymmärtämiseen ja mielenrauhan löytämiseen. Huono puoli terapiassa on se, että se tehoaa paljon lääkkeitä hitaammin ja välillä omista asioista puhuminen on tosi raskasta.
Koita jaksella ja kirjoittele taas, kun ehdit :)Hei Epätoivoinen-82,
Ajattelin vielä kirjoitella toistamiseen, koska oloni on tänään tosi vaikea ja minun on mahdotonta keskittyä työasioihin - ehkä kirjoittaminen helpottaa...
Jouduin ottamaan pitkästä aikaa rauhoittavaa lääkettä, koska oloni on ollut aamusta asti tosi ahdistunut. Yleensä, kun minulle tulee oikein paha olo, tuntuu kuin menettäisin itsekontrollin, maailma tuntuu todella epätodelliselta ja rupean vain pyörittelemään samoja murheita mielessäni: loppuuko tämä koskaan, olenko sekoamassa jne. Eikä asiaa yhtään auta se, etteivät lähiomaiseni oikein ymmärrä, mistä tässä on kyse ja uskon, että ahdistukseni on heillekin tosi raskasta.
Oletko sinä pystynyt käymään normaalisti töissä ja keskittymään työasioihin? Minua yleensä suorastaan auttaa työasioihin syventyminen, mutta silloin, kun tulee oikein paha olo, kokonainen työpäiväkin saattaa mennä omien tuntemusten kelailuun. Onneksi teen hyvin itsenäistä, joten päivä pari sinne tai tänne ei yleensä ole mikään ongelma.
Onneksi kohta alkaa viikonloppu ja kuten edellisessä mailissa kerroin, edessä on paljon hauskoja menoja :)- maaliskuu14
mies1981_ kirjoitti:
Hei Epätoivoinen-82,
Ajattelin vielä kirjoitella toistamiseen, koska oloni on tänään tosi vaikea ja minun on mahdotonta keskittyä työasioihin - ehkä kirjoittaminen helpottaa...
Jouduin ottamaan pitkästä aikaa rauhoittavaa lääkettä, koska oloni on ollut aamusta asti tosi ahdistunut. Yleensä, kun minulle tulee oikein paha olo, tuntuu kuin menettäisin itsekontrollin, maailma tuntuu todella epätodelliselta ja rupean vain pyörittelemään samoja murheita mielessäni: loppuuko tämä koskaan, olenko sekoamassa jne. Eikä asiaa yhtään auta se, etteivät lähiomaiseni oikein ymmärrä, mistä tässä on kyse ja uskon, että ahdistukseni on heillekin tosi raskasta.
Oletko sinä pystynyt käymään normaalisti töissä ja keskittymään työasioihin? Minua yleensä suorastaan auttaa työasioihin syventyminen, mutta silloin, kun tulee oikein paha olo, kokonainen työpäiväkin saattaa mennä omien tuntemusten kelailuun. Onneksi teen hyvin itsenäistä, joten päivä pari sinne tai tänne ei yleensä ole mikään ongelma.
Onneksi kohta alkaa viikonloppu ja kuten edellisessä mailissa kerroin, edessä on paljon hauskoja menoja :)Hei, kiva kuulla sinusta!
Tää kirjoittaminen tekee kyllä hyvää ja ihanaa kun on joku joka ymmärtää! Kurjaa kuulla , että sinä voit huonommin! Kumpa voisin auttaa sinua!? Minulla oli myös eilen huono päivä, ahdistus alkoi töissä pahenemaan ja jouduin ottamaan myös rauhoittavaa lääkettä ja se auttoi. Minulle tuli ihan tuska hiki tuosta uudesta lääkkeestä. Oli eilen myös ihan toivoton olo, ja ajatukset pyöri murehtimisessa..ja mietin eikö koskaan lopu!! Tai pehentuuko oloni vaan!
Itse stressaan usein läheisteni puolesta , että miten he jaksavat kun minulla on tämä..Ja murehtimnen ei auta yhtään tilannetta :D Huomaan myös kotona, että avopuolisoni ei aina "jaksa" huonoani , hän ei todellakaan ymmärrä mitä käyn läpi! Sekin käy raskaaks itselleni, kun huomaan että oloni vaikuttaa häneen tai joku asia estyy huonon oloni vuoksi.
Tänään on onneksi ollut paljon parempi päivä kuin eilen, olin piristämässä itseäni shoppailemalla ;) Ahdistuneisuutta ei ole ollut tänään vielä lainkaan, ihanaa!
Töissä olen kyllä pystynyt käymään normaalisti, siellä ei yleensä huono tule..vaan ahdistuneisuus tulee oikeestaan illalla.. Pahimpana aikana se oli jatkuvaa ;( Ja silloin vaikutti työhön!
Itse matkustan perheeni ja lähisukulaisteni luokse huomenna! Ihanaa nähdä heitä pitkästä aikaa! Odotan todella huomista :)
Toivon todella, että sinullakin on jo parempi olo!
Kirjoitellaan ja hyvää viikonloppua!!!!
-Johanna-Epätoivoinen -82 - maaliskuu14
mies1981_ kirjoitti:
Hei Epätoivoinen-82,
Ajattelin vielä kirjoitella toistamiseen, koska oloni on tänään tosi vaikea ja minun on mahdotonta keskittyä työasioihin - ehkä kirjoittaminen helpottaa...
Jouduin ottamaan pitkästä aikaa rauhoittavaa lääkettä, koska oloni on ollut aamusta asti tosi ahdistunut. Yleensä, kun minulle tulee oikein paha olo, tuntuu kuin menettäisin itsekontrollin, maailma tuntuu todella epätodelliselta ja rupean vain pyörittelemään samoja murheita mielessäni: loppuuko tämä koskaan, olenko sekoamassa jne. Eikä asiaa yhtään auta se, etteivät lähiomaiseni oikein ymmärrä, mistä tässä on kyse ja uskon, että ahdistukseni on heillekin tosi raskasta.
