ihmissuhteet....

Tuskinpa monella oikeasti masentuuneella on ihmissuhteet ihan kunnossa. Itsekkin olen hyvin onnistunut katkaisemaan kaikki suhteet enkä pidä yhteyttä läheisiini, vaikka he sitä kovasti haluaisivatkin.

On todella vaikeaa parantua masennuksesta, jos läheiset eivät osaa muuta sanoa, kun että ota itseesi niskasta kiinni. Mutta myös oma tahto parantua on välttämätöntä. Jos antaa itse periksi, niin vaikeehan siinä omaistenkaan on tilanteelle mitään tehdä.

Täytyy kyllä sanoa, että on sinulla aika moukat vanhemmat, kun kerta sairasta syyllistävät.
Taitaa vanhempasi olla pahasti epäonnistuneita?

Moi vaan. Joo, sama homma täällä. Olen itseasiassa aika kiitettävästi tuhonnut suurimman osan ihmissuhteistani,tai no ei kai nyt kaikki ole minun syytäni, mutta syytän kyllä itseäni melkein kaikesta. Ahdistaa vaan niin älyttömästi. Eikä tähän auta mikään, ei mikään. Ehkä se auttas jos joku tosiaan olis niin vahva et jaksas pysyä rinnalla, mutta tunnen oloni täysin mitättömäksi tällä hetkellä. Tsemppiä sulle!

Hei!

Olen ollut jo monta vuotta enemmän ja vähemmän masentunut. Minä oireilin kans tuolla tavalla kuin kerroit, eli räjähdin pienistäkin asioista eikä mikään yleensäkään jaksanut kiinnostaa. Elämä oli hiton vastenmielistä. Purin pahan olon poikakaveriini ja sen jälkeen aina kadutti hirvittävästi. Myös minä ajattelin, että poikakaverini ansaitsee jotain parempaa kuin minut.

No, meille tuli ero (itse halusin erota monen vuoden jälkeen) ja sitten se helvetti vasta alkoikin. Siitä on nyt noin kaksi vuotta kun viilsin ranteet auki ja halusin todellakin kuolla. Suhteen loputtua olinkin ihan yksin ja pihalla ja masennus oli todellakin viedä mennessään...

Perheeni ei ole missään vaiheessa ymmärtänyt tilannettani ja käyttäytymistäni. Se oli TODELLA loukkaavaa. Silloin kun olisin eniten tukea tarvinnut, en sitä saanut. Ikävistä tapahtumista ei puhuttu ja hoettiin vaan, että kyllä se siitä, päivä kerrallaan. Aloitin masennuslääkityksen ja olisin ollut valmis lähtemään hoitoonkin. Perhe ei halunnut minua hoitoon, voisin kuulemma myöhemmin hävetä tapahtunutta... No, en mennyt hoitoon mutta lääkityksen aloitin.

Tämä päivänä voin ihan hyvin. Lääkkeiden avulla olen päässyt elämän syrjästä kiinni. Voisi sanoa, että lääkkeet pelastivat minut. Tärkeintä masennuksesta parantumisessa on mielestäni hyvät ihmissuhteet. Itse en tukea saanut läheisiltäni, mutta onneksi tapasin noin puoli vuotta sitten ihanan pojan. Seurustelemme ja hän tietää menneisyydestäni. Elämäni on alkanut taas saamaan ihanaa sisältöä.

Lisäksi minulla on pari kaveria, joille olen kertonut sairastumisestani. Olen viettänyt heidän kanssa paljon aikaa ja saanut voimaa jatkaa. Suurin osa kavereistani ei kuitenkaan tiedä masennuksestani mitään. Itse olen tarkoin valinnut ne ihmiset, joille olen siitä kertonut.

Vaikka nyt meneekin ihan hyvin, niin silti saan joskus pieniä 'räjähdyskohtauksia', joiden kohteena on poikakaverini. Olen selittänyt, ettei hän ole niihin syy (syyhän on pitkälti minussa, menneisyydessäni ja missä lie) ja hän on sanonut ymmärtävänsä. Minusta keskustelu auttaa. Aina kun tulee paha olo tai 'räjähdys', niin asia kannattaisi puida poikaystävän kanssa halki. Se kummasti helpottaa ja varmasti vähentää tulevia räjähdyksiä, luulen niin.

Myös se on auttanut minua, että yritän antaa itselleni anteeksi. Eli en syytä koko ajan itseäni enkä mieti mahdollisia epäonnistumisia ja pahoja tekojani. Olen vain ihminen joka tekee virheitä ja niistä kannattaa ottaa opiksi ja sitten unohtaa. Eli älä sinäkään syytä koko ajan itseäsi. Samalla tavalla perheesikin tekee väärin, koska ei ymmärrä tilannettasi vaan käskee ottamaan niskasta kiinni.

