Lapsen edun käsite on moniulotteinen
Yksinhuoltajien adoptiosta ja lapsen edun toteutumisesta peräänkuulutettiin keskustelua (HS 13. 8.).
Näihin liittyy edelleen ennakkoluuloja ja stereotypioita, joiden taustoja emme aina edes tunnista.
Esimerkiksi suomalaisen yksinhuoltajuuden historia tai tiedotusvälineiden antama kuva muokkaa asenteita yksinhuoltajuudesta.
Uutiskynnyksen ylittävät yksinhuoltajuuteen mahdollisesti liittyvät ongelmat, ja tavallinen hyvä arki jää uutisoimatta.
Viime vuosisata on ollut ankaraa aikaa yksinhuoltajille. Kansalaissodan jälkeen 1920-luvulla "punaleskiä" pidettiin sopimattomina äideiksi. Heidän katsottiin lähtökohtaisesti edustavan lasten laiminlyöntiä, huonoa kasvatusta ja löyhää moraalia.
Leskien lapsista pelättiin kasvavan rikollisia ja juoppoja, jotka olisivat vaaraksi yhteiskunnalle. Punaleskien ohella aviottomien äitien kasvatus- ja sukupuolimoraalia kontrolloitiin.
Jos äidit eivät täyttäneet viranomaisten heille asettamia usein kohtuuttomia ehtoja, lapset saatettiin ottaa jopa huostaan äidiltä.
Vielä 1950-luvulla avioliittoa pidettiin äitiyden edellytyksenä. "Aviottoman äidin" perhe koettiin epätäydelliseksi, koska siitä puuttui isä ja sisarukset.
Vaarana nähtiin myös liiallinen hemmottelu, koska perheestä puuttui isä, joka edusti kuria ja järjestystä. Ajateltiin, ettei äiti pystynyt yhtä aikaa rakastamaan ja rajoittamaan lastaan.
Esimerkiksi eräässä "yksinäisille äideille" suunnatussa oppaassa 1950-luvulta suositellaan oman lapsen antamista ottolapseksi. Kuitenkin nähtiin, että lapsen tulee olla terve, jotta hänet voitaisiin antaa ottolapseksi "parempaan" perheeseen.
Tämähän tarkoitti sitä, että yksinhuoltaja oli kelvollinen vammaisen lapsen äidiksi.
Suomessakin puhuttiin vielä 1970-luvulla au-äideistä tai aviottomista äideistä, jolloin käsite oli moraalisesti värittynyt ja se liitettiin kielteisellä tavalla aviottomaan lapseen.
Yksinhuoltajat eivät ole suuri yhtenäinen joukko, vaan taustalla on erilaisia elämäntilanteita: vanhemmat ovat voineet erota, toinen vanhemmista on kuollut, lapsen isä ei kanna vastuuta vanhemmuudestaan, tai nainen tulee yksinhuoltajaksi omasta tahdostaan esimerkiksi adoptoimalla lapsen.
Yksinhuoltajien adoptiot ovat käytännössä vain kansainvälisiä adoptioita.
Vuosina 1985–2003 Suomeen on saapunut kansainvälisen adoption kautta 2 300 lasta, joista yksinhakijoita on ollut kolmisensataa.
Viime vuonna oli 49 yksinhakijaa. Määrä on pieni suhteessa syntyvien lasten lukumäärään, noin 56 000 vuonna 2003.
Yhteenlaskettuna eniten lapsia on adoptoitu Venäjältä, Kolumbiasta ja Thaimaasta. Useimmat lapset on hylätty, tai heidän vanhempansa ovat kuolleet tai kadonneet.
Lapset viettävät syntymämaasta riippuen eripituisia jaksoja lastenkodissa, jopa vuosia.
Yksinhuoltajien luota kodin saaville lapsille on erilaisia kriteerejä maasta riippuen, esimerkiksi he ovat jo 4–7-vuotiaita tai osalla heistä voi olla kehitysviivästymiä tai sairauksia.
