Nimimerkille AUTTAKAA1 Aihe: Tunteeton epileptikko

En varmaan ole sama ihminen ja en voi sanoa olevan kuin osittain tunteeton. Omasta mielestäni koulutus ei todellakaan ole ensiarvoisen tärkeää, vaikka itse olen korkeakoulutettu ja jatkan edelleen opiskelua ja varmaan vielä väitöskirjan teen samalla kun pidän omaa lakiasiantoimistoa.

Opiskelusta tai kirjoilla olosta on hyötyä, että suhteet tiedekuntaa pysyy yllä tiedon saanti on helppoa omiin juttuihin... tai ainakin helpompaa, sillä voi jutella lähes kaikkien proffien kanssa tai olla tekemisissä.

Kivaa pääsiäistä ja onhan se tietty koulutus nyt hyvä olla, mutta jos esim. vähällä koulutuksella saa hommia hyväpalkkaisesta työstä, niin kyllä työ kouluttaa. Tärkeintä on tulla toimeen ja tulevaisuudessa saada eläke ja eläkettä ei kerry Suomessa riittävästi ilman työntekoa. Opiskelusta ei mitään. Tulevan uhkaavan työkyvyttömyyseläkkeen kannalta tämä on todella paha juttu.

Heippa Leija :)
Kiva kun olen ollut ajatuksissa, toivottavasti et murehtinut kovin kuitenkaan!

Sain kouluni käytyä loppuun, 3kk meni yli "tavoiteajan" mutta ei se haitannut. Alkuvuoden pidin vapaata (silloin oli vaan niin vähän tehtävää koulun puolesta, pelkkää odottelua että saa opparista palautetta ja tehdä pieniä korjauksia) ja olin nuorimmaisena kanssa kotona paljon, oli aika levollista ja nautin olosta lapsen kanssa, jaksoin touhuta enempi kuin ennen.
Pidin tosin muutaman (2kk--> n. 5-10 päivää mukaan lukien lyhyet koulujutut) päivän ihan itsekseni jolloin olin vain kotona, etsin tunnetta että kaipaan lasta kotiin ja pienen pilkahduksen jälkeen näin alkoikin tuntua..pikkuhiljaa.

Töitä sain toivomastani paikasta vuoden loppuun asti jossa tosin kuitenkin välissä yövuoroja (2yötä/3:ssa viikossa) ja ne on mennyt hyvin.

Isomman lapseni kanssa täytyy tehdä töitä ettei otteeni hänestä lipsu, mietin kuinka saisin aidon kiinnostuksen hänen mielenkiintoja kohtaan..yritän toki kuunnella, kommentoida asioita vaikkei ne kiinnostavia aina olekaan..Yritän pitää mielessä sen että olen täällä lastani varten eikä lapseni minua varten.

Olen paljon miettinyt tätä tilannettani. Sairastuin kun odotin nuorimmaistani ja lähdin kouluun hänen ollessa 1,4v.. Hänen syntymän jälkeen en saanut häneen samanlaista sidettä kuin esikoiseen joka on tosi luja ja vankka heti syntymästä asti.
Mietin olenko kuitenkin jollain tasolla syyllistänyt raskautta/lasta epilepsiastani :( toinen iso kohtaus kun tuli vielä imettäessä. En osaa tähän vastata.
Vai voiko toisen lapsen kohdalla side olla niin pajon vahvempi kuin toisen.

Nyt olen tietenkin onnellinen kun koulu on ohitse mutta ajattelen kuitenkin olisiko ollut parempi että olisin aloittanut sen myöhemmin, käsitellyt asioita pidempään ja ollut enemmän kotona.

Kiinnostus miestäni kohtaan ei ole ole kasvanut, tuntuu että liu"mme koko ajan kauemmaksi toisistamme millä ei minulle ole merkitystä, koen että pärjään ihan hyvin ilman häntäkin. Arki sujuu kuitenkin hyvin ja rutiinin omaiset pusut päivittäin ja halejakin. Tiedän ja tunnen että hän yrittää välillä, paljon enemmän kuin ennen mutta..mene ja tiedä.

Ystävät ovat tulleet vähän tärkeämmäksi, ei paljon mutta kuitenkin..olen vähän puhunut omista asioista joka on minulle paljon ku ennen olin vain kuuntelija joka sanoi että kaikki on hyvin..

Esikoiseni on aina tarvinnut enemmän tukea/huomiota kuin kuopukseni joka on toimelias ja itsenäinen, en tiedä onko se luonteesta kiinni vai onko varaislapsuuden tunteillani se merkitys että kuopus on tottunut toimimaan niin pienestä asti omatoimisemmin.

Hassun tästä kaikesta tekee se että KAIKKI (sukulaiset,ystävät,naapurit,mieheni) muut näkevät minut ihan erilailla kuin minä itse..olenko tosiaan niin hyvä esittämään..tätä mietin usein..Tiedostanko virheeni/vajavaisuuteni niin hyvin että pystyn "tahdonvoimalla" toimimaan toisin kuin jaksaisin tai haluaisin.

Tässä jotain, kerron mielellään lisää mutta nyt lähden nukkumaan kuopuksen viereen ja otan hänen pienetä kädestä kiinni