Oletko sinä pystynyt käymään normaalisti töissä ja keskittymään työasioihin? Minua yleensä suorastaan auttaa työasioihin syventyminen, mutta silloin, kun tulee oikein paha olo, kokonainen työpäiväkin saattaa mennä omien tuntemusten kelailuun. Onneksi teen hyvin itsenäistä, joten päivä pari sinne tai tänne ei yleensä ole mikään ongelma.
Onneksi kohta alkaa viikonloppu ja kuten edellisessä mailissa kerroin, edessä on paljon hauskoja menoja :)Heiii taas :) Minäkin kirjoitan toistamiseen..tietenkin se huonompi olo taas yllätti :( Voi itku! Tuli niin ikävä sun ja mun keskusteluja.. miks elämä on välillä niin raskasta...
Varasin muuten ajan psykologille ensi viikon tiistaiksi! Ehkä se taas tästä! maaliskuu14 kirjoitti:
Heiii taas :) Minäkin kirjoitan toistamiseen..tietenkin se huonompi olo taas yllätti :( Voi itku! Tuli niin ikävä sun ja mun keskusteluja.. miks elämä on välillä niin raskasta...
Varasin muuten ajan psykologille ensi viikon tiistaiksi! Ehkä se taas tästä!Hei,
Ajattelin vielä kirjoitella, vaikka kello onkin jo aika paljon. Minulla ahdistus on yleensä pahinta aamulla-iltapäivällä, mutta illalla se yleensä helpottaa ja usein olo on jopa ihan normaali. Niin myös tänään. Toivon, että sinunkin olosi on jo helpottanut ja jos ei ole, niin muista, että aina se lopulta helpottaa. Joka kerta.
Tosi hieno homma, että sait varatuksi ajan psykologille! Siitä se lähtee ja itselläni auttaa usein jo se, että vain ryhdyn tekemään jotain asioiden parantamiseksi (ehkä olen siinäkin suhteessa vähän "kontrollifriikki" :) Pahinta on jäädä odottamaan, että asiat muuttuisivat suuntaan tai toiseen. Olen varsinkin tänä syksynä oppinut, että ahdistustakin pystyy aika hyvin hallitsemaan, jos vain tosissaan yrittää. Mutta... välillä - kuten tänään - paha olo tulee niin murskaavana, ettei siinä auta paljoa muu kuin ottaa lääkettä ja toivoa parasta :(
Tuo huoli omaisten väsymisestä ongelmiini on minullekin tuttu pelko. Välillä käykin niin, ettei kukaan jaksa kuunnella ja silloin olo on korostuneen yksinäinen. Ehkä se on yksi syy, miksi päätin kirjoitella tänne. Edelleenkin voin sanoa, että vaikka en toivo tätä vaivaa kenellekään, on lohdullista kuulla, etten ole ainoa, joka painii kovan ahdistuksen kanssa.
Toivottavasti sinulla on rentouttava viikonloppumatka ja kirjoittele taas, kun siltä tuntuu. Jos haluat, voisit kirjoittaa minulle suoraan sähköpostiosoitteeseen [email protected].
- 123123
Hei!
Tutulta kuulostaa teidän molempien kirjoittajien ajatukset!
Minullakin on elämässä tapahtunut aika paljon isoja asioita, ihan myönteisiä, muutamien vuosien sisällä. Työssäni olen saanut haasteita, kun olen niitä halunnut. Raksa-aika on tuttua ja siitäkin ihan hyvät muistot. Perhe, lapset, jne. Mutta tämä onkin siitä hankala sairaus, että jos kuormaa (myönteistäkin) kertyy liian paljon, alkaa se horjua. Ja silloin ei auta mikään muu, kuin kuorman keventäminen.
Minäkin olen luonteeltani tunnollinen, sinnikäs. Sen minkä teen, pyrin tekemään hyvin. Jos katson aikaa taaksepäin, näen itsessäni perus-suorittajan. Nyttemmin olen opetellut sitä iisimpää elämänasennetta ja oman itsensä kuuntelua. Stressi on pahasta. Ja tähän sairauteen kun kuuluu, ainakin minulla, stressaaminen ja huolehtiminen vähän liikaakin.
Lääkehoidon olen hyväksynyt, tavallaan. Rauhoittavien lääkkeiden käytöstä koen syyllisyyttä ja huonoa omaa tuntoa, stressaan. Minullakin hyvä psykiatri, joka on sanonut, että oikein käytettyinä ne puoltavat paikkaansa. Mutta matkan varrella olen myös kohdannut lääkärin, joka sanoillaan syyllisti ja latisti minut täysin kuullessaan lääkehoidostani. Ja tämä tapahtui ihan sairauteni alkuvaiheessa.
Jostain syystä syksy on minulle hankalaa aikaa. Silloin oireet aina pahenevat. Palleahengitystä ja rentoutusharjotteita minäkin teen. Niistä on apua.
Ja kaikesta itsehoidosta huolimatta tulee sitten aikoja, että ne oireet taas nostaa päätään. Se kyllä kieltämättä aina lannistaa ja tulee tunne, etteikö tämä koskaan lopu...
Kerroinkin, että minua on auttanut pieni määrä SSRI:tä. Parempina aikoina lasken annostusta ja sitten hankalina kausina vähän taas nostan. Lääkärini kanssa olemme tulleet siihen tulokseen, että näin tämä hoituu ihan hyvin.
Minulle tärkeää on myös hyvä lääkärisuhde. Onneksi kohdalleni on nyttemmin sattunut hyvä sellainen.
