masentavaa elämää...

Vaikutat vakavasti masentuneelta ja siihen kyllä
tarvitsisit ihan ammattiapua. Masennus toki usein menee itsekseenkin ohitse, mutta jos niin ei käy niin sitä kannattaa ja osataan hoitaa. Psykoterapia ja tarpeen mukaan mielialalääkitys tukena ovat hoitomuotoja. Oisko koulun terveydenhoitajan kautta mahdollista päästä esim. psykologin luo keskustelemaan?

En osaa päättää missä järjestyksessä sanoisin..

Itselläni koulua käyvänä on ollut jo melkein parin vuoden aikana masennus. Olen ajatellut juuri TÄYSIN samoja asioita kun sinä. Olen myös itkenyt katkerasti; "Miksi juuri mulle sattui näin paska elämä!", "Aah! Voisinpa palata entiseen!" ja tuijottanut tyhjyyteen. Sitten jossain vaiheessa tuli ajatus että kipu auttaisi, siispä usein nousin yhtäkkiä istuimelta raivoissani ja mottasin seinää (ym..) niin lujaa kuin pystyin.. Nyt en kuitenkaan itke koska itku ei tule. Kaverit (jos sellaisia on olemassa) ei sano mitään muuta kuin "kyllä se siitä, Always Look Out The Bright Sight Of Life.." ja ovat olevinaan sellaisia tietäjiä kuin muka itse olisivat kokeneet saman, helppohan se on niiden ilossa elävien sanoa. Nykyään joka käänteessä naamani on kuin dead skin mask (Kuuntelen myös Slayeriä).
Oma pieni surullisuus alkoi jo perheessäni aikoja sitten (sen saatanan sadistisen isosiskon takia), mutta pari vuotta sitten alkoi kunnon masennus; tapahtui mm. eräs pakollinen leikkausputki, liikahikoilu (olen myös murrosiässä)alkoi ja sen sarkastisen "kaverin" outo TAHALLINEN vittuileminen! Luin netistä että (syvä) masennus ei ala yleensä pelkästään yhdestä ongelmasta.
Sitten sama masennuksen voimakas aalto toistui vuoden päästä.
Onneksi silloin ekalla kerralla toinen ja paras kaverini auttoi ja tokalla kerralla onnistuin riuhtaisemaan siitä irti hauskuuttamalla (vitseillä) vaikka pakostakin itseäni. Tuntuu kuin jokin pitäisi mut elossa, mutta kärsivänä!

Mistä/miten sulla masennus alkoi?

Netistä olen optimistisena yrittänyt löytää ratkaisuja ongelmiini ja/tai jotain optimistista filosofista viisautta.
Yksi parhaiten mieleeni jäänyt oli:
"Vaikeinta on olla kova, mutta pehmeä samaan aikaan."
Mitä vaikeaan liikahikoiluuni tulee: se pahentaa itsetuntoani, aina kun kuulen joka puolella luokassa "hikinen"-vihjailuja niin eiköhän ala rasittaan jo masentunutta päivä päivältä. He eivät pidä siitä - enkä sitä kautta minäkään, vaikka tiedän että hikoilu on muuten normaalia. Nyt te lukijat tietenkin ihmettelette "mikset sä pese niitä kainaloita?! Miten epähygieeninen oletkaan!", mutta totuus on että mä peseydyn aamuin-illoin eikä kuiteskaan auta. Käytän nyt enää tarpeeksi tehokasta antiperspiranttia Absolut Torria ja Batsia. Kun olin tukkinut niillä kaikki kainalon huokoset siirtyikin hikoilu selkään, mikä vielä laajensi asiaa, sitten vielä senkin tukkimisen jälkeen liikahikoiluni siirtyi - vilpittömästi - takapuoleen, mikä hajussa lyö kaikki laudalta! *kämmenläimäytys otsaan*
Hahhah (itselle pitää kuulemma osata nauraa, muuten käy kuulemma tukalaksi, oon määki kämmäri...).
"HYI! Hahhah tosiaan!"
Ihan tosi! Ja sen hoksattuani toistin sen saman tyhjän agressiopurkauksen.
Se siitä hikoilusta *huoh*.. Mä vihaan mun ruumista!

Olenkin miettinyt itsekin aiemmin itsemurhaa ja miettinyt; miten sen tekisin, mitä vaikutuksia sillä muka olisi läheisiin, mitä tulevaisuus sitten olisi tuonut tullessaan jos kuolisin omasta kädestä. Olen ajatellut mm. viilto- sekä lääkekuolemaa. Mutta miltä tuntuisi ajatus elää kuolleena ruumiina maan alla, ilman mitään kuolemanjälkeistä elämää? Ei kukaan varmasti sen jälkeen muuta tee kuin itkee pari kuukautta ja masennu ja tee taas itsemurhan. Sun pitää pakottaa itsesi avautumaan täysin oikealle henkilölle ja kertoa rehellisesti kaikki sun tunteesi ja välttämään väärinkäsitykset.
Olen pitänyt tähän kesään asti kaiken sisälläni kunnes päätin vastahakoisestikin puhua rakastaville vanhemmilleni siitä.

Muiden masennusta potevien viestit alussa aina masennutti lisää, mutta mä aina jaksoin jatkaa. Toivottavasti sääkin jaksat! Hankkiudu irti mahdollisista ongelmistasi ja ota elämäsi takaisin pikkuhiljaa, pala palalta! Ei ole muuta tietä, uskon niin!