Lapin lumoa ja jyrkänteitä

-Täällä on tosi kaunista. Näetkö tuon tasahuippuisen vuoren?

-Joo, näen. Jaksatko jo kantaa oman rinkkasi, tyttö?

Oli loppukesä, auringon paistetta, hikeä...
Tundralla tarpoi tuulessa 13-vuotias tyttö ja neljäkymppinen mies. Tuulesta huolimatta eteenpäin puskeminen oli hikistä hommaa. Kuitenkin, jos pysähtyi, tuli heti tutuksi tämän varteenotettavan luonnonvoiman kanssa.

-Anna se tänne vaan, herra Henrikson.

-Tuo olkoon viimeinen kerta, kun kutsut minua tuolla nimellä, mies tuhahti kiukkuisena tytölle.

-Mutta sehän on nimesi. Sinäkin saat kutsua minua neiti Avovaara-Hömppäiseksi, jos vain haluat.

Tyttö kikatteli. Mies tuhahteli. He suuntasivat vuorille, noille Norjan jylhille epätasaisuuksille. Vaivaiskoivut rahisivat jaloissa, rakkuloita aristi ja miehen mieltä ahdisti.

-Mihin luulet isän menneen, herra Henrikson? Katosi niin yht'äkkiä.

-No, jos haluat tietää, niin ei utuisinta aavistustakaan. Rupesi yöllä sekoilemaan jostain hemmetin aarteesta, mokoma ukko, joka olisi kätkettynä kaksoishuippuisen vuoren haaroväliin...

Tyttö kikatteli miehen sanavalinnalle.

-...Ja aamulla olivat vain hänen vastuullaan olleet muonat jäljellä... Lähti varmaan aarteensa perään. Nääntyy, ukko, nälkään, ellei häntä löydetä. Niin sekavassa tilassakin.

Kaukana vasemmalla laidunsi suuri porotokka tundran niukkia antimia. Mies ja tyttö eivät pysähtyneet edes levähtääkseen. Ilta hämysi maisemaa vain niukalti, kunnioittaen Lapin kesäöiden kirkkautta.

Kellosta he eivät välittäneet, mutta se oli varmasti paljon, kun he olivat saavuttaneet ensimmäisen vuorenjuuren. Mies kantoi taas tytön rinkkaa ja joutuisi kohta kantamaan tytönkin, elleivät he lepäisi. Tyttö ei ollut jaksanut kikatella enää aikoihin, sillä hänen jäseniään kolotti ja silmiä kiristi ja kuivasi. He leiriytyivät loppuyöksi niille sijoilleen.

Aamulla mies oli aikaisin pystyssä valmistautumassa etsintään. Hän lorautti Lapin kirkkaita tytön kasvoille, suoraan vuoristopurosta. Tyttö könysi jaloilleen ja rupesi astelemaan eilisestä kipeytyneillä jaloillaan.




-Mitä helvettiä, perkele!

He olivat kulkeneet jo hyvän matkaa ylös vuorille.

-Tuolla on Juhan hattu, lojuu rinteessä! mies ähki ilmoille.

Kummatkin pinnistivät juoksuun tarkastelemaan päähinettä. Siinä se sorassa lojui. Mies nosti vihreän päälaenkannen arvostavasti käteensä ja he seisoivat hetken hiljaa. Edelleen sanaakaan sanomatta mies lähti seuraamaan tuskin huomattavia jalanjälkiä hieman oikealle.

Näin ylhäällä ei ollut puista tietoakaan, ei tosin suuressa määrin muistakaan kasveista. Vauhti oli melkoinen, kun molempien adrenaliinipitoisuus kohosi veressä jyrkästi. Jalat saivat voimaa.

Nyt kuului ihmis-ääniä suuren järkäleen takaa. Hätääntyneitä ääniä. Se ei ennustanut hyvää. Kieli kuulosti ruotsilta, jota kumpikaan ei epäonnekseen ymmärtänyt. Saavuttuaan paikalle, he näkivät naisen itkevän maassa, kahden miehen katselevan alas jyrkänteeltä ja näyttävän neuvottomilta. Toinen nainen piteli käsiä suunsa edessä tuijottaen järkyttyneen näköisenä kaukaisuuteen.

Ruotsalaiset näkivät vieraat ja miehet tulivat kaksikkoa vastaan. He eivät saaneet pyyhittyä neuvottomia ilmeitä kasvoiltaan.

-Hej!

-Hei...

Kun kävi ilmi, etteivät he pystyisi kommunikoimaan sanoilla yhtään moniulotteisemmin, suomalainen mies näytti ruotsalaisille vihreää lakkia. Hetken hiljaa oltuaan ruotsalaiset osoittivat jyrkänteelle päin. Viesti meni perille.

Suomalaisten mitään ymmärtämättä ruotsalaiset puhuivat, miten onneton ruotsia taitava ukko oli kertonut hukanneensa hattunsa kiivetessään.