Noin vuosi sitten kävi niin ihanasti, että tapasin sen maailman ihanimman miehen. Olimme nähneet toisemme useasti yhteisen harrastuksen parissa. Ensimmäisen keskustelumme (diipadaapaa) jälkeen hän otti yhteyttä minuun facebookin kautta. Jonkin ajan kuluttua hän lähetti minulle viestin ihan niitä näitä ensin, mutta hyvin nopeasti keskustelut muuttui tuttavallisimmiksi. Jo hyvin nopeasti tuli vihjailuja ihastumisesta jne, jne. Sitten alkoi tulla päivittäin ihania tekstiviestejä. Huolehtivia, huomaavaisia, rakkaudellisia jne.
Tuolloin mies oli eroamassa pitkäaikaisesta liitostaan. Keskustelimme päivittäin fb:ssä paljon, lähinnä yönpimeinä tunteina. Kohta hän jo vannoi rakkautta, onnea ja ja ehdotti yhteenmuuttoa. Kieltämättä olin hämmentynyt, mutta vauhti oli kova. Hän tosiaan erosi kuten sanoi. Lapsilleen hän halusi kertoa heti minusta. Lapsemme ystävystyivät heti ja kaikki tuntui olevan liiankin hyvää ollakseen totta. Samalla kuitenkin jossakin takaraivossa hälytyskellot soi. Onneksi yhteenmuuttoaikeet peruuntui. Asuntoa ei ollutkaan helppo löytää ja alkoi tulla mutkia matkaan.
Syksyllä sitten ( n. puolen vuoden sisään ensitapaamisesta) miehen käytös muuttui. Hän myönsi, että oli masentunut, eikä jaksa töissä. Neuvoin häntä menemään heti lääkärille, ainakin nyt sitten vähän keskustelemaan. Terveyskeskuslääkäri passitti miesystäväni akuutin psykiatrian polille heti!. Tilanne oli aika paha. Alkoi itsemurhapuheet ja hirvittävä masennuskausi. Mies muutti tyttärensä kanssa omaan asuntoon. Yhteydenpito alkoi olla todella huonoa. Tekstari päivässä. Näimme vain viikonloppuisin. Tätä jatkui n. 3 kuukautta.
Kaiken tämän jälkeen alkoi uudenlainen vaihe. Mies muuttui ärtyneeksi, levottomaksi, hermostuneeksi, välinpitämättömäksi, itsekeskeiseksi. Häntä kiinnosti vain ja ainoastaan omat menot. Psykiatriakaan ei kuulemma tarvittu ja hoitosuhde katkesi. Diagnoosina vain : vaikea masennus.
Yhteinen aika alkoi olla myös kortilla. minulle ei enää yhtäkkiä ollutkaan aikaa. Aloimme nähdä n. kerran viikossa. Pienetkin asiat tai arvostelu sai hänet raivoihinsa. Raha-asiat oli jo sössitty, samoin työ. Ja olut maistui joka ilta.
Tässä pari päivää sitten jätin hänet juuri nimenomaan itsekeskeisyydestä johtuen. Omasta mielestään hän on ihan normi ja on kuulemma aina ollutkin sellainen.
Mielestäni tässä tyypissä on ainakin 3 persoonaa. Olen edelleen hämmentynyt, enkä yhtään tiedä, mistä moinen käytös. Onko kellään kokemusta vastaavasta. Entä jätittekö kumppanin?? Mitä sitten tapahtui??? Alkoiko suhde taas uudelleen jonkun maniavaiheen alettua??
Tuolloin mies oli eroamassa pitkäaikaisesta liitostaan. Keskustelimme päivittäin fb:ssä paljon, lähinnä yönpimeinä tunteina. Kohta hän jo vannoi rakkautta, onnea ja ja ehdotti yhteenmuuttoa. Kieltämättä olin hämmentynyt, mutta vauhti oli kova. Hän tosiaan erosi kuten sanoi. Lapsilleen hän halusi kertoa heti minusta. Lapsemme ystävystyivät heti ja kaikki tuntui olevan liiankin hyvää ollakseen totta. Samalla kuitenkin jossakin takaraivossa hälytyskellot soi. Onneksi yhteenmuuttoaikeet peruuntui. Asuntoa ei ollutkaan helppo löytää ja alkoi tulla mutkia matkaan.
Syksyllä sitten ( n. puolen vuoden sisään ensitapaamisesta) miehen käytös muuttui. Hän myönsi, että oli masentunut, eikä jaksa töissä. Neuvoin häntä menemään heti lääkärille, ainakin nyt sitten vähän keskustelemaan. Terveyskeskuslääkäri passitti miesystäväni akuutin psykiatrian polille heti!. Tilanne oli aika paha. Alkoi itsemurhapuheet ja hirvittävä masennuskausi. Mies muutti tyttärensä kanssa omaan asuntoon. Yhteydenpito alkoi olla todella huonoa. Tekstari päivässä. Näimme vain viikonloppuisin. Tätä jatkui n. 3 kuukautta.
