tää ny oli tällänen lapsellinen yritelmä...

arvostelkaa (ja no...on tähän jatkookin olemassa...)   

Prologi:

Kun poika ensimmäisen kerran näki laivan, hän makasi sen lastiruumassa surkeana myttynä banaanilaatikoiden keskellä nuhjuiseen vilttiin kääriytyneenä. Silloin hän oli tietenkin niin pieni, ettei ymmärtänyt tilannettaan, vaan katseli ihmeissään vieressään kohoavia valtavia laatikkopinoja. Hän ei ollut siellä pelkästään kohtalon oikusta, vaan täysin tarkoitetusti. Hän ei vain tiennyt sitä itse. Kohtalon oikuksi voisi sen sijaan kutsua sitä, että laivan kapteeni, Belkovski-Hurja asteli ruumaan johtavia portaita, joita hän oli kävellyt vain muutaman kerran elämässään. (Yleensä tällaiset hommat hoiti joku hänen miehistöstään.)
Laivan lattia narisi joka askeleella. Poika alkoi muuttua levottomaksi. Jos hän olisi ymmärtänyt omaa parastaan, hän olisi pysytellyt hiljaa, mutta poika teki sen, mitä kaikki yksivuotiaat pojat tekevät joutuessaan inhottavaan tai pelottavaan tilanteeseen – hän päästi pari surkeaa ynähdystä jotka enteilivät pian alkavaa itkukohtausta.
Juuri se pieni ääni kiinnitti kapteeni Belkovskin huomion. Tämä meni banaanilaatikoiden keskelle, mutta ei nähnyt maassa muuta kuin läjän likaisia vilttejä. Tai niin kapteeni luuli, kunnes poika ynähti uudestaan ja liikahti peitteensä sisässä. Kapteeni murahti ja nosti nyytin lattialta. Sen sisässä tosiaan oli elävä poika.
Kapteeni tiesi, että köyhät uudisasukkaat laittoivat nuorimpia lapsiaan laivojen kyytiin, toivoen heidän löytävän paremman paikan merien toiselta puolelta. Kuvitelma oli tietysti väärä, sillä lapset kuolivat yleensä nälkään ennen, kun vastaranta saavutettiin, mutta nyt Belkovskin käsissä oli lapsi. Ja elävä sellainen.
Belkovski tutkaili poikaa. Tällä oli kirkkaan vihreät silmät, jotka tuijottivat takaisin. ”Bo?” poika kysyi hiljaa, mikä oli myös pojan ensimmäisiä inhimillisiä äänteitä. Belkovski mietti mitä hän lapselle tekisi. Merimiestä siitä ei saisi ja se oli niin pieni, että tuskin edes kelpasi haille. ”Hmm…”, kapteeni mietti. Viimein hänen tupakan ja rommin sumentamissa aivoissa välähti. Hän siirsi pojan kainaloonsa ja kipusi portaat takaisin ylös.