Rentouttavaa päivää kaikille! - saara sutinen
http://www.youtube.com/channel/UC2mDxttdDxs2Wk55aAVowHQ vaihtoehtoja lääkkeille
- Mai
Jäin työttömäsi ja pelkään tulevaa talvea. Tunnistin itsessäni paniikkihäirön tekevän taas tuloaan, sillä huomasin olevani liian huolissani osaamatta sanoa, mistä olen niin huolissani. En pysty syömään lääkkeitä, sillä kontrollintarve on niin suuri. En siksi voi juoda alkoholiakaan. Kiinnostuin tuosta palleahengityksestä. En ole ennen sellaisesta kuullut. Pitänee ottaa asiasta selvää. Kokeilin aikaisemmin joogaa, mutta minulle ei sovi pään laittamainen alaspäin, sillä minulle tulee huono olo ja sitä seuraa huolestuminen olotilasta jne.
Ainakin olen oppinut näkemään kauneuden hetkessä tämän paniikkihäiriön myötä. Luonto ja luonnossa liikkuminen antavat voimaa. Hei,
Nuo hengitysharjoitukset ovat auttaneet minua aika paljon, koska olen huomannut hyperventiloivani ahdistuessani. Löydät harjoitusohjeet netistä ja viikon-parin harjoittelulla opit hallitsemaan paremmin hengitystäsi. Voimia!Moi!
On mukava lukea,että maailmassa on muitakin jotka kärsii samantyyppisestä ahdistuksesta kun minäkin. Oli mukava lukea tuo sun alkukirjoitus mies_1981. Olen itse 26v poika. Kärsin 8vuotta sitten tosi pahan masennuksen,johon liitty tosi paljon ihmisten pelkäämistä ja lyhyesti ja ytimekkäästi tuntuu,että mulla oli kaikki mahdolliset oireet mitä ahistuksessa ja masennuksessa on. Ihmeenkaupalla selviydyin siitä ilman lääkkeitä, kerran kävin terapiassa. Mä en hirveen hyvin enään muista miten mä siitä pääsin irti,mutta aloin lenkkeileen tosi paljon,mun ajatusmaailma muuttu aivan kokonaan,koin olevani kun uusi ihminen. Musta tuli tosi ymmärtäväinen,ja tosi avoin,mitä en aikasemmin ollut. Siis koko prosessi muutti mua niin paljon. Nytten taas oon saanu ahdistuskohtauksia välillä,kaikki alkoi n.3kk sitten,kun olin salilla. Tuli semmonen olo,että en saa henkeä ja hyperventiloin. Tyttöystävä soitti hätänumeroon,kun menin ihan paniikkiin. sen jälkeen oli tosi ahistavia päiviä,yhtäkkiä alko tuntuu,että se hävis kokonaan. Nyt ku aloitin uuden työn,se tuli takas. Teen iltavuoroo,ja aamut menee siihen että yritän syödä ja makaan rauhassa sohvalla ja kuuntelen radioo,joskus saattaa olla vaan tosi pientä ahistusta. Viikko sit sain pahan kohtauksen ja ambulanssi tuli paikalle,olin jo silloin aika hyvin rauhottunut,verenpaineet oli vähä sekaisin,muuten ok olo. Lääkäri sit määräs mulle pitkäaikasen lääkityksen ja rauhottavia niihin kohtauksiin. En ole ottanut kumpaakaan,kun jotenkin pelkään niitä lääkkeitä. Uskon vaan,että kyllä mä selviän ilman lääkkeitä,tänäänkin menny hyvin. Olin lenkillä ja syöny hyvin. Nyt on vähän haikee olo,ku tyttöystävä on vanhemmillaa vkl,ja mä yksin kotona. Jotenkin jännitän,että mitä jos se kohtaus tulee taas,vaikka nyt kun kirjotan tätä on ihan hyvä mieli,ja koitan suunnata asiat muualle. Katsotaan miten pärjään.
- maaliskuu14
Moi Ninjo,
Ikävä kuulla että sullakin on ahdistuneisuutta ja paniikkia ;(
Tämä kirjoittaminen kyllä auttaa itseä ja myös muita kun saa kuulla muiden tunteita ja kokemuksia! Älä panikoi tilannettasi, olet noin hyvin selvinnyt aikaisemminkin :)
Itselläni tilannetta ainakin rauhoittaa , että tiedän minulla olevan lääkkeitä joka auttaa äkilliseen kohtaukseeni (rauhoittavat). Ne kyllä auttavat oloa , jos tulee todella hätä! Mutta ei saa koskaan antaa paniikille periksi, taistele sitä vastaan ..ja keskity muihin asioihin kuin itsesi kuuntelemiseen :) Tuota yksinoloa ei saisi alkaa jännittämään ..niin kuin minä teen! Itse olen todennut, että olin yksin tai kaksin ..niin silti paniikki tai ahdistuneisuus voi tulla!
Voimia sinne ja hyvää mieltä sinne! Ja kyllä sinä pärjäät! :)
-Johanna-Kiitos sulle johanna. En ole itse koskaan mitään lääkitystä käyttänyt,ja jotenkin pelkään sitä,että jos otan niitä muutun lopullisesti ihmisenä tai jään niihin pahasti koukkuun. Mullakin on lääkkeet lähellä,mutta jotenkin tunnen itseni niin hyvin,että koen etten niitä tarvi ja selviän tästä. Mua ottaa päähän,kun mun lääkäri määräs heti lääkkeitä vaikka ekan kerran mun tapas,ehkä vaikutin hysteeriseltä sen mielest,kun näytin viä lappua minkä sain ambulanssista kun sain kohtauksen. Olisin kyllä selvinnyt siitä ilman sitä ambulanssiakin,mutta se oli varatoimenpide. Mulla tua ahdistus ei ole niin paha kun sulla ja mies_1981. Mutta joskus saattaa tulla todella epätoivonen olo,mutta jotenkin saan itseni rauhotettua ja olen käynyt nyt myös verikokeis ja ekg ... viimesin oli kilpirauhaskoe,koska sehän voi kans aiheuttaa ahistusta ja monia muitakin oireita. Ne arvot näyttäs olevan ok,Kai sulla muuten ne on katsottu kans ? koska aina lääkärit on heti antamas lääkettä,vaikka oikeasti se syy voi olla kilpirauhases. Suosittelen sun menee kilpirauhasliiton sivulle käymään,tai lukeen netistä ihmisten tarinoita siitä. Jos et jo ole :). Mutta mun täytyy sanoo,että yks positiivinen asia tässä on. Mä itse oon oppinu ymmärtään kuinka tärkeä lahja elämä on,kun on kokenut masennuksen tai ahdistunut. Huomaa kuinka oppii arvostaa pieniä asioita elämässä,ja ei tarvi elämään mitään hienoja taloja ja autoja sun muuta. Ihminen tulee oikeasti elämässä toimeen niin vähällä. Läheiset tekee elämästä onnellisen ja se että olet fyysisesti terve. Kaikkihan kokee ahdistusta joskus elämässä,mutta se on sitten ikävää jos sitä on pitkään ja se tosiaan häiritsee arkielämää. Joskus tulee semmonen olo,että haluais olla joku maailmanparantaja,ja poistaa kaikki ahdistukset maailmasta,ja että kaikki olis samal lähtöviival ja kohdeltas tasaarvoisesti. Mutta se ei tule ikinä oleen mahdollista ikävä kyllä. Pääasia,että ite tekee parhaansa ja elää mahdollisimman mukavan elämän,eikä kadu asioita jälkeenpäin. Voimia kaikille joilla välillä on vaikeaa !
