2-vuotias ja kaverit

Kaksivuotias leikkii vielä aika paljon rinnakkaisleikkejä ja matka kohti yhteisleikkejä on vasta aluillaan. Annan lapsellesi turvallinen olo hänen ottaessaan kontaktia muihin lapsiin.

http://www.vauva.fi/artikkeli/kehitys/613/ystavyyden_alkeet

Kotiäitinä ollessani ja naapuripuiston hoitolapsia seuranneina en ikinä nähnyt yhtään alle 3-vuotiasta joka oikeasti leikkisi vastavuoroisesti toisten kanssa, vaan kyllä se leikki on aina rinnakkaisleikkiä ja ovat itsekseen pihalla. Kaikki 3-vuotiaatkaan eivät vielä leiki, vaan jotkut vasta 4-vuotiaina ja ihan normaalia sekin. Itseäni aina huvittaa kun vanhemmat höpöttävät, että heidän 1-2-vuotias on niin "sosiaalinen", että tarvitsee päiväkotia, en tiedä kuinka ovat niin harhautuneita todellisuudesta ja mitä pieni lapsia tarvitsee. Ei se ole sama asia että jos 1-2-vuotias ilahtuu kun näkee muita lapsia, että hänet pitäisi laittaa tarhaan sen takia 8h päivä. Se lapsi ilahtuu kun voi leikkiä lyhyen ajan toisten lasten rinnalla siten, että turvallinen vanhempi (äiti tai isä) on lähettyvillä ja saatavilla. Tuo on aivan normaalia 2-vuotiaalta.

Siis joo olen kyllä tietoinen rinnakkaisleikeistä, enkä tarkoitakaan, että pitäisi yhdessä leikkiä. Tarkoitan siis sellaista käytöstä, että poika tahtoo pois toisten läheltä. Ei halua leikkiä rinnakkain, vaan juuri esim. siellä puistossa haluaa kokonaan pois, jos on muita lapsia. Ja siis aivan hätääntyy, jos joku lapsi tulee metriä lähemmäs. Tai esimerkiksi kerran naapurin lapsi käveli ohi, siis kaukaa ohi, niin oma poika tuli minun jalkojen väliin piiloon. Sellaista touhua tarkoitan. Ja kasv maist-nimimerkille, kyllähän sitä antaisi turvallisen olon, mutta lapsi ei ota kontaktia toisiin. Itse olen erityiskasvatus/vammaistyön alalla ja jotenkin sitä aina pelkää pahinta, kun työssä niin pieniinkin asioihin kiinnitetään paljon huomiota.

käytte vaan sitkeästi leikkipuistoissa.Kiinnitä myös huomiota omaan käytökseen ettet vain itse lietso lisää paniikkia.Höpötät lapselle vaan jotain tyyliin että tehdäämpä nyt hieno kakku tai jotain vastaavaa.Perhekahvilat ovat myös hyviä paikkoja.

Itse yritän vaan lohdutella lastani. Silitän päästä ja otan syliin jos ujostelee hirveästi eli juurikin tulee samalla tavoin kasvot jalkaani kiinni. En tiedä teenkö "oikein". Jos jollain tosiaan on parempaa tietoa niin olisi kiva kuulla.

Ite oon aatellut että tuon ikäisenä on ok ujostella ja oikeastaan minkäikäisenä tahansa pitäisi olla ok ujostella. Ujostelulla on hyvätkin puolensa. On joskus hyväkin tarkkailla tilanteita ensin vähän kauempaa ja miettiä onko järkevää lähestyä uutta ihmistä. Minkäs teet jos oot luonteeltas "mietin ensin ja teen vasta sitten" -tyylinen.

Toisaalta olisi hyvä myös oppia että toisten kanssa voi olla paljon kivempaa kuin yksin tai vaan äitin kanssa. Lisäksi isompana on kyllä sosiaalisesti noloa ja elämää hankaloittavaa jos ei halua ollenkaan toisten ihmisten seuraan tai ei yritä tutustua kehenkään. Kai sitä voi jossain vaiheessa opettaa senkin lapselleen että pitää hävetä eristäytymistä ihan omaksi parhaakseen. Ei varmaan ihan pientä vielä kannata rasittaa liioilla häpeän tunteilla kuitenkaan.