Laivakeittiö haisi aina samalle. Hajussa yhdistyi palanut kaurapuuro, homeinen kala ja mädäntynyt merilevä. Itse keittiö oli niin pieni, ettei ruuanlaitto siellä etenkin laivan keinuessa oli liki mahdotonta.
Belkovski avasi kyökin oven itsekseen hymyillen. Sisällä leijaili musta savupilvi niin sankkana, että hänen oli pakko siristää silmiään nähdäkseen eteensä. Hämärässä Belkovski erotti kokin, joka oli iholtaan yhtä musta kuin kyökin savu. Tämä heitti juuri käryävän tarjottimen sisällön ulos laivan pyöreästä ikkunasta alla vellovaan mereen. Kokki ei näyttänyt huomaavan kapteenia. Olihan se täysin tavatonta, että Belkovski liikkui miehistönsä parissa. Siksi kokki säikähtikin niin, nähdessään Belkovskin oven suussa.
”Herra! Mitä…? Miten voin olla avuksi?” Kokki takelteli hädissään ja yritti seistä mahdollisimman suorana, mutta ei oikein tiennyt minne olisi kätensä pistänyt.
Belkovski nuuhkaisi halveksien ilmaa. ”Mitä sinä olet jälleen onnistunut sotkemaan?” Kun Belkovski sanoi ´jälleen´, hänen harmaat silmänsä kiersivät sotkuista keittiötä ja niistä paistoi inho.
”Ruoka paloi pohjaan, herra. Laiva keinuu niin kovin, herra” Kokin pää painui. Hän valmistautui kuritukseen. Sitä ei kuitenkaan tullut.
”Charles! Minulla on sinulle tehtävä!” Belkovski ilmoitti vaihtaen puheenaihetta.
”Mikähän se mahtaa olla, herra?” kokki kohotti hämmästyneenä katseensa.
”Tässä! Tee siitä minulle työmies!” Belkovski huudahti ja työnsi pienen nyytin kainalostaan kokin syliin. Kokki tuijotti syliinsä järkyttyneenä ja kykenemättä uskomaan näkemäänsä. ”Se, sehän…on lapsi!” hän huudahti naama kalpeana ja unohtaen täysin kohteliaan puhetapansa. ”Miten se on tänne joutunut?!”
”Viis siitä!!!” Belkovski karjaisi. ”Sinä teet siitä minulle työmiehen, joka mahtuu pienimpiinkin rakosiin, kun minä käsken!!!”
Kokin kasvot kalpenivat entisestään – jos mahdollista. ”Kyllä, herra”, hän kuiskasi. Belkovski nuuhkaisi vielä kerran ilmaa ja kääntyi kannoillaan ja lähti.
”Anteeksi, herra, mutta…”, kokki huudahti äkkiä. Belkovski kääntyi ovensuussa. ”Mitä nyt?!?” Hänen viiksensä tärisivät uhkaavasti.
”Mikä sen nimi on?” kokki kysyi.
Belkovski aukoi ja sulki suutaan mietteliäänä. Tosiaan, kaikilla oli oltava nimi. Sen hänkin tiesi. ”Hmm…”
”Herra?”
Belkovski katsoi poikaa kokin sylissä, kuin olisi nähnyt hänet vasta ensimmäistä kertaa. ”Bo”, hän sanoi viimein.
”Mitä?”
”Niin. Sen nimi on Bo, koska se on ensimmäinen sana, jonka se on suustaan koskaan päästänyt”, sen sanottuaan kapteeni Belkovski-Hurja katosi käytävään.
”Bo?” Kokki hymähti Belkovskin mentyä. ”Voi kun on älykästä”, hän tuhahti.
”Bo!” poika sanoi, kuin olisi ollut samaa mieltä.

Näistä hetkistä alkoi yksi varsin epätavallinen elämä. Se alkoi banaanilaatikoiden keskeltä ja jatkui kohti tuntematonta. Pieni poika kasvoi ja varttui. Hän oppi kaiken elämisestä merellä. Kaiken sen ihanuudesta ja kauheudesta. Hän tunsi paikkansa miehistössä, jonka ainoa siedettävä jäsen oli Charlie, kokki, isä, joka oli tuskin häntä kuuttatoista vuotta vanhempi.
Elämä oli rankkaa, mutta poika osasi selviytyä. Sen taidon itse meri oli hänelle opettanut. Hän ei osannut kuvitellakaan elämää missään muualla. Päätesatamien vilinä oli hänelle vierasta ja hän katseli sitä laivan tyrmän kaltereiden takaa. Hän ei pitänyt itseään vankina, vaikka sitä todellisuudessa olikin.

Sitten eräänä myrskyisenä iltana, kun kapteeni Belkovski-Hurja todisti miehistölle todellisen hurjuutensa syöksemällä täysin viattoman ja uimataidottoman laivakokin aaltojen ruuaksi. Hän seisoi silloin kannella katselemassa kuinka Charlesin itkevät kasvot hukkuivat vaahtopäiden sekaan, kykenemättä auttamaan. Kykenemättä tekemään mitään. Silloin hän vannoi merelle, taivaalle ja tuulelle. Hän karkaisi.