mie en vois kuvitella ihanampaa kun sais nauttii taas elämästä niin ku ennen, mutta ku ei niin ei...masentaa ja ahistaa niin saatanasti että oon kohta tulossa hulluksi...tai oikeestaan jo oon...itken vaan joka päivä ja pahoinpitelen itteeni...tiiän että se pitäis lopettaa mutta ku en pysty se on vaan niin vaikeeta...kaikki vaan sanoo et kyl se ajan kanssa menee ohi, mutta hyvähän niitten on tietää ku ei tiiä miltä masentuneesta tuntuu:(
just nyt oon koulussa mutta en jaksa tehä mitäänn ku olla ja tuijottaa tyhjyyteen..kaikkialla on vaan naurua ja iloa mutta miun mieli on musta ja se äryttää vielä enemmän...tietääkö kukaan et jos ottas illalla noin 15 unilääkettä kerralla niin voisko tapahtuu niin etten enää heräis, koska se ois miulle ainut ilon asia täällä...kiitos vielä jos jaksoitte lukee tai jos vastaatte:)
just nyt oon koulussa mutta en jaksa tehä mitäänn ku olla ja tuijottaa tyhjyyteen..kaikkialla on vaan naurua ja iloa mutta miun mieli on musta ja se äryttää vielä enemmän...tietääkö kukaan et jos ottas illalla noin 15 unilääkettä kerralla niin voisko tapahtuu niin etten enää heräis, koska se ois miulle ainut ilon asia täällä...kiitos vielä jos jaksoitte lukee tai jos vastaatte:)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Vaikutat vakavasti masentuneelta ja siihen kyllä
tarvitsisit ihan ammattiapua. Masennus toki usein menee itsekseenkin ohitse, mutta jos niin ei käy niin sitä kannattaa ja osataan hoitaa. Psykoterapia ja tarpeen mukaan mielialalääkitys tukena ovat hoitomuotoja. Oisko koulun terveydenhoitajan kautta mahdollista päästä esim. psykologin luo keskustelemaan?
En osaa päättää missä järjestyksessä sanoisin..
Itselläni koulua käyvänä on ollut jo melkein parin vuoden aikana masennus. Olen ajatellut juuri TÄYSIN samoja asioita kun sinä. Olen myös itkenyt katkerasti; "Miksi juuri mulle sattui näin paska elämä!", "Aah! Voisinpa palata entiseen!" ja tuijottanut tyhjyyteen. Sitten jossain vaiheessa tuli ajatus että kipu auttaisi, siispä usein nousin yhtäkkiä istuimelta raivoissani ja mottasin seinää (ym..) niin lujaa kuin pystyin.. Nyt en kuitenkaan itke koska itku ei tule. Kaverit (jos sellaisia on olemassa) ei sano mitään muuta kuin "kyllä se siitä, Always Look Out The Bright Sight Of Life.." ja ovat olevinaan sellaisia tietäjiä kuin muka itse olisivat kokeneet saman, helppohan se on niiden ilossa elävien sanoa. Nykyään joka käänteessä naamani on kuin dead skin mask (Kuuntelen myös Slayeriä).
Oma pieni surullisuus alkoi jo perheessäni aikoja sitten (sen saatanan sadistisen isosiskon takia), mutta pari vuotta sitten alkoi kunnon masennus; tapahtui mm. eräs pakollinen leikkausputki, liikahikoilu (olen myös murrosiässä)alkoi ja sen sarkastisen "kaverin" outo TAHALLINEN vittuileminen! Luin netistä että (syvä) masennus ei ala yleensä pelkästään yhdestä ongelmasta.
Sitten sama masennuksen voimakas aalto toistui vuoden päästä.
Onneksi silloin ekalla kerralla toinen ja paras kaverini auttoi ja tokalla kerralla onnistuin riuhtaisemaan siitä irti hauskuuttamalla (vitseillä) vaikka pakostakin itseäni. Tuntuu kuin jokin pitäisi mut elossa, mutta kärsivänä!
Mistä/miten sulla masennus alkoi?
Netistä olen optimistisena yrittänyt löytää ratkaisuja ongelmiini ja/tai jotain optimistista filosofista viisautta.
Yksi parhaiten mieleeni jäänyt oli:
"Vaikeinta on olla kova, mutta pehmeä samaan aikaan."
