Täällä puhutaan paljon fyysisestä väkivallasta ja siitä miten se vaikuttaa lapsiin. Joitain viestejä näkyi olevan myös henkisestä väkivallasta, mutta vähemmän. Ehkä silti löytyy kohtalotovereita..Olen aikuinen, 3-kymppinen.Kuten jostain aiemmasta viestistä luin, mäkin aloin siinä 2-kymppisenä tajuta ettei mun perheessä ole kaikki ok.Oikeastaan vasta viimeisen parin vuoden aikana olen tajunnut, että isäni oli henkisesti väkivaltainen. Äitiäni kohtaan, mutta ,myös mua kohtaan.
Päällimmäinen mielikuva arjesta kouluiässä on että isä oli yleensä vihainen tullessaan töistä, kun olin yksin kotona. Yleensä syy oli siivottomuus tai tein jotain väärin hänen mielestään, ja jouduin siivoamaan ym hänen tiuskiessaan vieressä. Usein hän sai mut itkemään, mutta tuo ei asiaa muuttanut. En tiedä tiesikö äiti tästä, mutta ainakaan hän ei tehnyt mitään muuttaakseen tilannetta.
Vanhemmilla oli paljon riitoja,en tiedä tänä päivänä mitä niissä oli taustalla, mutta isäni huuto niistä jäi mieleen. Usein olin huoneessani ja asunnosta vain kuului hänen huutoaan. Usein itkin tätäkin. Muistan myös tilanteita joissa olin vanhempieni seurassa riidan aikana ja mieleeni jäi ettei isä antanut äidille suunvuoroa, vaan jyräsi hänet huutamisellaan. Isä ei myöskään arkaillut halventaa äitiä minun seurassani, vaan saattoi esim käskeä hänen haistaa paskan ruokapöydässä kesken ruokailun..Tai saattoi kommentoida johonkin äitini ideaan että "älä höpötä" tms. Automatkat olivat yhtä jännitysmomenttia, kun isä raivosi ratissa ollessaan jos oltiin vähänkin eksyksissä. Itse istuin lamaantuneena takapenkillä tietämättä mitä tehdä..siivouspäivinä oli aina riitaa..niitäkin muistan jo pienenä stressanneeni.
Ehkä kuitenkin pahinta oli mykkäkoulut, joita isä harrasti säännöllisesti. Hän saattoi olla päiväkausia puhumatta juuri mitään. En ole varma kuinka usein näitä oli, mutta arvelisin että pahimmillaan kuukausittain. Ilmapiiri oli arvatenkin ankea. Äiti käyttäytyi lähinnä kuin kaikki olisi ok..Ei puhunut tilanteesta mulle,ei selittänyt että isä ei ole mulle vihainen, tai että heillä oli ollut riitaa tms. Muistan näinä aikoina kun istuttiin ruokapöydässä ja itse yritin siinä äitini kanssa jotain jutella...ahdisti. Muistan jo pienenä jotenkin hävenneeni kotiani. Esim. vietin ystävieni kanssa mieluiten aikaa heidän luonaan, tai ulkona. Siellä koin rentoutuvani, toisin kuin kotona..siellä kai piti jännittää kuuluuko huutoa ym. Muuten muistan että yritin edistää omalla käytökselläni sitä, että isä ei suuttuisi. Ehkä siksi olen tällä hetkellä kiltti, ja jännitän tilanteita, joissa minun pitää tuottaa toisille pettymys, enkä osaa ilmaista suuttumusta oikein muuten kuin mököttämällä.
Viime vuosina olen alkanut oireilla näiden asioiden vuoksi tunnetasolla. Tunnen vihaa äitiäni kohtaan, kun hän laittoi mut elämään tuollaisessa ilmapiirissä. Toivoin jo pienenä että vanhempani eroaisivat. Isääni kohtaan en oikein tiedä mitä tunnen..myös vihaa tietyllä tavalla..mutta tavallaan säälin häntä. Vihaan, ja samalla säälin, sillä se mitä hän on saanut aikaan käytöksellään on se,että meillä ei hänen kanssaan ole yhteydenpitoa, mitä nyt äitini kautta. Äidilleni haluaisin joskus sanoa suoraan eikö hän ymmärrä minkälaista mulla oli pienenä - eikö hänelle tullut mieleen että KÄRSIN siitä kun joudun elämään riitojen ja mykkäkoulujen keskellä, ja varomaan isän suuttumista. Eikö tajua että olen joutunut käymään terapeutilla puhumassa, kun hän ei ikinä puhunut asioista, ei selittänyt, kuvitteli että kaikki on okei? Isäni kanssa moiset keskustelut tuntuvat täydeltä utopialta. Toisaalta tunnen surua vanhempieni vuoksi, koska eivät hekään enää voi sille mitään minkälainen lapsuus mulla oli. Terapeuttini on lähinnä kehottanut puhuman äitini kanssa, mutta auttaako se? Onko hyötyä kaataa äitini niskaan syyllisyys menneistä vuosista, joita hän ei enää voi muuttaa? En toisaalta oikein edes koe pystyväni näistä asioista puhumaan.
