Minullako bipo? Diagnosoinnin kulusta neuvoja?

Hanki kunnon asiantuntija lääkäri jolle kerrot asiasi rehellisesti ja jolle voit soittaa silloinkuin haluat. Se maksaa mutta hyvällä onnella sulle voidaan löytää sopiva balanssi veiä kun et ole maniassa ollut.
Se maksaa mutta suosittelen kyllä jotain muuta kuin näitä mielenterveystoimiston julkisen puolen lässyttäjiä.
Olisikin hyvä saada nyt "kiinni" kun olet vielä tolkuissasi. Ja liiku luonnssa kerää sieltä voimaa ajattele positiivisesti ja usko niitä kaikkein läheisempiä ihmisiäsi.

Uskon diagnoosin löytyvän, kun mietit rehellisesti elämääsi. Tietyt syklit saattavat löytyä jo kaukaa, on ollut välillä vauhtia, sitten masennusta. Ei bipo-diagnoosin saanut ja oikeanlaiset lääkkeet saanut ihminen tarvitse olla sellainen, että on tehnyt isoja kauppoja, tuhonnut kaikki ihmissuhteensa etc.
Olen 48 v ja itselläni merkkejä löydettiin v. 2009. Jälkeenpäin mietittynä "joku on ollut vinossa" nuoruudesta lähtien. Nyt homma on tarkentunut ja minulla on sopiva lääkitys jolla mieli saadaan jo melkein pysymään "viivojen välissä". Olen helpottunut saatuani diagnoosin ja asianmukaisen lääkityksen ja hoitoa (ihan terveyskeskuksessa). Reilun vuoden olen ollut kuntoutustuella ja pysyvä eläke saattaa olla edessä. Sen verran haittaa tämä tauti aiheuttaa -iän myötä poikkeavat jaksot tihenevät ja pahenevat. Muistin kanssa ja uuden oppimisessa on omat haasteensa. Hypomaanisessa vaiheessa olen maailman paras ja osaan kaiken, energiaa on vaikka ja mihin.
semppiä tutkimuksiin ja ei näitä mielen haasteita tarvitse pelätä. Ne kannattaa ottaa avoimesti vastaan ja voi löytää itsensä uudella tavalla. En tiedä, onko vallitseva "Valtatie", jota työelämässä paahdetaan, arvoisensa. Itse olen päässyt pienemmille teille ja jopa kinttupoluille, joiden varrella voi löytää fantastisia pieniä elämän iloja ja uusia asioita.

kovasti kiinnostunut siitä, millaisia tutkimuksia kaksisuuntaisen toteamiseksi tehdään? Pitääkö paikkaansa esimerkiksi se, että sairastuneen lisäksi haastatellaan läheisiä, jostain olen tällaista lukenut?

Prosessi etenee juuri noin, että käydään nuo kaavakkeet läpi ja keskustellaan kohdista.
Omaisten mukaan ottaminen on kaikissa vaiheissa täysin vapaaehtoista. Esimerkiksi vaimo/mies on tervetullut vastaanotolle, mutta koskaan ei siihen ketään pakoteta,
Ja tosiaan masennuslääkkeitä ei auta määrätä jos on bipo. Hypomania/mania - vaiheessa lisäpotku saattaa olla kohtalokastakin.
Jälkeenpäin omaa elämääni miettiessäni ihmettelen miten olen jaksanut hypovaiheissa tehdä todella paljon. Olen urheillut rajusti, tehnyt musiikkia, käynyt töissä, nukkunutkin... ;-)
Olen sitä mieltä, että täysin vedenpitävää bipon diagnoosin teko ei ole. Joku on laittanut kriteeristön, jolla se hyväksytään. Tempperamentin ja sairauden sekoittuminen on hankala erottaa - niin itselle kuin ammattilaisille. Kun nyt kuitenkin tällainen diagnoosi on olemassa ja hoito sille kehitetty hyväksi, kannattaa ottaa hyöty irti.
Bipossa ei ole kyse siitä, että voi valita käyttääkö lääkkeitä vai ei. Jos haluaa elää onnellista elämää, lääkitys on hyväksyttävä. Ja kun huomaa, miten se rauhoittaa elämän, arvon ymmärtää. Toki jossain vaiheessa, kun sopivia roppeja haetaan, ollaan väsyneitä ja turtuneita - sieltä tullaan hyvän lääkärin ohjauksessa ylös ja ulos. Lääkkeitä tarvitaan, mutta ei liikaa.

