miten oman lapsen kuolemasta voi selviytyä?

Tää kirjoitus ei tunnu oikein hyvältä tällä palstalla.

NIINKÖ

Ei siitä selviäkään koskaan kokonaan. Elämä jatkuu, mutta se muuttuu totaalisesti koko loppuiäksi. Suru on aina läsnä vaikka se ei estäkään elämästä. Aika auttaa. Suruun, kuolemaan ja ikävään tottuu - se on nyt osa minua, elämääni, menneisyyttäni ja tulevaisuuttani. Se on ollut minun ja perheeni osa, joka annettiin meille matkassa kannettavaksi. Vaikka suru on läsnä, on myöskin kiitollisuus siitä, että meillä oli Hän, pois meiltä otettu. Vaikka lapsemme ei enää olekaan keskuudessamme, hänellä on aina paikka sydämissämme, muistoissamme ja mukanamme.

Elämä jatkuu, halusi tai ei. Jos vielä on muitakin lapsia on vaan pakko nousta sieltä sängystä vaikka itseä elämä ei enää kiinnosta. Jotenkin tähän kyllä tottuu, ikävään ja suruun joka on joka hetkessä mukana, sen kanssa on vaan pakko elää, muuta vaihtoehtoa ei ole. Minulla myös tuo kiitollisuus siitä että sain hänet pitää edes sen 10 vuotta mitä sain, siitä en luopuisi mistään hinnasta! Hän löytyy aina minun ja muun perheen sydämestä ja rakkauttahan ei kukaan voi ottaa pois, ei edes kuolema.

Ainoa lapseni kuoli vuosi sitten ja haluaisin tietää mitä tarkoittaa että ei selviä lapsen kuolemasta.Tarkoittaako se sitä että vietät loppuelämäsi psykiatrisessa hoidossa,
tapat itsesi vai kenties jotain muuta ? Itse olen selvinnyt, jos se tarkoittaa sitä että pystyy käymään töissä ja elämään ns.normaalia elämää,mutta mikään ei kuitenkaan ole enää normaalia.Lapsi on mielessä joka päivä,vaikka välillä tuntuu että muut
ihmiset luulevat että olen unohtanut hänet,koska "johan siitä on vuosi kulunut "
Ihmiset ovat kautta aikain menettäneet lapsiaan ja selvinneet siitä koska on ollut pakko.On ollut pellot kylvettävänä ja kantturat lypsettävänä ja ei se ihmisen selviytymismekanismi mihinkään ole hävinnyt tänäkään päivänä.

En ole menettänyt lasta, mutta muita raskaita asioita olen joutunut kokemaan ja läheisiäkin on poisnukkunut. Niin sitä voi luulla, että ei kestä, mutta on vain pakko kestää ja jatkaa elämää tapahtui mitä tahansa. Minua on Jumala auttanut kun oma ymmärrys ja voiamt eivät riitä.

nauti siitä kun saat silittää hänen lämmintä ja pehmeää kättä ,

kun arkun äärellä silitin lapseni kylmää poskea hyvästeiksi, tuntui kun itsestäni olisi jäänyt osa sinne arkkuun iäksi.

hautaustoimisto otti jäähyväismaksua 50 euroa, olin niin väsynyt ja sokissa etten edes jaksanut asiasta valittaa!!!!

"I still have the hammer and the anvil with which to forge still more and better sons!"

http://en.wikipedia.org/wiki/William_Marshal,_1st_Earl_of_Pembroke#Early_life

Ei siitä selviäkään, heti kolme vuotta pojan kuolemasta, raskas paino rinnassa koko ajan. Uni ei tule kunnolla, näen painajaisia kun nukahdan.
Kaikki pelot hävisivät, mitä pelkäämistä enää on, pahin on jo tapahtunut.
Oma kuolema tuntuisi hyvin luonnolliselta, en haudo itsemurhaa, kyllä kuolema tulee kun sen aika on. Lapsen kuolema on niin nurinkurista, asiat menee päälaelleen.

En selviäisi minäkään. Olen muuten mielenterv ongelmainen. Varmaan alkaisin juomaan itseäni hengiltä,jos menettäisin yhdenkään lapsista tai lapsenlapsista.

Vuosi ja kahdeksan kuukautta sitten lähti oma poikani 31 vuotiaana, joka ikinen päivä hän on ajatuksissa. Tuskallistahan tämä on mutta elämän on kuitenkin jatkuttava vaikka joskus tuntuu aamulla että sängystä ei jaksa nousta uuteen päivään.

Nämä kirjoitettu n, 10 vuotta myöhemmin edellisestä kommentista. Vaimoni kuoli v.16 rintasyöpään. Sitä oli edeltänyt n. 6 vuotta aikaisemmin todettu rintasyöpä, joka hoidettiin kahdella leikkauksella ja sytöstaattihoidolla oireettomaksi. Lopputulos oli kuitenkin löhduton ajatellen meitä, minua puolisoana ja lapsia, joita oli kaikkiaan neljä. Nuorin tyttäreni päätti elämänsä oman käden kautta keväällä 22 sairastettuaan vakavaa ahdistueisuushäiviötä n.10 vuotta, siihen emme me läheiset eikä yhteiskunnan terveyspalvelut voineet auttaa. Jäljellä olemme enää minä ja kolme lastani ja heidän neljä lastenlastaan. Miten minä tämän kestän. Elän elämääni korkeintaan tunnin kerrallaan. Pitempään en kykene suunnittelemaan. Yritän olla tukena lapsilleni ja heidän lapsilleen. Olen jo eläkkeellä ja minulla olisi mahdollisuus taas ajatella omaakin elämääni eteenpäin, jos vain löytäisin toisen samanikäisen ja samanmielisen ihmisen rinnalleni, mutta olezn liikaa menneisyyteni vanki, enkä kykene ottamaan alkelta eteenpäin elämässäni. Toiset osapuolet säikähtävät kokemuksiani ja katkaisevat yhteydenpidon. Näin se elämä kantaa.