Harkinta aika avioliitossa

Ihan pieni huomautus ensin: jos harkinta-aika oli menossa, niin silloin hän oli vielä ihan virallisesti vielä avioliitossa. Ero tulee voimaan vasta sitten, jos harkinta-ajan jälkeen jompikumpi osapuoli tai molemmat yhdessä uudistaa erohakemuksen.

Mutta olen samaa mieltä siitä, että pitää reilusti kertoa heti alussa tilanne.

Jos on päättänyt eron, on harkinta-aika vain pakollinen viivytys, jolloin jotkut haluavat käyttää sen etsintään.

Jotain kunnioitusta lakia kohtaan eli harkinta-aika on todella aika jolloin ei pyydystetä ketään, vaan harkitaan ja mietiään. Eiköhän se olisi kaikkien osapuolien kannalta tärkempi juttu jatkoa ajatellen. Seis kaikki suhteet, vasta kun lopullinen ero on vahvistettu voi alkaa jonkin kanssa uutta elämää, mutta kyllä toivoisin jokaisen seurusteluistaan huolimatta asuvan ihan eri osoitteessa ainakin vuoden, pari eronsa jälkeen.
Jos on lapsia perheessä, eiköhän pitäisi enmmään panostaa heidän kanssa yhdessäoloon niinä hetkinä kun eron jälkeen ovat edes enää mahdollisiakaan.
Lapsien erotrauma tulee eteen vuoden -parin sisällä ja se tulee ihan varmasti.

Eivät ne lapset oireile tyhjistä asioista koulussa, teidän on ihan turha syyttää lastanne, vika on itsessänne, nyt pitäisi auttaa lasta ohi tuon myllerlyksen. siihen tilaan ei tarvita ketaan uutta kodin seinien sisälle jännitettä lapsille lisäämään.

Tuskin olette siihen ekaankaan suhteeseen syöksyneet päätä pahkaa samaan talouteen asumaan, saatikka että nyt ovatkin edellisen liiton lapset monesti mukana. Järkikulta hoi, älä jätä!

Eroa harkinnut vuosia, ollut henkisesti niin yksin, että avioeropapereiden jättäminen oli vain tekninen seikka. Heti papereiden jättämisen jälkeen koin olevani vapaa, mikä ihanan helpottunut tunne. Toki naimisissa tietenkin siihen asti, kunnes tuomio erosta on täysin virallinen. Mutta ei tässä tarvitse enää mitään harkita, kun asia on niin selvä ja minulle tämä puoli vuotta on vain pakollista odotteluaikaa.

Voi voi. "Eroava", ei se niin yksinkertaista olo tuo tunne-elämä. Vielä sen huomaat.

No kyllä taas tuli parilta kirjoittajalta täyttä tuubaa torven täydeltä. Jos on todella asian miettinyt ja päättänyt, niin onhan se asia henkisesti selvä heti ensimmäisessä erässä eli harkinta-ajan alkaessa. Eli ei siinä sinänsä ole mitään estettä uudelle suhteelle (alkaahan monella se uusi suhde jo ennen ensimmäisten papereiden jättöäkin!) Mutta uutta kumppania kohtaan pitää olla reilu eli se ei ole oikein, että salaa vielä voimassaolevan avioliiton.

Eipä sillä. Minä tapailin hyvin ohimenevästi jokunen vuosi sitten naista, joka sanoi olevansa kypsä lähtemään liitostaan, kun "vain joku tulisi ja ottaisi". Totesin, ettei se ole terve malli ja jätin sen suhteen rakentelun silleen.

Joo..niitä juttuja on paljon joissa sanotaan että lähtee kun tulee joku...mutta sitten kun on tosi kysymyksessä niin ei olekaan helppo toteuttaa sitä lähtemistä...

Meidän harkinta-aika alkoi virallisesti pari kuukautta sitten. Mutta oikeasti erosta alettiin puhua jo neljä kuukautta aikaisemmin. Kaikkea koitin, itse olisin ollut valmis hakemaan apua ulkopuolisilta suhteen pelastamiseksi. Ei kelvannut silloin, eikä kelpaa keväälläkään. Mitään toivoa ei kuulemma ole. Puoliso ei jaksanut enää? Kestänyt arkea kanssani. Miksi kiduttaa itseään, jos tunne kuolee?