- epätoiv.nainen- 1983
Hei!
Olipas "ihanaa" lukea täälyä samankaötaisten ihmisten kirjoittelua. Siinä mielessä siis ihanaa, että se helpotti kamalaa, ahdistavaa oloani taas. Minä myös kolmekymppinen (nainen), jolla elämän perusasiat niin hyvin kuin olla ja voi. Mitä nyt pikkuisen ollut stressiä syksystä alkaen...
Minulla oireet tulivat ensimmäisen kerran noin viitisen vuotta sitten. Tällöin olin ollut työttömänä puolisen vuotta, mutta elämä oli muuten mallillaan (vietin paljon kuitenkin aikaa yksikseni, tekemättä juurikaan mitään). Olin vuoden jo seurustellut nykyisen aviomieheni kanssa ja elämäni oli onnellista.... kunnes...
Muistan ensimmäisen paniikkikohtaukseni hyvin; olin juuri ottanut yskänlääketabletin ja (monille paniikista kärsiville niin tutut) sydämen muljahtelut alkoivat. Luulin niitä kys. lääkkeestä johtuviksi, mutta ne jatkuivat seuraavanakin päivänä, jolloin koen, että kärsin paniikkikohtauksesta monta tuntia, niin tuskainen oloni oli, että itkin ja pelkäsin kuolevani. Lopulta menin päivystykseen, jossa otettiin mm. EKG, laaja verenkuva ym. Kaikki tietenkin kunnossa ja "kuoleman" oireet helpottuivat heti.
Kotona luin sydämen muljahduksista ja usein ne liitettiin paniiikki/ahdistuneisuushäiriöön. Oireeni ja pelkoni helpottuivat hieman kun luin muiden kokemuksia, niin samankaltaisia ne olivat omiini verrattuna. Kävin kuitenkin myöhemmin omalla tk-lääkärilläni jolle kerroin että luulen kärsiväni jonkinasteisesta paniikkivaivasta (hieman vähätellen tietenkin etten saisi lääkkeitä). Lääkäri määräsi minulle 5mg Diapamia (joista osa on nyt jo mennyt vanhaksi, kaikista 10kpl:sta....) sekä antoi lähetteen psykologin arvioon.
Psykologille kerroin oireistani, mutta huomasin koko ajan vähätteleväni oireitani ja psykologi kysyikin jossain vaiheessa, että sanonko näin tai näin vain siksi, ettei hän määräisi minulle lääkitystä... Joka tapauksesssa päädyimme siihen, että ei vielä lääkitystä, otan vain rauhoittavan tarpeen tullen. Kävin myös psyk. sairaanhoitajan kanssa kerran juttelemassa, mutta en kokem´nut siitä olevan hyötyä itselleni.
Parhaiten auttoi kun luki muiden kokemuksia, ne rauhoittivat silloin, rauhoittavat nytkin. Pelko sydänsairaudesta hälveni pikkuhiljaa ja pari kertaa sain paniikkikohtauksia tuolloin, joihin sitten otin Diapamin. Yleensä se jo auttoi, että tiesi tuon pienen pillerin olevan laukussa saatavilla.
Nyt on vuosia tuosta viereinyt ja silloin tällöin on pieniä oireita taas tullut, ahdistuneisuutta, sairauden pelkoa jne. jotka kuitenkin ovat menneet itsestään ohi, mutta nyt kesästä asti elämässäni on ollut paljon stressitekijöitä ja elämänmuutoksiakin (hyviä ja huonoja, kuten rakentaminen, korkeakoulun loppusuoran opinnot, lapsettomuus, pari leikkausta ylä- ja alapäähän, (ei kuitenkaan mitään vakavaa, mutta raskasta), miehen työmatkat ulkomaille, työt koulun ohella jne.) ja nyt alkaa ahdistus olemaan taas sitä luokkaa ettei jaksaisi. Tällä kertaa pelkään mahasyöpää, kun viime leikkauksen jälkeen alkoi närästys yllättäen, mitä ei koskaan minulla oikeastaan ole.. Noh, siitäkin pelosta olen jo vähän päässyt lukemalla nettiä, pohtimalla jne. mutta tänään alkoi vajaa pari viikkoa sitten leikatulta alueelta verenvuoto ja se taas pelästytti minut (kävin päiv. mutta ei kuulemma hätiä mitiä), olen muutenkin ollut tosi ahdistunut leikkauksen jälkeen...