Tällä hetkellä olen päällisin puolin ok, mutta mulla on kuitenkin sosiaalisten tilanteiden pelkoa, jännittämistä, ajoittaista alakuloa ja itsesääliä ja ilmeisesti tunnen siinä määrin häpeää, että en ole pystynyt puhumaan lapsuudenkokemuksistani suoraan kenenkään muun kuin terapeutin kanssa. Ilmeisesti tuo häpeä ulottuu yleisemmällekin tasolle, sillä mun on vaikea avautua ihmisille ja puhua itsestäni ja elämästäni muutenkin, small talk kyllä onnistuu. Toisaalta mulla on tarve olla vahva ja ehjä ihmisten edessä..tällaista haavojen näyttäminen muille tuntuu mahdottomalta. Olisi mukava kuulla miten muut ovat saaneet itsensä "korjattua" vastaavien kokemustan jäljiltä...mulle se tarkoittaa lähinnä surusta, ahdistuksesta ja ennen kaikkea häpeästä vapautumista. Sekä sitä, että voisin kohdata vanhempani tuntematta ahdistusta.Nykyään saatamme esim istua normaalisti kahvipöydässä (ovat yhdessä yhä), mutta mä tunnen yleensä ahdistusta, ja etsin pieniä vihjeitä riidoista heidän välillään ja ahdistun niistä kuin lapsena.. Edelleen oikeastaan toivon heidän eroaan.
Henkinen perheväkivalta lapsuuden kodissa
19
2917
Vastaukset
- omena ei muutu pääry
Avautumisesi kosketti minua. Minulla on nyt huono tilanne kirjoittaa, laitan muutaman rivin. Ole tyytyväinen,että olet noinkin nuorena tajunnut, minkälaisessa lapsuuden kodissa elit. Monella menee paljon pitempään, toiset eivät kykene koskaan tajuamaan syytä onnettomille tunteilleen, ja yleensä samanlaiseen kuvioon hakeutumista kuin lapsuuden perheessä.
Luota omaan kokemukseesi. Se on vaikeaa, mutta luota silti. Älä yritä muuttaa tai korjata mennyttä, ajaudut vain syvemmälle samaan sontaan. Todennäköistä on, että äitisi toimii samoin tänäkin päivänä, ja hakeutumalla vuorovaikutukseen vanhojen asioiden tiimoilta, vanhat, pas..k.t kokemuksesi vain toistuvat.
Et ole ainoa, joka on elänyt helvetissä lapsuutensa. Pääasia on ettet toista, luo samoja kokemuksia uudelleen. Nyt olet aikuinen. Heti, kun tunnistat samoja merkkejä ihmissuhteissasi, juokse pakoon ja kovaa. Taipumus on hankkiutua suhteisiin, joissa lalsuuden roolisi toistuu. Siinä kärsit, kunnes valitset joko vapauden tai ikuisen helvetin.
Äitisi on, mikä on. Voit rakastaa häntä sellaisena kuin on. Hän on äitisi. Et voi häntä muuttaa. Hän ei osannut olla parempaa. eikä ehkä edelleenkään osaa. Voit parantaa itseäsi antamalla itsellesi oikeuden rakastaa äitiäsi sellaisena kuin hän on. Suojele kuitenkin itseäsi ettet mene mukaan vanhoihin kuvioihinne. - tuttuja tunteita
"Äitisi on, mikä on. Voit rakastaa häntä sellaisena kuin on..."
Onko aina lapsen velvollisuus pystyä rakastamaan äitiään? Itse pyrin kohteliaisuuteen, mutta rakastaa sellaista joka on tehnyt pahaa. Aloittajan äiti ei varsinaisesti ole, mutta äitejä on monenlaisia.
Itse tajusin oman perheeni erikoisuuden jo ehkä noin viidestä kuuteen vuotiaana. Muuten kokemuksesi, aloittaja ovat hämmästyttävän samankaltaisia omiini nähden. Esimerkiksi "... Muuten muistan että yritin edistää omalla käytökselläni sitä, että isä ei suuttuisi. Ehkä siksi olen tällä hetkellä kiltti, ja jännitän tilanteita, joissa minun pitää tuottaa toisille pettymys, enkä osaa ilmaista suuttumusta oikein muuten kuin mököttämällä. ..." Jännitys, häpeä, lamaannus, ahdistus ... Tuttua.