Eli kyllä meille tuo on ihan lain muodollisuus. Molemmat painelevat jo omilla teillään, vaikka tosiaan virallinen harkinta-aika on vasta kohta puolivälissä.
Mitään yhteistä meillä ei matrerialisesti ole, talo kokonaan toisen ja avioehto. Lapsia ei ole.
Ennen aurinko alkaa kiertää vastapäivään, kun me palaisimme harkinta-ajan jälkeen takaisin liittoon riitelemään kaikesta.

kyllä harkinta-ajalla voi alkaa seurustella, seurusteleehan jotkin jo aviossa ollessa, kuten minun ex.ä..

Se harkinta-aika on vain 6 kuukautta, joten se pitää kestää ilman vouhotusta.

Mikä näistä liitoista tekee yksinäisiä, mitä pitäisi olla, tiedättekö edes itsekään.

Sen mitä näin eräänkin kohdalla, onkin jotain muuta kuin tasapainoista elämää. Kun perheellinen pienten lasten äiti, alkaa vouhottaa kuin alaikäinen kakara, on jumalatonta isottelua, toisten ihmisten jatkuvaa arvostelua, pitää juoda kuin mies, oitää pelata golfia, pitää olla kanoottia, pitää olla näyttävää joka puolella ja velaksi kaikki, kyllä siiheh luunsa vääntää se luuseri, joka haluaa oikein hyväksikäyttää.

Mutta ne lapset, niille ei ole vaatteita päälle, eikä siitä huolehdita missä kamppeissa menevät kouluun, päiväkotiin, ei ole koululaiselle välipalaa jääkaapissa, sillä kaikki rahat menee tuohon näyttelemiseen.
Kaikki puheet ovat pelkkää valhetta, tätä on eronneen naisen olotila, kun se vouhotus menee.

Koettakaapa miettiä, mitä kaikkein läheisimmät tässä tilanteessa joutuvat kokemaan ja etenkin ne lapset. Ne ovat tiellä ihan kaikessa ja lisäksi tuo luuseri uusikko syytää lapsia ja toimii kuten sen pienen Erikan "paha äitipuoli" tekee tekoja, jotka laittaa lapsen syyksi ja tämä karkaraksi muuttunut äiti uskoo ja rankaisee lasta syyttömästi.

Samahan se taitaa olla siellä isienkin puolella, että enemmän se lasten ikävä on valhaetta, kun uusi eukko pentuineen on nyt etusijalla.
Kyllä sille riittää läheisyyttä, matkoja, mutta miksi ei tuolle omien lasten äidille, jonka ihan väen väkisin aikoinaan halusi puolisokseen. Juoksi kuin kulkukoira milloin minkäkinlaisen eukon helmojen perässä, kun katsoo Facebook sivuja, näkee sellaisen akkalauman kavereine, jotta pyörryttää, tätäkö ovat tämän päivän isät.

Ensinnäkin tuntuu aivan älyttömältä, että nuo neljäkymppiset miehet ovat noilla huuhaa sivuilla edes mukana. Kyllä on elämästä kaikki arvot kadonneet.

Tuhon omia ovat nämä vanhammat, toivottavasti joku taho pelastaa etenkin jotenkin lapset noilta kakaroilta.

Sitten on tuo taloudelleinen puoli, sitä pitää olla niin koppava ja ylimieleinen kaikkia kohtaan ja ostaa vaikka ei olisi varojakaan, kun maksaa asunolainaa, joka on todella liian suuri ja lisäksi vielä kulutusluottoja, kun pitää varmasti päästä laskettelemaan, golfreissuille ja pitää noita kuliseja yllä. Sitten ei todellakaan ole enää ruokaan rahaa ja mikä kauheinta lasten lapsilisät ja elatusrahat menevät omiin tarkoituksiin eikä lainkaan lapsen hyväksi.
Kun lapsille antaa mummit ja vaarit rahaa, nekin vievät tai tuo uusikko varastaa.

näin oli mullakin, yritin näyttää, et minä löydän kans uuden kun ex petti ja erosin siksi, mutta eipä kestänyt uusi suhdekkaan..

Toivottavasti ei yksikään uusi suhde tuolla lähtökohdalla kestä, sillä se on helvetti eikä mikään onni.

Erova ihminen, älä pilaa elämääsi uusilla suhteilla, jotka tulevat liian pian eli vaihessaa, jossa entinenkään suhde ei ole käsitelty ja etenkin lasten kriisi on vielä tulematta, sekin kestää ainakin sen kaksi vuotta, joten avun hakeminen heille on paljon tärkeämpää.

