Eino Leino: Kirjailijoiden Helsinki

Tämä Eino ei ole se Espan vaskinen lerppahattu (hattu tosin unohtui Kämppiin eikä näy veistoksessa) vaan pari sukupolvea tuoreempi kaima, olematta edes sukua. Jotkut lukijat muistavat Apu-lehden toimeliaan toimittajan takavuosilta. Vaariuduttuaan Leino on tehnyt suurtyön kahlaten läpi elämäkertoja ja muistelmia ja kierrellen kuvaamassa vielä olevia taloja. Jotta saa tapahtuneet yhdistettyä oikeaan kiinteistöön. Välillä on rakentajan caterpillari ehtinyt kouraista ja korvata entisen elementeillä. Silloin ei kirjan kokoaja voi paljon muuta kuin tukeutua Signe Branderin valokuviin, joita aina kaukoviisas Muinaismuistolautakunta ymmärsi 1906 tilata muuttuvasta kaupungista tältä oivalliselta, Daniel Nybliiniltä valokuvausoppinsa saaneelta, alunperin piirustuksen opettajaksi kouluttautuneelta naiselta.

Kirjallisuus Helsinki-nimisessä pikkukaupungssa lähti itämään niihin aikoihin kun Armollinen Keisari suuressa viisaudessaan 1828 siirsi Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston palojen korventamasta Turuusta keskemmälle Suomea ja lähemmäs kontrollivaltaa eli Pietaria. Nimikin taisi samalla syntyä, ennen edistystä puhuttiin Turun Akatemiasta. Samassa paketissa yliopiston kanssa tuli tietennii tämä opiskelijoiden perusjengi: Nervander, Cygnaeus (Fredrikki, ei Uuno) , Lönnrot, Snellman, Runeberg ja viimein kuopuskin, Topelius. Eino-pappa on kartoittanut ja kuvittanut tarkoin missä nämä nuoret hulttiot, kaikkien taiteiden moniosaajat milloinkin majailivat ja mitä toihusivat ennen vakiintumistaan professoreiksi. Toki kirjallisuus silloin, 1800-luvun alkupuoliskolla käsitettiin sivistyneistön kielellä tapahtuvaksi eli ruotsiksi kirjoitetuksi.

Leinon kirja seurailee kymmenien kirjoittajien vaiheita ja osoitteita Helsingissä. Mukana on aikalaiskommentteja, anekdootteja ja kritiikkejä. Saattaa osa olla elämäkertoja kahlanneelle tuttuakin tavaraa, mutta viihdyttävän ja mukaansatempaavan kokoelman hän on saanut aikaan. Aivan uusin silmin nyt kuljeskelen kantakaupungissa, kun jonkin puiston kohdalla mieleen nousee muistuma, jotta tuossa nuori Waltari tappeli poikasena nuoren Turtiaisen, naapuritalon koltiaisen kanssa, eikä kumpikaan tuntenut toista nimeltä saati aavistanut tulevaa kollegiaalisuutta. Tai jotta just tuosta ravintolasta yritettiin kahden miehen voimin saada Taata Sillanpää raahattua kotiin, onnistumatta. Tarvittiin naisenergiaa. Sangen viisaasti Leino vetää rajan jonnekin 1900-luvun puoliväliin. Sen jälkeen syntyneitä on mukana vain muutama ja edesmenneitä hekin liki kaikki.

Oman lukunsa on omistettu taiteilijaravintoloille kantajengeineen ja tapoineen. Jostain syystä kirjallisuus ja alkkohoolin nauttiminen on ennenmuinoin jotennii kulkenut käsi kädessä.

Viisi sivua lähdeluetteloa, karttaosio ja osoitehakemisto ovat erinomaista palvelua lukijalle, jota kiinnostaa missä kulkivat kerran Jotuni, Talvio, Pekkanen tai Lehtonen. Toivottavasti kirjoittajan sormet katunumeroita näppäillessä ovat olleet paremmassa vireessä kuin alkupuolen tekstiä laadittaessa. Ainakin puolenkymmentä kertaa menevät vuosisadat suloisesti sekaisin ensimmäisissä luvuissa. Toki valistunut lukija oivaltaa, ettei Runebergin väitöskirja valmistunut 1930, mutta mitäs jos teini kopioi tiedon esseeseen semmoisenaan? Kenen on vastuu huonosta arvosanasta? Teksti sinänsä on vetävää ja lähestyy aihetta enempi toimittajan kuin kirjallisuus- ja kielitieteilijän tarkasteluvinkkelistä.

Suosittelen lämpimästi kaikille kirjallisuuden ja kaupunkisosiologian ystäville.