Täytyisi varmaan mennä taas lääkärille ja pyytää lähetettä psykiatrille/psykologille ja saada terapiaa. Takanani on melko rankka lapsuus ja sitä seurannut rankka nuoruus. Kunpa saisi apua, ilman lääkkeitä toivon mukaan...- Nainen35
Mä olen kanssa jo vuosia lukenut muiden kirjoituksia silloin kun eniten ahdistaa tai on paniikki päällä.. Mulla tää kaikki alkoi aika tarkkaan 4 vuotta sitten: odotin kolmatta lastamme ja mulla todettiin kilpirauhassyöpää. Synnytys käynnistettiin, kilpirauhanen ja osa imusolmukkeidta poistettiin ja sain vielä radiojodihoidon siihen päälle. Jouduin aloittamaan tyroksiinilääkityksen ja vielä niin, että annos pitää mut koko ajan hiukan liikatoiminnalla, se kun hillitsee syöpäsolujen kehittymistä ja tästä alkoi mun paniikkikohtaukset... Aina kun joku on huonosti, oli se sitten töissä stressiä tai mulla jotain fyysistä kremppaa niin kohtaus tulee... Kaikki leikkaukset ja magneettikuvaukset on olleet yhtä helvettiä...tavallinen flunssskun laukaisee hirveän kuoleman pelon ja tärinän... Kokeilin jokunen vuosi sitten lääkitystä, mutta se teki musta ihan zombien.. Pameja en voi käyttää kun kärsin perinnöllisestä yliherkkyydestä keskushermostoon vaikuttaville lääkkeille ja Pamin ottaminen sais mun henkeni salpautumaan ja oksentelisin kuin mielipuoli. Välillä menee paremmin, nyt on taas huono kausi ja olen saanut kolme kohtausta viimeisen kuukauden aikana. Viimeisimmän muutama tunti sitten. Olen yrittänyt selvitä kohtauksista itse ja kyllähän ne aina ohi menee, välillä olen joutunut herättämään mieheni, niin kuin tänään, siinä toivossa, että saisin seuraa ja jonkun joka rauhoittelisi. Tuen sijaa sain vittuilua ja karjuntaa ja kun pyysin olemaan huutamatta ettei lapset heräisi, niin mies huusi vain kovempaa... Lopuksi hän käski hakea ammattiapua ja uhkaili avioerolla ja sillä, että hankkisi itsellensä lasten huoltajuuden, vaikka hän hyvin tietää, että olen aina ollut ja tulen aina olemaan hyvä, antautuva ja rakastava äiti, joka ei ikinä antais minkään satuttaa lapsiaan. Mä ymmärrän mun miestä, että tämä on hänellekin rankkaa, mutta mä en ymmärrä sitä, että onko se tosiaan liikaa pyydetty, että silloin tällöin saisi hiukan sympatiaa ja avoimen sylin, jossa nuolla haavojaan?
- epätoiv.nainen-1983
Nainen35 kirjoitti:
Mä olen kanssa jo vuosia lukenut muiden kirjoituksia silloin kun eniten ahdistaa tai on paniikki päällä.. Mulla tää kaikki alkoi aika tarkkaan 4 vuotta sitten: odotin kolmatta lastamme ja mulla todettiin kilpirauhassyöpää. Synnytys käynnistettiin, kilpirauhanen ja osa imusolmukkeidta poistettiin ja sain vielä radiojodihoidon siihen päälle. Jouduin aloittamaan tyroksiinilääkityksen ja vielä niin, että annos pitää mut koko ajan hiukan liikatoiminnalla, se kun hillitsee syöpäsolujen kehittymistä ja tästä alkoi mun paniikkikohtaukset... Aina kun joku on huonosti, oli se sitten töissä stressiä tai mulla jotain fyysistä kremppaa niin kohtaus tulee... Kaikki leikkaukset ja magneettikuvaukset on olleet yhtä helvettiä...tavallinen flunssskun laukaisee hirveän kuoleman pelon ja tärinän... Kokeilin jokunen vuosi sitten lääkitystä, mutta se teki musta ihan zombien.. Pameja en voi käyttää kun kärsin perinnöllisestä yliherkkyydestä keskushermostoon vaikuttaville lääkkeille ja Pamin ottaminen sais mun henkeni salpautumaan ja oksentelisin kuin mielipuoli. Välillä menee paremmin, nyt on taas huono kausi ja olen saanut kolme kohtausta viimeisen kuukauden aikana. Viimeisimmän muutama tunti sitten. Olen yrittänyt selvitä kohtauksista itse ja kyllähän ne aina ohi menee, välillä olen joutunut herättämään mieheni, niin kuin tänään, siinä toivossa, että saisin seuraa ja jonkun joka rauhoittelisi. Tuen sijaa sain vittuilua ja karjuntaa ja kun pyysin olemaan huutamatta ettei lapset heräisi, niin mies huusi vain kovempaa... Lopuksi hän käski hakea ammattiapua ja uhkaili avioerolla ja sillä, että hankkisi itsellensä lasten huoltajuuden, vaikka hän hyvin tietää, että olen aina ollut ja tulen aina olemaan hyvä, antautuva ja rakastava äiti, joka ei ikinä antais minkään satuttaa lapsiaan. Mä ymmärrän mun miestä, että tämä on hänellekin rankkaa, mutta mä en ymmärrä sitä, että onko se tosiaan liikaa pyydetty, että silloin tällöin saisi hiukan sympatiaa ja avoimen sylin, jossa nuolla haavojaan?