Jos vielä joku eronnut ilkeää sanoa, että siitähän na lapset menee ohi heittäen ja että huonossa liitossa lapsetkin kärsivät tai muuta yhtä tyhmää.
On tieteellisesti todistettu, että jos lapsi ei ole ollut kodissaan vaarassa, hänelle ero on valtavan suuri trauma elämässä, olipa se aikuinen kuinka toista mieltä.
Lapsen oireilut tulevat ihan varmasti esille tavalla tai toisella ja ne teidän pitäisi itse nähdä ja ymmärtää, on varsin hirveää jos siinä vielä oma äiti tai isä syyttää ja nimittelee narsistiksi ja samanlaiseksi jääräpääksi kuin entistä puolisoa.

Kuka pelastaisi nämä lapaset noiden hirviöiden luota pois.

Oletteko muuten laittaneet merkille, että eroperheiden ja uusioperheiden elämä on hyvin sisäänpäin kääntynyttä, kodin ikkunat saattavat olla kaiken päivää peitettyinä sälekaihtimilla, kenenkään naapurin kanssa eivät keskustele.
Tätä näen tässä omasa ympäristössä jo monessa talossa, eivät heidän lapsensa edes ole pihassa leikkimässä.

Oletko nähneet eroavia ihmsiä ja joutuneet mukaan kuulemaan ja näkemään heidän ajatuksiaan. No minä jouduin työni puolesta ja oli kyllä aika pahaa nähtävää, sama ihminen joka ennen oli ollut sosiaalinen ja iloinen kin lastensa, saattoi istua edessäni nyt kuin vanha ihminen, kasvot olivat ilmeettömät, ja jutut kuin mielisairaalla, ei mitään tolkkua ajatuksissa.

Tällä ihmisellä oli kuitenkin salasuhde, joka vei eroon, tämä toinen osapuoli oli sentään sellaisessa kunnossa, että pystyi asioita hoitamaan. Siksi ihmettelen miten tämä jolla oli tämä uusi suhde olikin noin harhassa, ja täysin sairaan oloinen.
Pienet lapset, eivät vielä tainneet edea kävellä kaksoset.

sattui niin, että muutti tuon salasuhteensa kanssa tuohon naapuriin, on tosi sulkeutunut, pihalla ei näy, eikä tuo uusi nyt entistä parempi ole millään tasolla.
Kyllä laittaa ihmettlemään.

On eroja ja eroja, ja eroavia erilaisia.

Itse tapasin nykyisen mieheni, kun hänen harkinta-aikaansa oli jäljellä vielä kuukausi. Eroa tämä 20 vuotta yhdessä ollut pari oli tehnyt jo useamman vuoden, jo niin pitkälle että erilliset asunnotkin oli jo vuosia aiemmin kertaalleen hankittu. Sitten taas ero peruttu. Exällään oli tavatessamme jo uusi mies, jonka kanssa asui ja suunnitteli häitä.

Olisiko minun pitänyt odottaa? Tai tämän mieheni? Tarkalleen ottaen mitä? Sitäkö että exänsä alkoi taas harkinta-ajan lähestyessä umpeutumistaan perumaan halujaan ja tekojaan? (niin muuten kävikin, ei kuulemma halunnutkaan erota, ei vain kertonut miten minä ja se uusi miehensä siihen yhtälöön olisi sopinut). Onneksi mieheni ei ottanut kuuleviin korviinsa, Minulle mies sanoi, ettei enää koskaan ole kenenkään kanssa "koska muuta ei ole, nyt tietää miltä tuntuu kun on kumppani jota ilman ei voi olla"...

Harkinta-aikaa korostavat haikailevat vielä takaisin. Se on ihan luonnollista, mutta kyllä se soutaminen ja huopaaminenkin on yhtä helvettiä... Kuinka moni suhde jatkuu sen jälkeen onnellisena? Ei kovin moni.

Mieheni on seilannut ja huovannut uuden naisensa kanssa kaksi vuotta ja samoin minunkin. Itse olen ollut nyt lähes yksin koko vuoden kotona. Mies laittoi suuttumustaan asumuseron vireille pari kuukautta sitten. Hän on asunut jo kaksi vuotta naisensa luona, mutta on kirjoilla yhäkin kotona. Mies on heittämässä minua pihalle, vaikka ei asu täällä lainkaan tai edes kykene hoitamaan omakotitaloa. Olen katsellut jo uutta asuntoa, vaikka sydämmestäni toivon, että olisin voinut antaa meidän lapsellemme turvallisen kodin, kunnes löytää oman paikkansa. Se ei ole mahdollista ja nyt melko raskain sydämmin etsin asuntoa, mutta tunne-elämäni on ok, jolle exän heittelemistä munilla oteta huomioon. Minua vaa ärsyttää petturiukon kotona vierailut ja tapa jolla hän on vältellyt vastuutaan kokoa ajan.