Mun 2 v lapseni on päiväkodissa ja leikkii siellä toisten kanssa. Viihtyy hyvin eri ikäisten lasten kanssa ja harvoin on ollut yksin leikkimässä, kun olen päiväkodista hakenut ja hauskaa tuntuuu olevan. Päiväkodin hoitajatkin kehuu, kuinka lapsemme leikkii toisten kanssa.

Mutta puistossa taas kun ollaan niin näyttäs olevan kiinnostunut muista lapsista, mutta usein alkaa ujostelemaan ja esim. hiekkalaatikolla nyhjää äidin "helmoissa" ja voi sanoa, että "pois" tai "sykkyyn". Päiväkodissa muut lapset on tuttuja, leikkipuistossa taas eivät ole. Taas jos on iso määrä lapsia niin menee siellä muiden joukossa välittämättä muista. Naapurin pojan kanssa ei useinkaan leiki tai ainakin alkuun ujostelee, mutta voi johtua siitäkin, että pojan vanhemmat tai toinen vanhemmista on paikalla. Ehkä ujostelee heitä enemmän? Naapurin poika taas ei ole moksiskaan minun lapsestani, tosin menee omia polkujaan eikä juuri kiinnosta leikkiäkään hänen kanssaan.

En olisi huolissani, että lapsesta tulee ujo aikuisena, jos nyt ujostelee. Aikuisuuteen on vielä pitkä matka! Eikä se millainen on lapsena välttämättä kerro millainen on aikuisena. Koita rohkaista lasta, mutta älä painosta. ja ehkä voisitte mennä johkin muskariin, temppukouluun tms. jossa on muita lapsia?

Meidän 1,7kk poika leikkii mieluusti vanhempien lasten kanssa mut oman ikäsis ei oo vissii tarpeeks vauhtia et leikkii sillonki mielummin yksin. Kyllä katsoo jos oman ikänen leikkii mut ei osaa leikkiä yhdessä.

Miksi pitäisi olla huolissaan että lapsesta tulee ujo aikuisena *reps* :)

Ei parivuotiaat vielä oikeastaan leiki kavereiden kanssa. Saattavat olla leikissä mukana, jos leikkiä johtaa vanhempi, mutta kaksi kaksivuotiasta eivät saa yhteistä leikkiä aikaiseksi.

Mitään ongelmaa tilanteessa ei ole, mutta mielestäni voisit yrittää opettaa lasta siihen, että voitte leikkiä yhdessä siellä puistossa muidenkin lasten läsnäollessa. Olisi ihan hyvä taito, kun joutuu kuitenkin toisiinkin tottumaan ajan mittaan.

Hyökkään nyt ihan sivullisena paikalle..

Mulla poika 1v8kk ja tosi arkana vieraassa seurassa. Itse olen ollut super ujo lapsena, enkä vieläkään ole mikään duracell pupu. Niin en jotenkin osaa edes odottaa pojalta mitään muuta.. Mutta tässä ihan muutama päivä sitten aloin taas miettiä tätä asiaa, kun oltiin kylässä kaverilla, paikalla oli myös pari muuta lasta. Nää kaks muuta lasta oli jotain ihan kauheaa, käpälöimässä kaikkea, huutoa isoon ääneen, äidille vastaan inttämistä, muiden puheen päälle huutamista jnejne. Oma poikani istui ujona mun vieressä ja räpläs lelua, hakeutui selvästi turvaan kun pelkäs niin sitä kaaosta. No, ei kai mun auttanu ku "selittää" että taitaa olla joku vaihe vaan, nuhaakin on että väsyny blaablaa.. Vaikka tosissaan mua itteäkin ahdisti siinä olla, kun se oli yhtä huutoa. En mä haluais että mun lapset olis sellasia!!
Multa poju varmasti suurimman mallin saa, eikä multa voi saada kuin rauhallisen mallin. Mutta pidän kuitenkin tärkeänä sitä, ettei lapsi ihan täysin erakoidu mun kanssa kotiin, käydään paljon paikoissa ja nähdään ihmisiä. En pakota poikaa tilanteisiin jossa ei viihdy, oon siinä lähellä kokoajan, koska tiedän että tarvii mua. Jos näyttää että uskaltaa mennä yksin, annetaan tilaa.
Pisti ihan vihaks, kun tää samainen kaveri tuli kylään (ilman lapsia tälläkertaa), hän toi mukanaan asuntoon levottoman ilmapiirin puheellaan ja jatkuvalla hääsäämisellä. Poikani meni heti vaisuksi, alkoi itkeä ja hakeutua syliin.. Sitä itkua jatkui, hän heitti väliin kommenttia että "no teillä ei ikinä ketään käy ni eihän se osaa vieraiden kanssa olla". Nojoo, eipä siitä sen enempää.. Mutta kertoo niin paljon tämmösten duracell pupu mammojen ajattelutavasta meitä rauhallisempia kohtaan.

