Onko olemassa masentuneita?

Oi, kyllä voin sanoa, että tänä syksynä olen ollut epätavallisen masentunut.
Olen pohtinut syitä, kun olen aina ollut aika positiivinen, empaattinen, sympaattinen, iloinen ja elämänmyönteinen.

Mutta mikään ei ole auttanut - olen saamaton, alakuloinen ja väynyt. Tekee mieli nukkua pitkään ja ottaa päiväunet. Ei ole nälkäkään, ei tee mieli ulos lenkillekään - aina sataa ja on niin pimeätäkin.

Näin tämä loka- ja marraskuu on minulla mennyt.

Ja tähän tulokseen olen tullut, että auringollakin on aikamoinen vaikutus.
Ei ole kovin paljon ollut kauniita, kuulaita päiviä ollut jolloin aurinko olisi loistanut sinitaivaalta vähän kirpeään syyssäähän.

Tietenkin minulta voi puuttua D-vitamiinia tai B:täkinkö kaivattaisiin, lääkärinikin sanoi, että otetaan muutama lisäkoe. Toivottavasti ei mitään vakavaa.

Nyt kuitenkin tulin hieman iloisemmaksi, kun meillä oli yhteiset pikkujoulujuhlat lasten ja lastenlasten kanssa. Oli mukava nähdä lapsien iloista hyörinää ja iloisia kasvoja, kynttillänvaloa ja punaisia joulutähtiä, lyhtyjen palavan pihalla,
glögiä ja torttuja sekä pipareita.

Onneksi tykkään tästä joulunajasta - sen väreistä ja musiikista, rauhastakin,
jospa vielä tulisi vähän luntakin....

Vielä jatkan, että en mielelläni syö mitään masennuspillereitä. Mutta jos tämä masennus ei hälvene ajanoloon, niin kyllä täytyy harkita sitäkin mahdollisuutta.

Tottakai noita podetaan koko ajan.
Niiden taustalle painamiseksi yritetään välillä leipoa pullaa, kutoa sukkaa, ihailla punaisia tupia tai järjestää suurella vaivalla juhlat tai kutsut. Sitten sekin touhuilu alkaa väsyttää ja kyllästyttää, onkin taas mukava löhötä sohvalla tv:ta katsellen ja torkkuen jonkun aikaa, kunnes taas sekin alkaa kyllästyttää. Tätähän on koko elämä.
Yleisohje vaivaan on kaiken ikäisille, että hakeudu muiden seuraan jos vain pystyt.
Kaltaisiasi on enemmistö. Niitä löytyy yksin kotoaan ja sitten sieltä muiden seurasta, siksihän ne sinne muiden seuraan on menneet.
Ei kannata stressata ja haikailla vastuita ja jaksamispakkoja takaisin, joista on päässyt irti.
Onni on, ettei enää tarvitse herätä töihin joka aamu klo 6, ei vastata 24/7 lapsista, ei ulkoiluttaa koiraa koiran ehdoilla ja aikataululla kolme kertaa päivässä, ei tehdä lumitöitä heti kun lunta sataa, ei leikata ruohoa jne. Saa ajatella itseään, elää omaa aikatauluaan, ahdistua ja väsyä niin, ettei siitä tule seurauksia muille.
Kannattaa kaivaa nyt jo luvallisesti takaisin esiin unohtunut teini-iän huolettomuus, josta aikanaan oli niin kurjaa luopua aikuisenelämänvaatimusten tullessa elämään mukaan.
Nykyiset nuoret ei siitä huolettomuudesta varmaan enää luovukaan, vaan pysyttelevät ikiteineinä koko elämänsä. Se on siis jopa muodikastakin, 2000-lukua.
Siitä tuli just ohjelmakin Teemalta: Syrjäytyneet nuoret (= elämänviisaat nuoret?). ;)

Joka aamu herätesäni totean että taas yksi päivä vähemmän...
Ikää on 80 v. terveyttä on riittänyt, mutta minä hetkenä tahansa tämän ikäinen voi saada jonkun slaagin, ja sitten ollaan missä ollaan!