Alkutilanne:

Nopeesti ekat tavattiin, kummallakin se teinirakkaus, jonka seurauksena mentiin yhteen ja tehtiin tahoillamme lapset. Liittoja kesti molemmilla liki 30 vuotta. Sitten lapset aikuistui ja erottiin sovussa viisikymppisinä.

Itsellä oli heti uusi suhde, se laastari, joka kesti vuoden. Sitten olin taas yksin miettien syntejä syviä, kunnes tapasin (luulin) minulle tarkoitetun naisen.

Kaikki heitin taakseni vuoksi hänen. Nopeasti yhteiseen osoitteeseen muutettiin, melkein kolme vuotta oltiin kimpassa. Naimisiinkin ehdittiin.

Sitten vaan. Jokin ei toiminut ja juteltiin. Ei riitoja, ei pettämisiä. Vaimo sanoi, että ei tää ole sitä mitä hän haluaa loppuelämältä. Tunne katosi.

Mulle vähän shokki, kun mulla oli vielä silloin tunteita.
Mutta ketään ei voi pakottaa rakastamaan itseään. Jos tunteet kuolee, niin niin käy. Käsittelin asian ja kunniotin tulevan eksän ajatuksia.

Sovussa laitettiin ykkösvaihe viereille ja sovittiin, että jos jompi kumpi löytää aiemmin kuin puoli vuotta uuden, ei siinä mitään.

Meillä oli kuitenkin niin hulvaton ja kasvattava suhde se, mitä yhdesä oltiin, että varmaan molemmat opimme ja koimme jotain uutta ja annoimme toisillemme paljon. Ja saimme ja koimme sellaista, mikä jäi pienenä teininä ykkössuhteessa kokematta.

Nyt on neljä kuukautta harkintaa mennyt. Molemmilla uusia kokemuksia.. Toisella kevempää, toisella vakavampaa..

Kaverit ollaan loppuikämme, mutta muutama päivä sitten sovittiin, että paluuta ei ole.
Kakkosvaihe vain muodollisuus.

Musta ihan ok.
Ikää sen verran ja loppuelämää jäljellä kohtalaisen vähän. Miksi emme eläisi kuten hyvältä tuntuu? Miksi hampaat irvessä odottaa jokin puoli vuotta?

Jonkin hemmetin lain takia, joka haiskahtaa kirkkoon kytketyltä, hyi.

On hyvä, että on olemassa tämmönen harkintaaika, Nykyään on muutenkin niin vähän minkäänlaisia pidäkkeitä jotka vaikeuttaa ihmisiä tolloilemasta ja tekemästä pitemmän päälle haitallisia ratkaisuja. Oman ja muiden ihmisten elämien suhteen.

Hyvä, että ees jollain lailla yhteiskunta holhoaa. Ja saahan tuossa oikeen sitte miettiä. Että oliko sittenkään niin hyvä ratkaisu.

Ei siinä mitään harkintaa ole tehty jos heti paperin mentyä oikeuteen on jo uusi tyyppi yökylässä.

Kyllä yökyläläisiä on usein tulossa jos niitä vonkaa, mutta tuliko ajatelluksi yhtään mitään muuta. Onko yhdeseläminen mielstänne ainoastaan tuota seksiä.
Jotenkin vaan tuntuu aivan hirveältä edes ajatella, että heti on toinen ihminen sängyssä, onko se sitä vapautta.
Minne unohtuu vastuu omasta elämästä, taloudesta, lapsista, työelämästä.
Onko kaikki muu yhdentekevää.

Muuten kuinka monesti se onni on muuttunut ja monesti on tullut pettymys, jota nyt ei uskalla edes itselleen ääneen lausua. Koettakaapa nähdä kirjoitella, jospa saisitte tätä kautta sanotuksi sen mitä ette muutoin uskalla, harjoittelua. Esimerkiski täällä voi harjoitella, kuinka laittaa se laastari ulos elämästä.

Mikä helvetti se on jo ei tarvitse avioseksiä harjoittaa? Helpotus.