Meidän perheessämme oli sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa.- tuttuja tunteita
"Terapeuttini on lähinnä kehottanut puhuman äitini kanssa, mutta auttaako se? Onko hyötyä..." Älä missään nimessä tee tätä!!
Oma terapeuttini aikoinaan suositteli, yritin keskustella ja erittäin huonoin seurauksin. Jos äitisi ei itse ota puheeksi,eikä ole puhunut aiemminkaan, älä ota puheeksi. Satutat itseäsi pahasti.
Terapeuttisi haluaa ehkä uskoa ihmisen hyvyyteen ja olla idealisti?! No oliko lapsuutesi idealistista? Oletko muuten tyytyväinen terapeuttiisi? Omasta terapeutistani oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Halusi minun ajattelevan hyvää vanhemmistani, pyrkivän yhteisymmärrykseen heidän kanssaan ja ennen kaikkea ANTAVAN ANTEEKSI. Omien tunteiden käsittely tuntui olevan hukassa terapeutilla itselläänkin.
- totta,,,
Mitä vanhempiensa rakastamiseen tulee, yksilökohtaista. Ei tarvitse rakastaa, jos ei ole halua. Useimmilla ihmisillä on tarve rakastaa vanhempiaan. On helpotus hyväksyä oma tarpeensa saada rakastaa vanhempaansa, i haluaa rakastaa vanhempiaan, sen voi tehdä, mutta kuitenkin pysyä pois heidän kuviostaan.
- tuttuja tunteita
Jokainen haluaa rakastaa omaa vanhempaansa, se on täysin selvää. Kaikilla ei ole vanhempaa, johon voisi saada tervettä ihmissuhdetta luotua. Rakkauttakin on erilaista. On erilaista rakastaa vanhempaa, joka on suhteellisen terve mieleltään. Toisenlaista on rakkaus sellaista vanhempaa kohtaan, joka toimii tuhoavasti, sadistisesti lastaan kohtaan. Jos samalla täytyy suojella itseään vanhempansa vahingolliselta käyttäytymiseltä, on rakkauskin erilaista kuin jos voisi luottaa edes perusasioissa. Enkä silti tarkoita, että tässäkään tilanteessa olisi anteeksiantamaton tai katkera. Rehellinen itseään kohtaan kannattaa olla, ja myöntää tosiasiat tosiasioina, eikä yrittää kaunistella tai idealisoida.
Nämä ovat vaikeita asioita ymmärtää, jos on elänyt suhteellisen terveellä tavalla toimivassa perheessä.
Epäterveissä perheissä vanhemmat pyrkivät usein syyllistämään lapsiaan ja siirtämään omaa pahaa oloaan lapsiin, koska lapset eivät aluksi pysty suojautumaan ja vanhempia kohtaan on vaikea puolustautua. Rajojen asettaminenkin saatetaan kääntää tulkitsemaan kiittämättömyyttä, kovuutta ja anteeksiantamattomuutta.
- Ap.
Mukavaa, että tänne on tullut vastauksia. Tai no eihän se nyt sinällään mukavaa ole, että muillakin on samanlaisia kokemuksia, mutta kuitenkin :)
En oikeastaan ole tyytyväinen terapeuttiini..mun mielestä terapiassa käymisestä ei tähän mennessä ole ollut mainittavaa hyötyä. Hän tuntuu painottavan kovasti juuri sitä että tuo perheessä vallinnut puhumattomuuden kulttuuri pitäisi murtaa jotenkin, ja että se olisi mulle terapeuttista. Että puhuisin äitini tai jopa isäni kanssa..ehdotti jopa että toisin heidät terapiaistuntoon..hah..enpä usko. Itse ajattelen pikemminkin, että toivoisin terapeutin auttavan mua hyväksymään sen mitä on ollut siinä määrin, ettei tarvitsisi enää tuntea ahdistusta ym..ja auttavan jännittämisen yms kanssa. En oikein usko, että vanhempien kanssa puhuminen on se vastaus, vaan jotain pitäisi OMAN pään sisällä saada tapahtumaan.