Minä olen päättänyt, että en paljon vaivaa ongelmillani perhettäni. Ihan vaan sen takia, koska on se jo tullut ilmi etteivät ne ymmärrä. Miksipä siis kertomaan niille mitään, koska tiedän mikä on vastaus "kyllä se siitä". Kerron pahasta olostani niille, jotka todella haluavat kuulla ja auttaa. Tällä hetkellä siis poikaystävälleni ja parille kaverilleni. Muiden ihmisten ei sitten tarvikaan tietää mitään.

Eli puhu poikakaverisi kanssa ja koeta olla syyllistämättä itseäsi. Unohda perheesi ym. kommentit ryhdistäytymisestä ja keskity enemmän itseesi.

Jaksamista sinulle!

Moikka! Onko jo parempi olo näin 16 vuotta tekstin jättämisestä?

Minullakaan ei ole enää juuri ketään, jos menneeseen elämään vertaa.
Olen kokoajan yksin, ei huvita nähä juuri ketään kun ei mitään mahdollisuutta olla oma itseni ja rentoutua. Kaikki on sekavaa paskaa, vaikka välillä koen elämäni mukavaksi
Istun vain kotona, pelaan pleikkaria, syön, masturboin ja haaveilen elämästä
En ole koskaan ollut parisuhteessa koska pelkään, enkö näe mi käänlaista valonpilkettä siihen suuntaan. Olen usein tosi vihainen ja kiukkuinen epäluuloisuus päissäni, joka johtuu varmasti siitä, kun itse soitan suutani usein ja päässäni käy myrsky kaikista sokkeloista. Ihmiset ajattelee minusta lähinnä pahaa, heidän kanssaan ei voi keskustella koska pidän itseäni niin tyhmänä ja vajaana että nekin niin ajattelee. Suvustani en ole juuri koskaan välittänyt. Ja uusi kaverinikin täysi mulkku ilman syytä, mutta huonosta itsetunnosta kertoo se. En jaksa olla tekemisissä selkasien teeskentelijöiden kanssa.

Kaikille hyville ihmiselle isosti tsempiä! Peace

Niin hyvin kesti että isä kuoli varmaan osittain sen takia kun ei jaksanut mun murheita kohta varmaa toi äitikin kuolee ja melkein kaikki vihaa mua eikä saa edes naista kun edellinen jätti joo parempi mennä narun jatkeeksi ja äkkiä sitten kanssa.

MasentunutMies

Masentuneen tyttöystävänä ja toisen masentuneen läheisenä ystävänä haluaisin kuulla miten hankala paikka on puhua omasta masennuksestaan ja sen perimmäisistä syistä. Tuntuu että kumpikaan ei ole rohjennut minulle kertoa ja olen ymmärtänyt että se voi olla hyväkin asia ettei kaikkea omaa pahaa oloa haluta kipata niskaani ja olen siitä kiitollinen kun elämää mullistaviin ohjeisiin minullakaan ei olisi kortteja. Mutta välillä tuntuu että se tekee pientä henkisen yhteyden muuria välillemme ja haluaisin ymmärtää enemmän ja kuulla syitä ja syvemmin selitettynä mikä mieltä painaa kuin että ollut stressiä ja rankkaa ympäri pyöreästi sanottuna. Koen että se on myös asia josta ei kehtaa suoraan kysyä, vaan ehkä asia jonka toinen kertoo jos siltä tuntuu? Vai kokeeko masentuneet että joku joka ei ole kokenut masennusta ei voisi ikinä ymmärtääkkään vai häpeävätkö he sitä?

Masentuneilla on taipumus keskittyä liikaa omaan itseen, jos lähtee auttamaan muita tavalla tai toisella, niin siinä kohtaa kiitollisia ihmisiä ja karmallisestikin oma tilanne paranee. Nykyisin voi auttaa netissäkin jos ei muuten onnistu.

Masennuksella ei ole syytä, siis jos on kyse oikeasta sairaudesta.

Masennus reaktiona vastoinkäymisiin ei ole sairaus. Jokainen on joskus masentunut menetyksistä, epäonnistumisista jne johtuen, mutta se ei ole sairautta. Se menee itsestään ohi, kun ei jää vastoinkäymisiin vellomaan pidemmäksi aikaa.

Vain masennus, jolla ei ole syytä, on sairaus. Silloin on mentävä lääkäriin saamaan apua.

Mä poltan sut elävältä.