Kauhea selostus, tää aihe vaan pyörii mielessä niin halusin purkaa jonnekin :D

Kai se lapsilla on sitten ihan samallai henkilökemioista ja ensivaikutelmista kiinni miten suhteet lähtee kehittyyn :)

Tiedän että tämä on arka aihe... Mutta silti...

Jokaisella meistä on kokemuksia siitä miltä tuntuu jäädä ilman jotain ihan sen takia että oli ujo. Jokaisella se vaihe on kuitenkin joskus ollut, erilaisissa mittakaavoissa, joku ei saanut vain sanaa suustaan kun joku ihana jäbä kävi pyytämässä tanssimaan teinidiscossa ja jäi se vuosisadan teinirakkaustarina kokematta. Toinen ei päässyt oppilaitoksen psykologisiatestejä läpi, koska jännitti liikaa ryhmätyötilanteessa. Noh, näitä tapahtuu... Olo oli silti aika kurja sillä hetkellä, eikös? Ja ehkä edelleen harmittaa...

Nyt olemme vanhempia ja toivomme omalle lapsellemme tietenkin luonnollisesti parempaa elämää kuin itsellä on ollut. Ja yksi osa sitä on se ajatus siitä, että olisin itsekin ollut onnellisempi jos olisin ollut sosiaalisesti varmempi olo, parempi itsetunto vuorovaikutustilanteissa...

On hieno ajatus antaa lapsen olla sitä mitä se on. Mutta kiittääkö lapsi siitä tulevaisuudessa? "Kiitos vanhemmat että tuitte sosiaalista epävarmuuttani"? Jaa en tiedä. Jokainen omalla kohdallaan ujoudesta joskus kärsinyt voi sitä miettiä. Mutta itse näkisin koko homman suurena paskapuheena, lasta tulee tukea kaikin keinoin mahdollisimman sosiaaliseksi ja kovaääniseksi, koska sellaiset saavat sen mitä haluavat, koska sellainen tämä yhteiskunta vain on aina ollut. Toisilla on jo persoonassa paremmat lähtökohdat sosiaalisuustaitoihin, toisilla heikommat, mutta tässäkin suurin vaikutus on sosiaalisella periytymisellä; me jokainen toistamme vanhempiemme käyttäytymismalleja ja arvomaailmaa.

Ja lapsen voi silti kasvattaa arvostamaan toisia. Kyse ei ole siitä, että kovaa ääntä omista tarpeistaan pitävän ihmisen tulisi talloa hiljaisiasempia jalkoihinsa. Vaan kyse on todellakin vain siitä saako lapset nyt ja tulevaisuudessa tarpeensa tyydytetyiksi, miten tärkeinä he pitävät itseään ja miten tärkeinä he pitävät niitä asioita joita he haluavat.

Mulla on tyttö joka on kohta 2,5 vuotias. Ennen touhus mielellää muiden lasten kanssa ja lähesty niitä, mutta sitten eräät pari kertaa kun oltii yhden kaverin luona ja hänen lapsensa ovat neitiä 1-2 vuotta vanhempia ni kiusasivat tätä, lyömistä, potkimista, pois sulkemista leikeistä.. Silloin mun tyttöni muuttui, kukaa lapsi ei saa koskea (muuta kun pari serkkua saavat koskea häntä), puhua hälle tai ylipäänsä lähestyä... Silloin tyttö tulee mun luo ja pitää musta tiukasti kii ja itkee :( Ja nyt on alkanu menee nii mahottomaks ettei suostu millää kotoa lähteä pois, vaan aina kauheella huudolla mennää uloskin vaikka kuinka kertoisi mitä kaikkea kivaa ulkona on, kuitenkin kun pihalla ollaan niin tykkää...

Oma 2 vuotiaani tykkää leikkiä isompien lasten kanssa, jotka "pomottavat" antavat lapselleni "tehtäviä":)
Samanikäiset ja varsinkin nuoremmat ovat lapselleni suuri kauhistus ja jopa pelkää välillä juuri kävelemään oppineita "epävakaita" ja horjuvia tyyppejä!:)