Tällä hetkellä (ja näin on ollut oikeastaan aina) perhetilanteessani ehkä harmillisin asia on se, että teeskennellään ikään kuin oltais onnellinen perhe. Nykyään päällisin puolin kaikki vaikuttaakin normaalilta. Vanhempia tavatessa kaikki ovat jokseenkin sivistyneitä, mitä nyt itse aina etsin ja löydän merkkejä samanlaisesta mitä sillon pienenä oli. Vanhempani esim kuvittelevat että lähtisin mielelläni heidän kanssaan lomamatkoille, juhlapyhiä viettämään ym. Itsestäni joulut, äitienpäivät, isäinpäivästä puhumattakaan tuntuvat lähinnä idyllin feikkaamiselta ja ahdistavat/rasittavat mua henkisesti. En edelleenkään siis pysty rentoutumaan omien vanhempieni seurassa, enkä siitä nauti. Joskus äitini kanssa tosin on suht hyviä hetkiä, mutta harvemmin niitäkään. Heillä ei ole käsitystä siitä mitä tunteita tunnen sisimmässäni, ja kuinka paljon ongelmia mulla on ollut nyt aikuisena..eivät tiedä sos.peloista, jännittämisistä ym. No , kai ne nyt näkee että aika ujo oon, mutta tuskin heille tulee mieleen että mahtaisko johtua tuosta alistamisesta ym lapsuudessa.
Tuntuu siis siltä, että vanhempani kyllä yrittävät olla "hyvä perhe", mutta ovat ihan pihalla siitä mikä mun kokemus meidän perheen todellisuudesta on. Tämä ehkä on surullisinta. Tai ehkä se, että äitini on mielenterveyden ammattilainen, eikä silti näe näitä asioita. En pidä vanhemmistani, sen olen jo tajunnut. Samalla olen juuri tuon takia myös surullinen heidän puolestaan, kun oma lapsi ajattelee heistä näin. Molemmissa vanhemmissani on hyviä puolia, mutta nekin ovat "pilalla" mun mielessä.- Ap.
Niin vielä kommenttina tuohon ensimmäiseen vastaukseen, että onneksi omissa suhteissani ei ole ilmennyt merkkejä vastaavanlaisesta käyttäytymisestä, eli en usko, että olisin vaarassa toistaa tätä kuviota omassa elämässäni.
- oppeliini1
Ap. kirjoitti:
Niin vielä kommenttina tuohon ensimmäiseen vastaukseen, että onneksi omissa suhteissani ei ole ilmennyt merkkejä vastaavanlaisesta käyttäytymisestä, eli en usko, että olisin vaarassa toistaa tätä kuviota omassa elämässäni.
Ehkä parasta olisi jos vain hyväksysit tosiasian että vanhempasi hoisivat monessa asiassa vanhemmuden tehtävänsä tosi huonosti.
Se on historiaa jota ei voi enää muuttaa. Nyt on aika mennä ja katsoa eteenpäin. EI taaksepäin.
Jos olosi paranee, vähennä vanhempiesi kanssa kanssakäyntiä. Hanki itse ystävät ja ihmiset lähellesi joiden kanssa tunnet olevasi "turvassa" ts, joiden kanssa on hyvä olla. Sinulla on koko elämä edessäsi, sinulla ei ole oikeutta itseäsi kohtaan märehtiä ja jauhaa kuin vanhaa purukumia siitä mitä menneisyydessä on tapahtunut! Vain anna sen olla. Jätä nuo pahat muistot sinne minne ne kuuluukin, menneisyyteen.
Tämä hetki ja tulevaisuus tuo omat vaihtelunsa hyvine ja pahoine vastuksineen. Kohtaa ne tervein ja voimakkain mielin. Sinä et tarvitse tuon lisäksi raahata menneisyyden kivirekeä. Vain jätä se jo.
Paljon HELPONPAA on velloa vanhoissa tapahtumissa, onhan ne niin tuttuja ja ikäviä. Kun taas kivireen jättäminen vaatii itsekuria ja tietoista ajatusten treenamiista. Mutta on sen vaivan arvoista!
- furman49
Pohdinnoistasi päätellen olet mies?
Parisuhde on aikamoinen koetinkivi. Äidit tykkäävät pitää lapsia liian kanssa "helmoissaan" ja isän tehtävä on avartaa maailmaa.
Maailma ei ole täydellinen, eikä siten juuri ole täydellisiä vanhempiakaan. Liekö tämä yksi niitä "hollywoodin" luomia illuusioita? Vanhempasi lienee olleet liian avoimia ja "rehtejä". Sanoneet mitä ajattelevat. Toisaalta se on raakaa ja rehtiä, mutta toisaalta rumaa. Molempi parempi, muna vai kana? Elämän mysteereitä.
Kuitenkin vanhempasi ovat varmasti monessa onnistuneetkin? Vanhemmuus on raskasta. Vaatii aikamoista tasapainoilua yhteensovittaa vaikka stressaava työ ja perhe.