(ps. nimimerkki kuvitteellinen - en ole mikään asiantuntija)

Olet aivan selvästi maanis-depressiivinen. Testit ja lääkäritkin voivat olla väärässä.

Olen myös bibo 2. Kovin tutulta kuulostivat ketjun aloittajan kokemukset. Itsestä hypomaaniset jaksot tuntuvat yleensä tosi hienoilta. Ajatus on lennokasta ja tuntuu pystyvänsä melkein mihin vaan. Läheiset ihmiset vaan eivät yleensä ole yhtä innostuneita bibon pörräilystä. Varsinkin kun hyvän jakson jälkeen tulee ärtyisyyttä ja uupumista. Siinä kun henkilö ei oikein ole oma itsensä vaan liihottelee pilvissä. Lääkityksestä todella on apua. Kun oikeat lääkkeet on löydetty elämä on tasaisempaa ja rauhallisempaa ja oikeasti saa asioita tehtyä. Itselläni on antispsykoottia tasaamaan mielialoja ja masenuslääkettä nostattamaan mielialaa. Masennuslääke vähentää samalla ahdistusta ja paniikin tunteita. Lääke lisää serotoniin määrää, joka ainakin itselläni tuntuu toimivan monella tavalla positiivisesti. Minulla diagnoosi tehtiin oman kokemusten kertomisen sekä muutamalla "utelu" lomakkeella. Olin myös lääkärissä hypomaanisessa vaiheessa mikä yleensä on aika harvinaista. Yleensähän ei silloin lääkäriin mennä kun olo tuntuu olevan erittäin hyvä. Suosittelen lämpimästi hyvän lääkärin määräämää hoitoa.

Hei, aloittaja tässä jälleen.

Kiitoksia paljon vastauksistanne! Olen iloinen saadessani näinkin selkeitä vastauksia näinkin "epämääräiseen" asiaan :) Hyvä kuulla, ettei tarvitse mitään paniikkivaihetta lyödä päälle tämän suhteen.

Omalla kohdallani on kuitenkin myös seuraava ongelma: minulla on jo pitkään ollut diagnosoimaton syömishäiriö. Nämä maanisemmat kaudet ovat juuri niitä, jolloin samaan aikaan on käynnissä anorektinen kausi, minkä ansiosta saatan juurikin laihtua paljonkin. Olen jutellut monien syömähäiriöisten ja anorektikkojen kanssa, ja moni myöntää syömättömyyden aiheuttavan eräänlaista "hunger high":ta, jossa siis vähäisen ravinnon olotilassa mieli leijuu, fiilikset ovat loistavat ja energiaa riittää ihan kaikkeen ja enempäänkin. Ilmeisesti kohdallani lähdetään ensin hoitamaan akuuttia hoitoa kaipaavaa syömähäiriöistä käyttäytymistä (joka siis tällä masishetkellä ei ole anorektinen, vaan pikemminkin ahmimissuuntautunut), jonka jälkeen arvioidaan uudelleen hoidontarve.

Miten siis lääkäri voi/osaa mitenkään mahdollisesti erottaa, onko kohdallani kyse vain anorektisen kauden hunger high:sta vai hypomaniasta? Tai kumpi aiheuttaa kumpaa, vai voiko väittää näin laajan ilmiön kohdalla, että kaikilla anorektikoilla olisi hypomaanisia kausia elämässään?