Järjestelen tavaroitani, merkkaan nimiä valokuviin, hävitän kirjeitäni ja muistiinpanojani, jaan kauniit vanhat esineeni jälkipolville ja kerron niiden historiat, sillä minua kylmää ajatella, että ne joutuisivat kirpputorille ja kaupattaisiin ihmisille, joille ei niiden historia kiinnosta.

Pitää opetella luopumaan, mutta kovalle ottaa.

Aika paha ra-ma-vit nyt on päällä. Johtuu sateesta ja siitä, että vuoteen ei ole tarvinnut aurinkolaseja ottaa esiin. :(

Minä en viitsi haikailla tavaroitteni perään. Kyllä ne lapseni sitten osaavat valkata ne 'arvotavarat ja muut sellaiset joita mielivät'. Kaikilla lapsillani on jo omat itse sisustamansa kodit ja omanmakuisensa esineet.

Yritän elää tätä päivää ja mielessäni ajattelen edes jonkin työn, mitä hommailen.
Onneksi minulla on ikäisiäni ystäviä muutama, yhteisiä rientoja sekä tuttuja - ettei tarvitse mykkänä päiväänsä viettää. Toki minulla on lastenlapsia ja niistä iloitsen todella ja mielelläni hoidankin välillä heitä. Ja pari mukavaa harrastustakin minulla on kun vaan viitsii ja huvittaa mennä mukaan. Yksinkin viihdyn kotona ja välillä tehdä ristikoita, lukea, katsella tv:tä tai kuunnella radiota ym.

Mutta kieltämättä se alakulo ja saamattomuus välillä vaivaa - tähän asti olen ollut sinut sen kanssa, kun koen kuitenkin iloa ja tyytyväisyyttä elämisestä ja olemisesta. Noo-o, ehkä se on vaan tätä kaamosväsymystä. Joulun jälkeen jo valoisuus taas lisääntyy....

En aio ottaa mitään hirveätä stressiä joulusta, mutta pidän joulunajasta jo senkin takia, kun tapaan rakkaimpiani ja saamme viettää yhteistä aikaa.

mieliala usein vaihtelee, ja ei kyse ole masennuksesta, minusta tuntuu, että nykyisin puhutaan ihan liikaa masennuksesta, siksikö nuoretkin uskoo olevansa masentuneita, jos ei aina ole mukavaa...

Niin, onneksi nykyään uskalletaan puhua masennuksesta.
Minulla se on jo kestänyt yli 10v,
ja rampauttanut elämää.
Todellakaan ei pienestä "alakulosta" kaikilla ole kysymys.

Silti kovin toivoisin jaksavani olla mummona pienelle
lapsenlapselleni...
Onneksi hän ei vielä tiedä masennuksesta mitään :)
Itse koen syyllisyyttä kun en saa lähdettyä katsomaan,
niimpäin menee, että he tulevat minun luokseni.

Ystäviä 0 kpl.
Enkä usko olevani ainoa...

Hei vm-58
Et ole todellakaan ainoa, olen itse työkyvyttömyyseläkkeellä depression ja yl.ahdistuneisuushäiriön takia, ollut jo liki 8 vuotta. Ja todella sanojesi mukaisesti rampauttaa elämää...

Lapsenlapsia jaksan hoidella ( 3kpl), kiitos ihanan puolisoni, eli yhdessä hoidellaan. Itse en tuon yl.ahd.häiriön takia juurikaan voi poistua kotoa, en oikein minnekään, mutta onneksi lapsenlapset asuvat mummolaa lähellä ja tulevat tänne. Yökyläänkin. Mikäs sen ihanampaa mummille ja vaarille.

Voin tällä hetkellä suht hyvin, kiitos elämäntilanteen, lääkityksen ja terapian.

Voimia ja jaksamisia sinulle, sekä hyvää joulun odottelua. Älä suotta tunne syylisyyttä, emme me ole itsellemme tätä depressiota halunneet.

Kyllä minä tunnen sama. Ja isovanhemmuus ei auta mitenkään tähän masennuksen.