Hei

Koita saada sitä omaa aikaa joskus,ja hemmotella itseäsi,että jaksat.Ehkä lapsellesi järjestyy hoitoapua.Kun välillä pääsee lataamaan akkuja,jaksaa taas.
Kaikkeen kyllä tottuu,vaikka siellä syvällä se suru luuraa,ja jospa siulla hyvä ystävä...
Ne mun konstit,mulla nyt tosin alzheimerpuoliso,aikuinen hoidettava...
Mie lähden nyt vapaan viettoon kun gubbe hoidossa....;)

Kyllä aikuisen ja varsinkin vanhan ihmisen taantumisen voi paremmin hyväksyä kuin oman lapsen. Vaikka raskasta se on kaikille.
Pystyn kuvittelemaan surusi ja tuskasi. Minun selviämiskeinoni on ollut sellainen että katselen maailmaa ikäänkuin sivustakatsojana. Kun tuska ja suru ylittää kestokyvyn, on ihmisessä itsessäänkin voimia joita ei tiedä olevankaan. Toivon sydämestäni sinulle ja lapsellesi kaikkea hyvää.

Kiitoksia vastauksista. Yritän selvitellä onko täällä jotain muita mahdollisia hoitopaikkoja kuin tuo laitos mielestäni tyttö on vielä aivan liian pieni, en pystyisi jättämään häntä sinne.
Minulla on sisko lähellä mutta ei hän uskalla neitiä ottaa kun kohtaukset ovat senverran rajuja, ymmärrän häntä kyllä hyvin kohtaus ei ole mitään lasten katsottavaa (hänellä on pieniä lapsia) ja järkyttää aikuistakin ohje kun on että kohtauslääke vasta kun on ollut hengittämättä noin viisi miinuuttia ja elvyttää ei saa ennen kuin sydän pysähtyy.

Mutta otetaan vastaan mitä saadaan ja eletään sillä mitä annetaan :)

Jaksamiseen auttaa kun pääsee päivittäin irti itse hoidosta vaikka onkin läsnä.

Mietinpän vaan,miten se on helpompaa hyväksyä vanhuksen tai aikuisen taantuminen ??Ei surulle ole mittaa eikä ikää.Hassu kommentti,minusta ei tämän vaikeempaa voi olla kun koko ajan katsella miehen taantumista,perhe hajonnut,talous mennyt...en koskaan ole löytänyt mitään helpottavaa,enkä tule löytämään.

No mun sydämes lapsella sekä lapsen isällä ykköspaikka,en niitä erottele,mun sydän jo ment,jokaisella se oma surunsa,mutta oli mikä vaan pitää ajatella itseään sairauden keskellä.Antaa ja ottaa aikaa itselleen.

Minulla on lapset ensin, sitten aviopuoliso. Äiti ja sisarukset ovat myös tärkeitä.
Eksyin aiheesta. Aloittaja kysyi neuvoja selviytymiseen.
Meillä hoidettava menee nukkumaan noin kahdeksan aikaan kun annan ilta lääkkeet. Ilta on omaa aikaani. Silloin avaan tietokoneen, saatan hoitaa jalkojani, tehdä kasvohoidon, jotenkin yritän hemmotella itseäni. Olin ennen kova lukemaan, nykyisin en jaksa syventyä kirjaan, lehtiä luen.
Kaikki riippuu kuitenkin siitä nukkuuko puoliso, hän on välillä levoton. Joskus olen niin väsynyt että en jaksa kuin nukkua.
Vapaiden pitäminen on ensiarvoisen tärkeää. Aloittaja sanoi että vapaiden pitäminen ei onnistu, ajan mittaan käy liian rankaksi ilman vapaata.

Se kuka ei ole kokenut lapsen vakavaa sairatumista tai kuolemaa.. ei tiedä mitä se..
äitinä sitä antaisi vaikka oman elämänsä jotta lapsi parantuisi..

Minäkin olen vammaisen lapsen äiti

Tuska on tuska,suru on suru,kukapa voi määritellä kenen suru se suurin,kellä se kurjin omaishoitajuus.Minusta on aina surullista kun jonkun täytyy olla omaishoitaja,luopua itsestään ja laittaa sydämensä likoon,se on niin erilainen maailma,ettei terveet ymmärrä sitä.Katsella vierestä toisen tuska ja ei voi auttaa.Olen monen monta surua käynyt läpi, isäni menettänyt ,lapseni,voimatta mitään,luulin ettei koskaan tulis niin kurjaa kuin mitä nyt on,mutta tulipas se uusi kurjuus..
Joskus ihmettelen mistä kaikki voima tulee,vaikka välillä polvillaan henkisesti,joskus miettinyt mikä se mitta ,kuinka paljon kestää?
Sen olen huomannut,surun kans pitää tehdä töitä,tuskan pitää saada kaivertaa,katkeruus asettuu muuten taloksi.Omaishoitajan pitää olla vähän narsisti ja ajatella myös itseään,mulla se kesti,ja taistelen vieläkin.Omia juttujaan pitää saada joskus tehdä,oli se sit kävely,kirja tai kuppi kahvia rauhassa.Omat jutut auttaa päivittämään omaa päätään ja jaksaa eteenpäin.
Ennen autoin vammaisia lapsiperheitä ja vakavasti sairaita,vanhuksia jne.Vaikeeta oli monella luottaa siihen että joku muukin voi auttaa heitä,joskus sai hätistellä äidit menemään vaikka kampaajalle tunniks.Hyvä tukiverko ja apu on tärkeetä,oli sitten hoidettava lapsi tai aikuinen,yhtä rakas ja arvokas on ihminen ,oli sitten minkä ikäinen vaan.

Noh, meitä äitejäkin on niin monenlaisia. Juuri luin 30-v. brittiäidistä, joka jätti neljä alle 10-vuotiasta lastaan (nuorin1-v) keskenään kotiin ja läksi itse viikoksi etelään. Lapsilla ei ollut edes ruokaa eikä rahaa.

Vaan osataan sitä Suomessakin. Nuoripari telkesi alle 1-v. lapsensa sohvan ja seinän väliin ja jätti yksin kotiin viikonlopuksi, kun itse läksi bilettämään.

Nämä ihmiset ovat henkisesti sairaita. Yleensä äidit suojelevat lastaan vaikka oman henkensä uhrate.
Siinä risttina on oikeassa että suru ja tuska pitää käsitellä, muuten se jää myrkyttämään mielen.
Itselleni on lapset olleet aina ensimmäisellä sijalla, johtuukohan siitä että avioliitto ei onnistunut.
Lapset ovat pärjänneet elämässään hyvin, vielä paremmin kuin ikinä osasin odottaa. Nyt olen olen omaishoitaja äidilleni.
Asumme samassa talossa joten on yksityisyyttäkin.