Kuulostaa kyllä kamalalta tuo miehesi reaktio :( juuri kun sitä tukea eniten kaipaisi, niin toinen vastaa ja uhkailee noin... Oma siippa kait on tärkein tukija. Kurjaa kuulla, että sulla on ollut ihan oikea "syykin" paniikkiin ja en ihmettele yhtään että se on aiheuttanut ongelmia vielä näin jälkikäteenkin. Kävitkö tuolloin kun sairaus todettiin niin missään vertaistukiryhmässä jne. Voisi olla, etttä niistä saisi jotain irti, varsinkin jos miehesi tuki on tuota luokkaa :/
Itselläni on ahdistus (ja joskus paniikki) saanut alkunsa luultavasti jo lapsuudesta ja se puhkesi vasta aikuisena tässä muodossaan ja just silloin kun olin vihdoin onnellinen ja tasapainossa itseni kanssa. Tämän vuoksi koen, että mulle ois terapiasta hyötyä ja varmaan siksi ajattelen, että voiskohan sulle olla hyötyä vertaistuesta jne. kun saisi saman kokeneiden kanssa puhua ja varsinkin jos he ovat olleet terveinä syövän jälkeen niin ehkä siis ehkä saisit sitäkin kautta vähän varmuutta olla pelkäämättä?
Muuten tällästen pelkojen kanssa on inhottavaa elää... Itelleni auttaa parhaiten varmaan se, että olen työssä ja kiireinen ettei ehdi ajattelemaan ja "kuulostelemaan" liikoja. Vaikka koen että työstäkin stressaannun kun pitäis kaikki osata vaikka ei olis jotain koskaan ennen tehnyt... :D Ihminen on siitä tyhmä että se aiheuttaa itselleen turhia paineita ja sitten valittaa kun on stressaantunut...
Miten muuten selvisit siitä ajasta kun oli pieni vauva ja syöpähoidot samaan aikaan? Saitko silloin ulkopuolista apua, terapiaa tms? - Nainen35
epätoiv.nainen-1983 kirjoitti:
Kuulostaa kyllä kamalalta tuo miehesi reaktio :( juuri kun sitä tukea eniten kaipaisi, niin toinen vastaa ja uhkailee noin... Oma siippa kait on tärkein tukija. Kurjaa kuulla, että sulla on ollut ihan oikea "syykin" paniikkiin ja en ihmettele yhtään että se on aiheuttanut ongelmia vielä näin jälkikäteenkin. Kävitkö tuolloin kun sairaus todettiin niin missään vertaistukiryhmässä jne. Voisi olla, etttä niistä saisi jotain irti, varsinkin jos miehesi tuki on tuota luokkaa :/
Itselläni on ahdistus (ja joskus paniikki) saanut alkunsa luultavasti jo lapsuudesta ja se puhkesi vasta aikuisena tässä muodossaan ja just silloin kun olin vihdoin onnellinen ja tasapainossa itseni kanssa. Tämän vuoksi koen, että mulle ois terapiasta hyötyä ja varmaan siksi ajattelen, että voiskohan sulle olla hyötyä vertaistuesta jne. kun saisi saman kokeneiden kanssa puhua ja varsinkin jos he ovat olleet terveinä syövän jälkeen niin ehkä siis ehkä saisit sitäkin kautta vähän varmuutta olla pelkäämättä?
Muuten tällästen pelkojen kanssa on inhottavaa elää... Itelleni auttaa parhaiten varmaan se, että olen työssä ja kiireinen ettei ehdi ajattelemaan ja "kuulostelemaan" liikoja. Vaikka koen että työstäkin stressaannun kun pitäis kaikki osata vaikka ei olis jotain koskaan ennen tehnyt... :D Ihminen on siitä tyhmä että se aiheuttaa itselleen turhia paineita ja sitten valittaa kun on stressaantunut...
Miten muuten selvisit siitä ajasta kun oli pieni vauva ja syöpähoidot samaan aikaan? Saitko silloin ulkopuolista apua, terapiaa tms?Hassua miten nää olot heittelee - nyt on taas ollut jo muutaman päivän ollut ihan hyvä olo :) mulla kanssa ehdottomasti olo helpottaa kun on normaalia arkea eli töitä, lasten harrastukset yms.niin ei ehdi liikoja miettiä.
Mä olen aina pelännyt sairastumisia ja lasten myötä tunne on vaan vahvistunut. Syöpädiagnoosi iski siinäkin mielessä mulle pahaan aikaan - mieli kun oli muutenkin herkkänä pienen ihmisen alun kanssa. Onneksi tämä tauti on melko kiltti ja kuten lääkärini sanoi "ei siihen ole ketään moniin vuosiin kuollut". Rankinta oli jättää vain kuukauden ikäinen vauva kotiin ja lähteä kohtuu suureen leikkaukseen, joka pelotti ihan hirveästi. Radiojodihoidon takia jouduin olemaan vielä myöhemmin poissa kuukauden ja ero oli minulle raastavaa. Toisaalta oli mahtavaa huomata, että mieheni pärjäsi tuolloin kolmen alle kouluikäisen kanssa koko tuon ajan. En ole koskaan ollut terapiassa, enkä varsinkaan alussa ollenkaan kokenut sellaista tarvitsevanikaan. Nyt siitä ehkä saattaisi olla hyötyä, lääkkeet kun minulle eivät sovi ollenkaan. Olen vain aina ollut surkea puhumaan ns.vieraille omista asioistani ja huomaan, että esim. Lääkärin vastaanotolla helposti alan vähätellä tilannettani ja oloani, jolloin en tietenkään apua saakaan...
Täytyy vaan yrittää sinnitellä... Onneksi kohta on taas kevät ja kesä, silloin on aina jostain syystä parempi olla :)
- terkkaop
Minulla todettiin paniikkihäiriö 2007. Sain heti cipralexit koska en enää poistunut juuri kotoa.. lääkkeet auttoivat tosi hyvin ja kaikki meni ns. paniikittomasti viime kevääseen saakka. Aloitin opinnot amk:ssa (olen luokkani vanhin, ikää nyt 33v) ja hiljalleen paniikkikohtaukset saivat taas yliotteen minusta. Lääkäriltä sain opamokseja pahimpiin kohtauksiin. Muuten pärjäisin kohtauksieni kanssa mutta minulla vääntää kohtauksen aikana niin pahasti vatsasta, että en voi pidätellä ilmavaivoja (tosi noloa) ja tulee sellainen pakottava ulostamisen tunne. Tuosta en ole vaan oppinut irti, kohtauksen aikana hiki valuu selkääni pitkin ja kuulen omat sydämen lyöntini ja minun on vaikea hengittää.. nuo oireet kestän mutta se muu on niin noloa :( Maanantaina olisi taas paluu koulunpenkille ja olen jo nyt ahdistunut siitä koska tiedän miten vaikeaa luennoilla istuminen minulle on. En saa nauttia opiskelusta yhtään vaikka minä oikeasti pidän siitä. Luokkatoverini tietävät tilanteeni mutta jotenkin eivät sitten kumminkaan ymmärrä? Vai onkohan tuokin taas omaa kuvitelmaani... No joka tapauksessa kohtalotoveri siis täälläkin :)
- liiii
helpotan täällä oloani lukemalla kohtalotovereiden kertomuksia...olen tehnyt niin jo monta päivää, tänään aamusta asti :)
kirjoitan tähän omani josko siitä olisi jollekkin apua...