Adoptioprosessi alkaa vähintään vuoden kestävällä adoptioneuvonnalla, jossa käydään monipuolisesti läpi motiiveja ja soveliaisuutta vanhemmaksi. Prosessi on raskas ja useimmiten myös hidas.
Lähtökohtana saada lapselle koti ja vanhemmat, ei päinvastoin. Tämä lastensuojelullinen näkökulma näkyy koko prosessin ajan.
Adoptioluvan jälkeenkin lasta odotetaan vielä kuukausia. Kun lapsi vihdoin saadaan Suomeen, perheen elämää seurataan vielä erilaisten raporttien avulla pitkään.
Lapsen edun käsite on moniulotteinen, sillä se riippuu määrittelijän omasta taustasta, moraalista, kulttuurisista tekijöistä ja yhteiskunnan vallitsevista normeista.
Laki määrittelee lapsen edun oikeudeksi hyvään hoitoon ja kasvatukseen, elatukseen, ymmärtämykseen, turvaan ja hellyyteen.
Adoptiolapsen kannalta olisi paras ratkaisu se, että hänelle löytyisi uusi koti omasta maasta, mutta tähän ei ole aina mahdollisuuksia, esimerkiksi köyhyyden vuoksi.
Lastensuojelua ja adoptioita on ohjannut pitkälti psykoanalyyttiseen teoriaan pohjautuva näkemys lapsen hyvästä. Kiintymysteorian pohjalta asiaa tarkasteltuna lapselle on tärkeintä, että hänellä on yksi rakastava ja pysyvä vanhempi.
Omassa tutkimuksessani olen haastatellut yksin adoptoineita äitejä ja todennut, miten tärkeää lapsen edun varmistaminen oli heille.
Tämä näkyi arjen ratkaisuissa esimerkiksi lyhennettynä työaikana, yhteisenä vapaa-aikana, kiinteänä yhteytenä kouluun ja päivähoitoon ja suurena rakkautena lapseen.
"Yksinhuoltajina" he eivät olleet yksin, vaan heillä oli laajat ja toimivat sukulais- ja ystäväverkostot.
Miksi näille harvoille lapsille ei suotaisi rakastavaa vanhempaa?
Yksinhuoltajien adoptiosta ja lapsen edun toteutumisesta peräänkuulutettiin keskustelua (HS 13. 8.).
Näihin liittyy edelleen ennakkoluuloja ja stereotypioita, joiden taustoja emme aina edes tunnista.
Esimerkiksi suomalaisen yksinhuoltajuuden historia tai tiedotusvälineiden antama kuva muokkaa asenteita yksinhuoltajuudesta.
Uutiskynnyksen ylittävät yksinhuoltajuuteen mahdollisesti liittyvät ongelmat, ja tavallinen hyvä arki jää uutisoimatta.
Viime vuosisata on ollut ankaraa aikaa yksinhuoltajille. Kansalaissodan jälkeen 1920-luvulla "punaleskiä" pidettiin sopimattomina äideiksi. Heidän katsottiin lähtökohtaisesti edustavan lasten laiminlyöntiä, huonoa kasvatusta ja löyhää moraalia.
Leskien lapsista pelättiin kasvavan rikollisia ja juoppoja, jotka olisivat vaaraksi yhteiskunnalle. Punaleskien ohella aviottomien äitien kasvatus- ja sukupuolimoraalia kontrolloitiin.
Jos äidit eivät täyttäneet viranomaisten heille asettamia usein kohtuuttomia ehtoja, lapset saatettiin ottaa jopa huostaan äidiltä.
Vielä 1950-luvulla avioliittoa pidettiin äitiyden edellytyksenä. "Aviottoman äidin" perhe koettiin epätäydelliseksi, koska siitä puuttui isä ja sisarukset.
Vaarana nähtiin myös liiallinen hemmottelu, koska perheestä puuttui isä, joka edusti kuria ja järjestystä. Ajateltiin, ettei äiti pystynyt yhtä aikaa rakastamaan ja rajoittamaan lastaan.
Esimerkiksi eräässä "yksinäisille äideille" suunnatussa oppaassa 1950-luvulta suositellaan oman lapsen antamista ottolapseksi. Kuitenkin nähtiin, että lapsen tulee olla terve, jotta hänet voitaisiin antaa ottolapseksi "parempaan" perheeseen.