Onko teillä kellään siis myös syömishäiriöistä kokemuksia, kuinka ne ilmenevät elämänne kausissa tai otetaanko kuvailemaani anoreksian "tyhjyyden tuottamaa kepeyttä ja iloa" diagnosoinnissa huomioon?

Ei ole pakko vastata, tämä asia vain hämmentää minua. Rasittavaa tässä on nyt lähinnä se, että tosiaan aletaan hoitaa vain syömähäröilyä, vaikka kaipaisin joitain vastauksia ja apua ihan tähän aallonpohjailuun. Erään lääkärin kanssa juteltiin ja hänkin tuli siihen lopputulokseen kuin minäkin, että syömävammailut olisivat masentuneisuuden oire, eikä niinkään toisinpäin (masentuneisuus minulla alkoikin ennen syömähäröilyä).

Anteeksi, kun rasitan teitä tällaisilla asioilla, jotka kuuluisi vissiin esittää ihan vain ammattilaisille, jotka diagnosoinnit sun muut hoitosuunnitelmat yksilökohtaisesti tekevät :S

Kannattaa myös pitää mielessä tuo ylidiagnosointi.. lääkkeet joita bipolaariin käytetään voivat olla ns terveelle kohtaloksi. Noilla lääkkeillä on paljon sivu- ja haittavaikutuksia joten ihan pienen epäilyn vuoksi ei kannata niitä lähteä syömään.

Monet psykiatriset sairaudet voivat antaa samansuuntaisia oireita kuin bipolaaritaudissa on. Minun kohdallani psykiatri teki yhden masennusjakson jälkeen diagnoosin biposta. Minulla ei koskaan ennen ole ollut masennusta.. olen vain koko ikäni ollut erittäin aikaansaava. Muistan miten jo 6 vuotiaana siivosin ja järjestelin vaatekaappeja. Minun persoonaani kuuluu touhukkuus, itsestäni huolehtiminen, vähäunisuus jne

Monet minussa olevat piirteet sotkettiin bipolaariin, tuijoteltiin vain manuaalia ja sitä miten touhukas olen ollutkaan. Jos minulla ei ole ikävuoteen 45v ollut yhtään masennusjaksoa vain tarmokkuutta niin voiko se olla bipoa? Olen siis ollut yhtäjaksoisesti (hypo)maaninen 40 vuotta?

En usko kohdallani diagnoosin olevan oikea. En kadu sitä, että jätin neuroleptit ja tasaajat kaappiin. Olen voinut ilman niitä paljon paremmin. Mielestäni elämää ei ole se, että makaan vuoteella 20 tuntia ja elämiseen jää 4 tuntia. Minulla on lapsia jotka tarvitsevat äitiä eivät zombia.

Jokainen tekee elämässään ne omat päätökset sen pohjalta minkä kokee oikeaksi. Oikea bipolaari tuskin taintuu samaan koomaan neurolepteistä kuin mitä tein. On tietenkin niitä joille elämän sisältö on olla lääkitynä koomapotilaana neljän seinän sisällä.

Psykiatriset diagnoosit ovat veteen piirrettyjä viivoja. Ole tarkkana ja pidä huolta itsestäsi ap.

Itsekin juuri silläkin kannalla näitä kaikkia murehdin, että yritän tehdä kaikkeni, jottei minua diagnosoitaisi väärin. Ilmeisesti kuitenkaan, tämän ketjun vastausten mukaan, diagnosointi ei ole mitään hullua, rasittavaa myllytystä, jossa ei itse pysyisi perässä. Olin pelännyt kaikkien maailman verikokeiden ja monimuotoisuuden aiheuttavan aivopesun kaltaisen rasitus/väsymystilan, jossa sanoo mitä sattuu. Tämän vuoksi toivon mukaan sitten hoidon edetessä saan kaiken oleellisen sanottua ja minua kuunnellaan.