Tämä on yksi elämän paradokseja että tehdään lapsista kilttejä ja hyväkäytöksisiä, mutta silti tuntuu "kilttinä" ollessaan jäävän "jalkoihin". Kuitenkin on fiksuakin olla vähän "varovainen" ettei kaikenmaailman hullutuksiin mene mukaan.
Olet selvästi fiksu pohdintoinesi ja pärjäät varmasti. Suurin koetinkivi itsellesi on mahdollisesti tuleva oma perhe. Se muuttaa kaiken ja joudut kohtaamaan uudelleen omia tunteitasi. Siksi on hyvä että olet osannut hakeutua keskusteluapuun.
Kummatkin vanhempasi varmasti rakastavat sinua ja sinun täytyy uskaltaa elää rohkeasti. - Ap.
Kiitos taas viisaista sanoista. En ole mies, itse asiassa. Tiedän kyllä että vanhempani rakastavat mua, ja välittävät, paljonkin. Isä ja äiti, molemmat. Näkemykseni mukaan heillä ei siis tällä hetkellä ole aavistustakaan siitä, että minä olen näinkin ahdistunut ja angstinen menneisyyden vuoksi, saati että olen käynyt terapiassa. Tuo on itse asiassa yksi itselleni surullista mieltä aiheuttava asia, kun vanhempani siis yrittävät, osoittavat välittämistä jne, ja en ole joutunut todistamaan riitoja/mykkäkouluja suuressa määrin useaan vuoteen (kun en ole asunut kotonakaan), mutta silti tunnen näin. Esim. isäni lähettää toisinaan tekstiviestillä hyvän loman, viikonlopun ym. toivotuksia. Sen sijaan, että iloitsisin niistä, ne aiheuttavat minussa jonkunlaista alakuloa, haikeutta, en tiedä mitä. Surullisuutta siitä että kuitenkin tunnen niin kuin tunnen ja koen joutuneeni heidän vuokseen kärsimään. Kyllä mä niihin viesteihin silti vastaan ja olen olevinaan "normaali".
Oikeastaan en ole varma pitäisikö jotenkin yrittää antaa anteeksi siinä mielessä että tosiaan koittaisi unohtaa menneet ja jopa yrittää luodan heihin uudenlaista suhdetta..vai pitäisikö tosiaan ajatella niin että haluan ympärilleni ihmisiä, joiden seurassa on hyvä olla ja vähentää kanssakäyminen vanhempien kanssa minimiin. En kyllä tiedä miten se onnistuisi kun äitini pitää aktiivisesti yhteyttä. Itse en pidä häneen yhteyttä oma-aloitteisesti...tässäkin ihmettelen, eikö hänen mieleensä tule että miksi oma lapsi ei ole kiinnostunut yhteydenpidosta..argh..ilmeisesti ei. Hänen käytöksensä ei muullakaan tavoin ole tukenut itsetuntoani aiemmin, ja siinä on ollut muitakin ongelmia kuin tämä kodin ongelmista vaikeneminen.
Arvaan kyllä että nämä tunteet varmaan purkautuvat taas eri tavalla jos saan omia lapsia. Kun kaveripiiriin on tullut pieniä lapsia ja heitä seuraan, niin huomaan katselevani niitä ja ajattelevani kuinka kauheaa olisi jos nuo pienet lapset joutuisivat elämään riitelyn ja huonon ilmapiirin keskellä. ja sitten ajatus siitä että itse olen ollut se lapsi. Itsesäälin paikka :)
Itse asiassa musta ei päällepäin varmaankaan näy että sisällä kuohuu. Uskon olevani ulospäin tasapainoisen ja jopa iloisen oloinen. Lisäksi kun perheestäni ei nykyään oikein saa tällaisia havaintoja (vanhemmat kai oppineet sen verran käyttäytymään), että esim seurustelukumppanini eivät ole saaneet näistä asioista havaintoja viettämällä heidän kanssaa aikaa (mitä olen kieltämättä kyllä vältellytkin ja minimoinut), niin mun ei ole tarvinnut avautua tästä aiheesta, ja tuntuu etten pystyisikään. Toisaalta sitten se ahdistaa kun haluaisin avautua. Ehkä seuraavassa suhteessa sitten. Olen kyllä tuntenut alemmuutta aiemmissa suhteissa juuri tuon perheen takia, verrannut toisen perheeseen ja menneeseen elämään jne.,
Kiitos teille jotka ootte kommentoineet..tää on auttanut mua jo selvittämään omia ajatuksia.- väärällä raiteella
Olen osin tälläinen ap:n kuvailema äiti.