Mitä vaikeaan liikahikoiluuni tulee: se pahentaa itsetuntoani, aina kun kuulen joka puolella luokassa "hikinen"-vihjailuja niin eiköhän ala rasittaan jo masentunutta päivä päivältä. He eivät pidä siitä - enkä sitä kautta minäkään, vaikka tiedän että hikoilu on muuten normaalia. Nyt te lukijat tietenkin ihmettelette "mikset sä pese niitä kainaloita?! Miten epähygieeninen oletkaan!", mutta totuus on että mä peseydyn aamuin-illoin eikä kuiteskaan auta. Käytän nyt enää tarpeeksi tehokasta antiperspiranttia Absolut Torria ja Batsia. Kun olin tukkinut niillä kaikki kainalon huokoset siirtyikin hikoilu selkään, mikä vielä laajensi asiaa, sitten vielä senkin tukkimisen jälkeen liikahikoiluni siirtyi - vilpittömästi - takapuoleen, mikä hajussa lyö kaikki laudalta! *kämmenläimäytys otsaan*
Hahhah (itselle pitää kuulemma osata nauraa, muuten käy kuulemma tukalaksi, oon määki kämmäri...).
"HYI! Hahhah tosiaan!"
Ihan tosi! Ja sen hoksattuani toistin sen saman tyhjän agressiopurkauksen.
Se siitä hikoilusta *huoh*.. Mä vihaan mun ruumista!
Olenkin miettinyt itsekin aiemmin itsemurhaa ja miettinyt; miten sen tekisin, mitä vaikutuksia sillä muka olisi läheisiin, mitä tulevaisuus sitten olisi tuonut tullessaan jos kuolisin omasta kädestä. Olen ajatellut mm. viilto- sekä lääkekuolemaa. Mutta miltä tuntuisi ajatus elää kuolleena ruumiina maan alla, ilman mitään kuolemanjälkeistä elämää? Ei kukaan varmasti sen jälkeen muuta tee kuin itkee pari kuukautta ja masennu ja tee taas itsemurhan. Sun pitää pakottaa itsesi avautumaan täysin oikealle henkilölle ja kertoa rehellisesti kaikki sun tunteesi ja välttämään väärinkäsitykset.
Olen pitänyt tähän kesään asti kaiken sisälläni kunnes päätin vastahakoisestikin puhua rakastaville vanhemmilleni siitä.
Muiden masennusta potevien viestit alussa aina masennutti lisää, mutta mä aina jaksoin jatkaa. Toivottavasti sääkin jaksat! Hankkiudu irti mahdollisista ongelmistasi ja ota elämäsi takaisin pikkuhiljaa, pala palalta! Ei ole muuta tietä, uskon niin!
miun masennus alko kasiluokalla ku sairastuin masennukseen ja bulimiaan...sitten yritin kännisssä itsarii mut kaverit ei päästäny mua viimeiseen lepoon:( ois vaan päästäny ettei tartteis täällä enää kärsii...
sitten jouduin psykologin juttusille ja sitten se alkoi vähän helpottaa mutta vuoden päästä se tuli takasi mut sitten rupesin laihuttaa liikaa ja anoreksiahan siitä tuli...vieläkin jatkoin käymistä siellä nuorisopsykiatrian poliklinikalla, mutta ei se auta...sitten tuli masennus ja se oli niin kova että yritin toisen kerran itsarii et otin viinaa ja lääkkeitä sekasi...mut en vieläkään kuollu mut jouduin sinne saatanan suljetulle osastolle ja jouduin olee siellä kuukauden...
mut sitten pääsin pois ku "muka" meni paremmin ja niin mie niille yritin tekolla ja pääsin kuin pääsinki pois..
mut nyt se masennus on tullu takasi ja haudon taas itsarii...enkä haluu kertooo miun psykologille koska sillo se kuitenki passittas miut taas osastolle...siinä miun surkee elämän tarina:(
Olen ajatellut, että elämä on itsekästä ja sama taitaa päteä psykologiisi..
Eikö sulla ole yhtikään sellaista läheistä johon voisit täysin luottaa?!
Entä mitkä oli ne syyt jotka masennuksen aloitti?
Alkoiko bulimia masennuksen aikaan/jälkeen?
Masennus on aina yksilöllistä. Sun elämässäs pitää varmasti jotkin tietty/tietyt asiat muuttaa!.. Älä kiirehdi, vaan ota rennommin, niin että elämä miellyttää.
Pärjäile!!!
"Once you die is your reason to live" - Slayer