Antti Tuuri "Rauta-antura"

Ehdit ensin, onneksi olkoon.
Sain Rauta-anturan luettua just edellisenä yönä, kun Tuuri Kirjamessuilla kertoi teoksen taustasta. 19-vuotiaan minähenkilö Heikki Ojalan kokemukset perustuvat paljolti Tuurin enon sotakokemuksiin. Omin käsin hän kaiversi reiän, jota kautta Siilasvuon sotasaaliskonjakit valutettiin parempaan tai ainakin useamman käyttöön.
Samanaikaisesti syntyi pikku-Antti jossain Kauhavalla.
Myös Iiläisten veteraanien kertomuksista on ammennettu. Tyyli on tuttua Tuuria, kaikki suodattuu minähenkilön kautta, mutta kuten sanot isotkin asiat tulevat hyvin esiin.
Traagisin hahmo lie vaimoaan hylättyjen saksalaismorsianten joukosta etsivä pappi. Kuinkahan siinäkin kävi lopulta, jää vaivaamaan. Tuleeko germaanien polkemasta kunnon ruustinnaa, kuten miehet epäilevät.
Yhteen nimeltä mainittuun hahmoon, Simon pappiin, olen törmännyt reaalimaailmassakin. Vietti eläkepäiviä Oulussa 80-luvun alussa ja sattui omistamaan silloisen työsuhdeasuntoni. Kyllä Suomi on pieni.

Tuuria lainaten: Tornion takavarikoitujen viinapullojen rikkominen ratapenkkaan oli monelle sodan traagisin kokemus. Tuhansia litroja valumassa pikkuhiljaa Tornionjokeen, huuhdellen mennessään rantapenkan ruumiiden viimeiset veret. Niin suuri oli saksalaisten jättämä varikko, vaikkei likikään kaikkia saatu pois aktiiveilta evakuoitsijoilta.
Jotain samaa tässä on kuin Kylmien kyytimiehessä. Miten säilyttää inhimillisyys epäinhimillisissä olosuhteissa.

Luulen tietäväni Lapin sodasta aavistuksen. Isäni oli samaa -25 syntyneitten ikäluokkaa, joka ehti Kannakselle ja lähetettiin sitten Pohjoiseen ex-aseveljiä karkoittamaan. Hän kulki vain paljon ylemmäs jokivartta, aina seuraavan vuoden pääsiäiseen asti.

Tuurin kirjojen taso on laskenut kuin lehmänhäntä.Pelkkää:juotiin kahvit,mentiin syömään,tehtiin nuotio.Kyllä pitäs tajuta millon lopettaa kirjojen kirjoittamisen,jos ei oo mitään asiaa.Mutta nimihän myy.Kaikki rahat pois.