olen kärsinyt paniikkihäiriöstä ammattikoulusta saakka, opinnot kestivät lopulta viisi vuotta kun välillä oli aikoja jolloin en pystynyt käymään ollenkaan koulussa.
Valmistuttuani muutimme ja hain uutta työtä, taas paniikki tuli, työ jäi ja olin melkein vuoden kotona, siitä hiljalleen pääsin taas jaloilleni ja työelämään...Monta vuotta kului töitä tehden ja ihanasti, uskalsin jopa uuteen työpaikkaan jossa ehdin olla reilun vuoden kunnes tulin raskaaksi.
Olin suurimman osan raskausajastani sairaslomalla paniikin takia, pelkäsin etten pysty työhöni tai vahingoitan vauvaa raskaalla fyysisellä työllä.
Tyttöni ollessa 9kk palasin töihin ilman ongelmia, pystyin ajattelemaan että aiempi paniikki johtui ainoastaan raskaudesta ja siihen liittyvistä peloista...elo oli taas ihanaa
Nyt tyttäreni on vähän reilu 2vuotta.Viime vuoden lopulla päiväni kulkivat omaa rataansa, aamulla koirat ulos ja sitten töihin, iltapäivällä tyttö hoidosta ja normaalit perheen rutiinit illalla ja kappas taas ystäväni paniikki ja ahdistus tuli kuvioihin. Viimeinen viikko elämästäni on kulunut öisin paniikkikohtauksiin heräillen monta kertaa yössä ja päivä menee puoleen ennenkuin saan itseni kasattua edes jotenkuten...iltaisin on pari hyvää tuntia ja sitten pitää taas mennä nukkumaan. Ekoina päivinä huolehdin siitä pystynkö menemään töihin tms, nyt yli viikon kestäneenä olo on sitä luokkaa että toivon vaan saavani itseni siihen kuntoon että pystyn olemaan äiti lapselleni ja hoitamaan kotijutut. nyt en pysty siihenkään. en pysty muuta kuin tutisemaan aamuisin sängyssä ja toivomaan parempaa. iltaisin nautin siitä että pystyn leikkimään tyttäreni kanssa ja olemaan se äiti hänelle joka olen ennen tätäkin ollut. onneksi minulla on hyvä mies ja äitini apuna...lääkitystä nostettiin ja nyt odotan ja toivon että rupeaa tehoamaan...uusi cocktail on cpralex 20mg, lyrica 25mg aamuin illoin ja tarvittaessa opamox ja betasalpaaja... - Pain in my brains
Hei.
Lueskelin ahdistus kertomuksenne ja itellänikin on "paha" ahdistus ollut noin 3 vuotta. Nuorena liian monta traumaattista kokemusta saivat ahdistuksen sekä muut mielenterveys häiriöt laukeamaan näin aikuisiällä. Olen nyt 29 vuotias ja kärsinyt noin3-4 vuotta pahoista ahdistuksista. Pelkään mitä ihmeellisimpiä asioita. Toisia ihmisiä, mitä he minusta puhuvat, tapahtuuko minulle jotain jos liikun yksin jossain. Mikähän tauti minulla nyt on kun keuhkoon pistää sekä lisäksi painajaisunet sekä päivittäisen pelkotilat millon mistäkin asiasta ovat olleet arkipäivääni jo 3-4 vuotta. Tosin tiedän että nämä asiat johtuvat nuorena koettuihin pahoihin traumoihin mutta oireet ja kroppa alkoi vasta nytten noin 10-14 vuoden jälkeen tapahtuneista oireilla. Siirrän monesti pahaa oloani peleihin.. raha sekä tietokonepeleihin että saisin ahdistuksen pois mutta osittain ne lisäävät vain ahdistusta entisestään. Minulla on rakastava puoliso ja muutama hyvä kaveri mutta silti stressaan todella todella pienistä asioista ja olen huolissani milloin mistäkin. Liikunta on tällä hetkellä ainoa henkireikäni josta saan virtaa jaksaa taas päivän eteenpäin. Lääkkeet eivät auttaneet vaikka kokeiltiin mirtazapinista aina oxamin kolmiolääkkeisiin. Muutuin vaan entistä kummallisemmaksi. Minun pitäisi yrittää elää mahdollisimman stressi vapaata elämää että saisin itseni kuntoon mutta se tuntuu jotenkin mahdottomalta. Tiedän että vuosia kestanyt paine ja stressi kuluttaa. Sehän on vielä lisä syy ajatella mitähän aivot sekä muu elimistö tästä stressistä sekä ahdistuksesta kärsii ja mitä uusia sairauksia se tuo tullessaan. Kenties muistihäiriöitä yms? Voin vain sanoa että helpottaa nähdä että on olemassa muitakin asian kanssa kamppailevia vaikka en tätä kenellekkään toivo. Mutta tämä on tietynlainen kiduttava sairaus joka on tuskaista ja ahdistavaa ainakin minulle, koska tautini on kohtalaisen vakava. Mutta toivon muillekin kohtalotovereille jaksamista ja tsemppiä. Kyllä sitä vielä joskus rauhan saa mielelleen. - Anonyymi
Hei! En ole koskaan kommentoinut mihinkään, mutta minua auttaa jos tiedän että on muitakin ihmisiä saman ongelman kanssa, joten siis.