Isäänsä poika onkin jo laittanut välit poikki. Minulle vielä vastaavat kun soitan.
Samanlainen suru ja ahdistus on äidilläkin siitä miten lasten nuoruus ja vuodet menivät. Työttömyys, alkoholi, taloudelliset vaikeudet, muutot, sairaudet, riidat , huudot ja mykkäkoulut. Niistä muodostui lasteni kasvualusta. Ja tältä en kyennyt estämään, poistamaa saati suojelemaan. Lapset joita niin rakastan ja kaipaan ovat elämäni tärkeinmmät arvot ja silti tein väärät valinnat, enkä eronnut lasten isästä. Enkä ole eronnut vieläkään. Enkä taida erotakkaan.
Lapseni käy terapiassa. Ja terapia ehdottaa kesustelua. En tiedä mitä ja ketä se auttaa kun tärkeät vuodet ovat jo menetetty. Toki kuuntelen kun lapselleni tule sen aika ja tarve. Jäljelle jää vain rakkaus. Mutta miten sen välittämisen tuo aikuiselle lapselle jonka elänä alkua ei kyennyt suojaamaan ja tukemaan niin kuin leijonaäidin kuuluu.
Toivon, että saisin vielä halata lastani ja sanoa tälle että rakastan, että on maailman tärkein ja ihanin aarre ja olen lapsistani ylpeä.
Mutta en siedä itseäni enkä ymmärrä miten elämä kuljetti väärälle raiteelle. Äidin rakkaus lastaan kohtaan on niin rusentavan voimakasta. Ja kun lapsi lähtee, että pystyy kasvamaan ehjäksi muualla kuin omassa kodissaan, on jotain niin raskasta ettei sitä uskalla ajatella hajoamatta.
Voimia sinulle. Selviät kyllä ehyeksi arvokkaaksi omaksi itseksesi.
Perhe on jotain jonka arvon ymmärtävät vanhemmatkin vasta kun sen näkee ikäänkuin sivullisena. Ja usein liian myöhään. Älä kuitenkaan kanna tätä taakkaa itselläsi. Se on täysin turhaa ja syö syytttömän voimia. Jatka omaa elämääsi ja valitse ympärillesi hyviä onnellisia ihmisiä.
Äitinä toivon, että lapseni (aikuiset) voisivat tuntea olevansa turvassa ja rakastettuna ja onnellisena. Ja että voisivat sanoa että heillä on äiti.
Minulla on niin ikävä lapsiani, mutta tiedän että heillä on parempi olo muualla ja se taakka on raskas tuomio kantaa.
Isä vastatkoon omalta osaltaan.
Halaus ja anteeksi pyyntö lapsilleni, jos vaikka sattuisivat tämän lukemaan. t. Äiti
- ap.
Kiitos viestistäsi. Mielestäni on hyvä, että olet tietoinen perheesi ongelmista ja ilmeisesti lastenkin kanssa niistä puhunut. Meillä tosiaan tilanne on se, että en usko äitini edes ymmärtävän lapsen kärsineen kotona. Hän ei ole kylmä tai sulkeutunut ihminen tms, joten uskon, että jos hän olisi ymmärtänyt asian, hän olisi sen varmaan puheeksikin ottanut jossain vaiheessa. Jos minä olisin sinun lastesi asemassa, niin olisin astetta "tyytyväisempi" kuin nyt, sillä voisin varmaan silloin paremmin hyväksyä lapsuuteni, kun äitini olisi edes ollessani jo aikuinen jollain tavalla huomioinyt sen, missä oloissa kasvoin. Nyt sitä ei ole mainittu halaistulla sanalla, vaan ollaan kuin kaikki olisi ok.
Ei sinunkaan elämäsi ole vielä menetetty, voit edelleen erota miehestä, joka ei sinua arvosta. Älä pelkästään sure sitä, että elämä on mennyt väärille urille, vaan muuta sitä! Olen ihan varma, että lapsesi haluavat nähdä sinut onnellisena ja itseäsi arvostavana edes nyt, jos eivät lapsuudessa nähneetkään.
Itse yhä jollain tasolla toivoisin vanhempieni eroavan. Ymmärrän kyllä, että heidän elämänsä ovat jo niin yhteen hitsautuneet, että se on ehkä mahdotonta (eivätkä he kai eroa haluakaan). Mutta silti...uskon että se olisi silti helpotus. Se olisi todiste, että kaikki tuo on ihan tosissaan mennyttä, vanhemmat olisivat tehneet rohkean ratkaisun parantaakseen elämäänsä, ja kenties voisin luoda parempaa suhdetta heihin molempiin, kun voisin tavata heitä rennommassa ilmapiirissä. Eihän vanhemmat saa erota siksi että lapsi sitä toivoo, ja tiedän tämän epärationaaliseksi, mutta tosiaan, edelleen koen että ero saattaisi olla itselleni yhä positiivinen asia. Ainakaan ei tarvitsisi nykyään vanhempia tavatessa jännittää että tuleeko taas jotain ikävää vastaan. Ja nyt joudun ikään kuin suremaan vanhempien vähemmän onnellista liittoa edelleen. - Yhä hajalla
Hei.