Kaiken tämän jälkeen alkoi uudenlainen vaihe. Mies muuttui ärtyneeksi, levottomaksi, hermostuneeksi, välinpitämättömäksi, itsekeskeiseksi. Häntä kiinnosti vain ja ainoastaan omat menot. Psykiatriakaan ei kuulemma tarvittu ja hoitosuhde katkesi. Diagnoosina vain : vaikea masennus.
Yhteinen aika alkoi olla myös kortilla. minulle ei enää yhtäkkiä ollutkaan aikaa. Aloimme nähdä n. kerran viikossa. Pienetkin asiat tai arvostelu sai hänet raivoihinsa. Raha-asiat oli jo sössitty, samoin työ. Ja olut maistui joka ilta.
Tässä pari päivää sitten jätin hänet juuri nimenomaan itsekeskeisyydestä johtuen. Omasta mielestään hän on ihan normi ja on kuulemma aina ollutkin sellainen.
Mielestäni tässä tyypissä on ainakin 3 persoonaa. Olen edelleen hämmentynyt, enkä yhtään tiedä, mistä moinen käytös. Onko kellään kokemusta vastaavasta. Entä jätittekö kumppanin?? Mitä sitten tapahtui??? Alkoiko suhde taas uudelleen jonkun maniavaiheen alettua??
Vastaukset 6
Vanhimmat
No ei tuo mitään hypomaniaa ole. Eikös henkilöllä ole depressio? Kuka sen kaksisuuntaisen on diagnosoinut??
Siis ei kukaan ole tehnyt diagnoosia. Vaan alkoi mietityttää kun mennään ääripäästä toiseen. Vuoren huipulta syvimpään suohon. Rakastetaan ja ei rakasteta. Myös paljon ideoita, jotka ei toteudu. Yöllä valvotaan aina kolmeen ja katsotaan leffoja (5 minuuttia ja vaihdetaan toiseen leffaan) Sitten taas koneelle facebookiin pariksi minuutiksi ja takaisin teeveen ääreen. Outoa liikehdintää.....
Minäkin haluaisin kuulla kommennteja. Tuo ei ole helppo tilanne, johtui se sitten mistä tahansa.
Se voi olla hypomaniaa tai sitten ei. Vaikea sanoa, kun ei ole kuin yksi näkemys asiaan. Mutta onko tuolla edes enää mitään väliä, kun jätit hänet? Älä nyt ainakaan takaisin enää mene. Ei tollasta pitemmän päälle jaksa.
Just näin. Älä todellakaan takaisin ota muuten olet lirissä elät vaan toisen tunnetilojen mukaan muusana.
Vaikka hän tulee varmasti takaisin ja on houkutus taas tukea ja uskoa häneen, mutta nyt jos mahdollista ota ritolat ja vaihda puhelimesi salaiseksi muutoin olet ansassa.
Ei hän pitkään jaksa sua pommittaa kun hän löytää uuden muusan ja jatkaa kaksoiselämäänsä. Luonnollisesti eihän se hänenkään syy vaan erittäin vakavan sairauden nimeltään kaksisuuntainen mielentilahäiriö.
Surullista mutta totta!
Ihan kuin meidän tarina:(
Olet tehnyt päätöksen suosittelen että pysyt siinä.
Itse en jättänyt miestäni mutta hän kyllä on jättänyt ja pettänyt.
Koetan suhtautua sairasjaksoina kuin sairaaseen ihmiseen en tunnista silloin omaa kumppaniani. Raskasta mutta rakastan . Aina terveinä jaksoina paikkaillaan haavoja ja kerätään sirpaleet ja olemme onnellisia. Mutta pelko on aina läsnä ja huoli.
Normaalia kontaktia kumppaniin ei saa kun hypo tai jopa mania iskee. Olen silloin vihattu ja helposti toiseen vaihdettava. No eipä pidä perheeseen eikä ystäviinkään silloin kontaktia ja kaikki asiat ihmissuuhteet, työ, raha jne menevät perseelleen. Mutta tässä onkin tärkeää pitää kiinni tukiringistä ja ei lähteä mukaan sairaan sekoiluun. Kyllä se palautuu takaisin omaksi itsekseen... Hetkeksi... Äh ei tähän ole olemassa ohjetta muuta kun huolehdi itsestä ja älä jää yksin sairaan kanssa.
Ps itse sairailta olen saanut hyvät vinkit ja omaiset mielenterveydentukena ry.