Olen 18-vuotias teini/nainen. Minulle on n. puoli vuotta sitten alkanut tulla todella outoja oireita ja semmoisia mitä en koskaan enne ole kokenut. Oireita ovat mm. löysyys, jos makaan en tunne raajojani, tuntuu kuin leijuisin jos makaan/istun ja välillä myös seistessäni. Olo on todella epätodellisen tuntuinen välillä tuntuu, että en olisi olemassa, mutta tiedän kuitenkin että olen olo on todella outo, ja olen soittanut siitä lääkärille sanottiin, että selvästi ahdistuksesta, ei ole mitään vakavaa siis, vaikka siltä usein tuntuukin. Kun olo pahenee niin alkaa itkettämään ja hyperventiloin ja joskus tulee paniikkikohtauksia. Minulle määrättiin propralia kohtauksii 10mg 2kertaa päivässä, en ole huomannut, että auttaisi mitenkään kovin, kohtauksiin auttaa jollain tavalla, mutta lääkkeistä tulee unihäiriötä. Minulle on varattu ensi kuuksi lääkäriaika. Kirjoitin tästä siksi tänne, koska haluaisin kuulla onko muilla samanlaisia oireita, ja mikä siihen on auttanut psykologi tai terapia? Ja kotona on siis kaikki hyvin ja on kavereita, joten en tiedä mistä tälläinen tunne johtuu.- Anonyymi
Terapiana kognitiivinen psykoterapia saattaisi auttaa. Tosin vain jos terapeutti on oikeasti hyvä eikä sotke vain lisää päätäsi vuosikausiksi.
Ensiapuna voit kokeilla asennoitumisen muuttamista ahdistuksen suhteen.
Voit päättää että vain _tarkkailet_ ahdistusta ja ahdistavia ajatuksia reagoimatta niihin kuin jokin olisi oikeasti vialla.
Olet kokenut ahdistusta aiemminkin siihen kuolematta ja jos sinulla ei ole ahdistuksen taustalla jotain vakavempaa fyysistä ongelmaa niin _muistuta_ itsellesi joka kerta kun tunnet ahdistusta ettei sinulla ole oikeasti mitään hätää.
Mielesi vain käy hetkellisesti ylikierroksilla ja tilanne helpottuu itsestään automaattisesti kunhan vain odotat jonkin aikaa.
Voit ottaa rennosti ja tarkkailla kun ahdistus varmasti hälvenee askel askeleelta - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Terapiana kognitiivinen psykoterapia saattaisi auttaa. Tosin vain jos terapeutti on oikeasti hyvä eikä sotke vain lisää päätäsi vuosikausiksi.
Ensiapuna voit kokeilla asennoitumisen muuttamista ahdistuksen suhteen.
Voit päättää että vain _tarkkailet_ ahdistusta ja ahdistavia ajatuksia reagoimatta niihin kuin jokin olisi oikeasti vialla.
Olet kokenut ahdistusta aiemminkin siihen kuolematta ja jos sinulla ei ole ahdistuksen taustalla jotain vakavempaa fyysistä ongelmaa niin _muistuta_ itsellesi joka kerta kun tunnet ahdistusta ettei sinulla ole oikeasti mitään hätää.
Mielesi vain käy hetkellisesti ylikierroksilla ja tilanne helpottuu itsestään automaattisesti kunhan vain odotat jonkin aikaa.
Voit ottaa rennosti ja tarkkailla kun ahdistus varmasti hälvenee askel askeleeltaKiitos vastauksesta! :)
- Anonyymi
Olisi mukava saada lisää kokemuksia ahdistuksesta. Minullakin nyt ollut pitkään todella kovaa ahdistusta ja voimat vähissä, tuntuu niin raskaalta aamusta iltaan olla ahdistuksen kourissa. Pitäisi vaan jaksaa ja keksiä hallinta keinoja. Voimia kaikille kärsineille:)
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Poliisi tutkii murhaa Paltamossa
Poliisi tutkii Kainuussa sijaitsevassa Paltamon kunnassa epäiltyä henkirikosta, joka on tapahtunut viime viikon perjanta354592Jos me voitais puhua
Jos me voitais puhua tästä, mä sanoisin, että se on vaan tunne ja se menee ohi. Sun ei tarvitse jännittää mua. Mä kyllä203185Jenna meni seksilakkoon
"Olen oppinut ja elän itse siinä uskossa, että feministiset arvot omaava mies on tosi marginaali. Todennäköisyys, että t2692331Jere, 23, ja Aliisa, 20, aloittavat aamunsa Subutexilla tai rauhoittavilla: "Vaikka mä käytän..."
Jere, 23, ja Aliisa, 20, ovat pariskunta, joka aloittaa aamunsa Subutexilla tai rauhoittavilla. Jere on ollut koko aikui532197- 1642056
Vain yksi elämä
Jonka haluaisin jakaa sinun kanssasi. Universumi heitti noppaa ja teki huonon pilan, antoi minun tavata sinut ja rakastu891670- 171653
Vielä kerran.
Muista että olet ihan itse aloittanut tämän. En ei silti sinua syyllistä tai muutenkaan koskaan tule mainitsemaan tästä3601651Aku Hirviniemi tekee paluun televisioon Aiemmin hyllytetty ohjelma nähdään nyt tv:ssä.
Hmmm.....Miksi? Onko asiaton käytös nyt yht´äkkiä painettu villaisella ja unohdettu? Kaiken sitä nykyään saakin anteeksi1131622M nainen tiedätkö mitä
Rovaniemellä sataa nyt lunta, just nyt kun lähden pohjoiseen. Älä ota mitään paineita tästä mun ihastumisesta sinuun, ti151279