En juuri nyt jaksa itkeä enempää, en hukkua syvemmälle muistoihin, joten kirjoitan vain pikaisesti, että tiedän täsmälleen miltä sinusta tuntuu.
Olen itse vasta 19-vuotias, mutta käynyt lapsuudenkodissani täysin samat asiat läpi. Erotuksena muutama henkilökohtaisempi asia, mikä mutkisti jo aikanaan mutta yhä edelleenkin tilannetta, sekä se, ettei väkivalta perheessämme ollut vain henkistä.
Kaipaan hirveästi jotakuta, jolle puhua niistä tunnoista, jotka vaikuttavat nykyiseen elämääni. Jotenkin kynnys lähteä puhumaan tällAisesta pikkujutusta jonnekin on kamalan iso. Vasta viimeisimpien vuosien aikana olen alkanut työstää asiaa omassa päässäni ja oppinut yhdistelemään asioita, löytämän johdonmukaisuuksia. Elän vaikeissa masennussykleissä sekä erilaisten ahdistus- ja paniikkihäiriöiden sekä syömishäiriön kanssa. Jotenkin tuntuu, että kun minuun ei ole fyysisesti koskettu, olen vahingoittumaton muiden silmissä.
Vaikka ihan yhtälailla se jatkuva huutaminen, turhat järjenvastaisen suuret riidat, ahdistava ilmapiiri, sosiaalisten suhteiden olemattomuus, isän äitiin kohdistunut pahoibpitely lasten nähden, unettomat yöt, valheet ja loppumaton pelko jättävät jälkensä, hirvittävän syvän sellaisen.
Äidille ajoittain vihjaillessani lapsuudestani ja nuoruudestani, tämä kieltäytyy kuuntelemasta. Ymmärrän toisaalta, mutta toisaalta raivostuttaa suunnattomasti, kun tämä kertoo aina kuinka tutun kissan koiran kaiman tädillä on ollut niiiiin vaikeaa ja rankka lapsuus ja voi että sentään.
Ihan kuin minun kokemukseni olisivat vailla merkitystä. Itse olen toinen ap.n kuvailema äiti ja olenkin paljon miettinyt miten selittää lapsille isän käytöstä ...tai eihän toisen käytöstä voi selittää mutta lähinnä ehkä sitä miksi suhteesta ei ole päässyt lähtemään aiemmin...
Epäilen että ainakin yksi lapsista on minulle vihainen (ei asu enää kotona)...vaikka jutellaan niitä näitä niin tähän isän henkiseen väkivaltaan ei ole koskaan puututtu.
Nyt olen aika pitkällä erosuunnitelmissa ja kunhan asiat selviävät yritän ottaa myös vanhat asiat esille...jos saataisiin sillä tavalla puhdistettua ilma...
Mutta kuten edellinenkin kirjoittaja totesi... olen todella surullinen kun en ole pystynyt lapsiani suojelemaan ja tarjoamaan heille turvallista lapsuutta!- Väärällä raiteella
Olemme nyt keskustelleet kahden nuoren lapseni kanssa isän "mielenterveyden" ongelmista. Nuori totesi meidän molempien olevan syypäitä hänen pahaan oloonsa. Isä omalla käytöksellään ja minä omallani.
Olisi pitänyt erota ajoissa ja viedä lapset turvaan henkiseltä pahoinvoinnilta ja myöhemmin tulleelta lyömiseltä.
Isän mielestä minä puolestaan olen kaikkien ongelmien aiheuttaja ja siis syyllinen kaikkeen.
Puhuminen ja pöydän puhdistaminen ei meillä enää auta kun syyllinen on jo tiedossa ja tuomittu. Koko perheen keskusteluhetken käsikirjoitus on meillä jo miehen puolelta käsikirjoitettu. Ja se ei auta lasta eteenpäin sanoi terapeutti mitä tahansa.
Joskus lapsen on ehkä parempi antaa osan ongelmista sementoitua rauhassa. Kivirekeä ei kukaan jaksa vetää mukanaan loputtomiin, varsinkin kun lapsi ei ole ollut niitä edes aiheuttamassa!