Tämähän tarkoitti sitä, että yksinhuoltaja oli kelvollinen vammaisen lapsen äidiksi.
Suomessakin puhuttiin vielä 1970-luvulla au-äideistä tai aviottomista äideistä, jolloin käsite oli moraalisesti värittynyt ja se liitettiin kielteisellä tavalla aviottomaan lapseen.
Yksinhuoltajat eivät ole suuri yhtenäinen joukko, vaan taustalla on erilaisia elämäntilanteita: vanhemmat ovat voineet erota, toinen vanhemmista on kuollut, lapsen isä ei kanna vastuuta vanhemmuudestaan, tai nainen tulee yksinhuoltajaksi omasta tahdostaan esimerkiksi adoptoimalla lapsen.
Yksinhuoltajien adoptiot ovat käytännössä vain kansainvälisiä adoptioita.
Vuosina 1985–2003 Suomeen on saapunut kansainvälisen adoption kautta 2 300 lasta, joista yksinhakijoita on ollut kolmisensataa.
Viime vuonna oli 49 yksinhakijaa. Määrä on pieni suhteessa syntyvien lasten lukumäärään, noin 56 000 vuonna 2003.
Yhteenlaskettuna eniten lapsia on adoptoitu Venäjältä, Kolumbiasta ja Thaimaasta. Useimmat lapset on hylätty, tai heidän vanhempansa ovat kuolleet tai kadonneet.
Lapset viettävät syntymämaasta riippuen eripituisia jaksoja lastenkodissa, jopa vuosia.
Yksinhuoltajien luota kodin saaville lapsille on erilaisia kriteerejä maasta riippuen, esimerkiksi he ovat jo 4–7-vuotiaita tai osalla heistä voi olla kehitysviivästymiä tai sairauksia.
Adoptioprosessi alkaa vähintään vuoden kestävällä adoptioneuvonnalla, jossa käydään monipuolisesti läpi motiiveja ja soveliaisuutta vanhemmaksi. Prosessi on raskas ja useimmiten myös hidas.
Lähtökohtana saada lapselle koti ja vanhemmat, ei päinvastoin. Tämä lastensuojelullinen näkökulma näkyy koko prosessin ajan.
Adoptioluvan jälkeenkin lasta odotetaan vielä kuukausia. Kun lapsi vihdoin saadaan Suomeen, perheen elämää seurataan vielä erilaisten raporttien avulla pitkään.
Lapsen edun käsite on moniulotteinen, sillä se riippuu määrittelijän omasta taustasta, moraalista, kulttuurisista tekijöistä ja yhteiskunnan vallitsevista normeista.
Laki määrittelee lapsen edun oikeudeksi hyvään hoitoon ja kasvatukseen, elatukseen, ymmärtämykseen, turvaan ja hellyyteen.
Adoptiolapsen kannalta olisi paras ratkaisu se, että hänelle löytyisi uusi koti omasta maasta, mutta tähän ei ole aina mahdollisuuksia, esimerkiksi köyhyyden vuoksi.
Lastensuojelua ja adoptioita on ohjannut pitkälti psykoanalyyttiseen teoriaan pohjautuva näkemys lapsen hyvästä. Kiintymysteorian pohjalta asiaa tarkasteltuna lapselle on tärkeintä, että hänellä on yksi rakastava ja pysyvä vanhempi.
Omassa tutkimuksessani olen haastatellut yksin adoptoineita äitejä ja todennut, miten tärkeää lapsen edun varmistaminen oli heille.
Tämä näkyi arjen ratkaisuissa esimerkiksi lyhennettynä työaikana, yhteisenä vapaa-aikana, kiinteänä yhteytenä kouluun ja päivähoitoon ja suurena rakkautena lapseen.
"Yksinhuoltajina" he eivät olleet yksin, vaan heillä oli laajat ja toimivat sukulais- ja ystäväverkostot.
Miksi näille harvoille lapsille ei suotaisi rakastavaa vanhempaa?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.