Meillä nuori asuu nyt omassa asunnossaan ja isä on yrittänyt olla yhteydessä. Ei onnistunut. Nuori on paikalla, mutta ei kuule eikä kuuntele vaan poistuu paikalta. Pää on kuulemma vielä isän huutoa täynnä. Isä ei tätä ymmärrä koska on mielestään ollut hyvä isä ja välien katkaisu on jotain käsittämätöntä. Ja minun syytäni.
Nuoren ongelmana on myös se, että kukaan ei usko mitä kodin seinien sisäpuolella on tapahtunut. Sitä millainen isä hänellä on kotioloissa ollut. Ulospäin isä on viihdyttävä, mukava ja hyväätekevä mies. Äiti (minä) hiljainen, arka ja puhumaton taustahiippailija. Alistunut ja sopeutunut. Näin käy jos ei oikeasti osaa lopettaa henkistä väkivaltaa ja ylivaltaa perheessä. Jokaisella aikuisella on vastuu omasta käytöksestään perheessä vanhempana. Myös minulla, mutta en osannut sitä tehdä.
Yhä hajalla nimimerkki on kuin oman poikani kirjoitus, ja se koskettaa ja satuttaa. Toivottavasti saat jotenkin jomman kumman vanhemmistasi lukemaan kirjoittamasi tekstin. Toivon, että moni muukin vanhenpi lukee kirjoituksesi ennenkuin on liian myöhäistä. Vaikutat fiksulta kaverilta joka osaa mennä elämässä eteenpäin. Ja niin pientä asiaa ei olekkaan ettei kannata hakea ulkopuolista apua. Pienistä asioista voi kasvaa suuria jos ne vaikuttavat liiallisesti elämän laatuun. Ja terve raivoaminen on joskus paikallaan.
Kisumirrin nimimerkille voimia, samassa tilanteessa mennään. - laamaz
1998 taisi olla, kävelin pois kodin ahdistavasta ilmapiiristä.Todella ahdistavaa oli silloin.Tunsin suurta helpotusta kun avasin oven ja lähdin.
- Anonyymi
Lapsuuteni oli Helsingissä turvallinen ja virikkeellinen vaikka olin vanhempieni ainoa lapsi.
- Anonyymi
Kuinka jotkut asiat vain toistuvat sukupolvelta toiselle.Se että havahtuu jossain vaiheessa elämää omiin tekemisiin ja sanomisiin on musertavaa.Sitä kun ei halua toistaa samoja virheitä mitä vanhemmat tai isovanhemmat niin lopulta lasten suusta se totuus tulee.Vihaan mykkäkouluja vaikka olen sortunut siihen itsekin ja yritän kaikin tavoin muuttua ihmisenä paremmaksi.Olen antanut anteeksi menneille ja vanhemmille ja pyytänyt jo nyt aikuisilta lapsilta anteeksi. Aikuinen lapseni antoi tulla täyslaidan suuttumusta,vihaa ym.ja lopuksi itkimme koko perhe,mutta se oli lopulta eheyttävää.Elämä on matka ja meidän pitää oppia erheiden kautta ja jatkaa eteenpäin.
- Anonyymi
Todennäköisesti aloittajan äiti tiedostaa hyvin ahdistuksesi, hän oli isäsi raivotessa altavastaaja ja ahdistunut itsekin. Isällä taisi olla mielenterveysongelma ja äiti sieti tätä ehkä sen vuoksi. Mielestäsi aloittajan tulisi ehdottomasti puhua äidin kanssa. Riitaisessa perheessä on aina jokin ongelma jota piilotellaan. Ehkä äidilläsi on siihen vastaus.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Mielessäni vieläkin T
Harmi että siinä kävi niinkuin kävi, rakastin sinua. Toivotan sulle kaikkea hyvää. Toivottavasti löydät sopivan ja hyvän381933Pupuhuhdasta löytyi lähes sadan kilon miljoonalasti huumeita
Pupuhuhdasta löytyi lähes sadan kilon miljoonalasti huumeita – neljä Jyväskylän Outlaws MC:n jäsentä vangittu: "Määrät p431496Nellietä Emmaa ja Amandaa stressaa
Ukkii minnuu Emmaa ja Amandaa stressaa ihan sikana joten voidaanko me koko kolmikko hypätä ukin kainaloon ja syleilyyn k61421- 171418
Persut petti kannattajansa, totaalisesti !
Peraujen fundamentalisteille, vaihtkaa saittia. Muille, näin sen näimme. On helppo luvata kehareille, eikä ne ymmärrä,231412Nähtäiskö ylihuomenna taas siellä missä viimeksikin?
Otetaan ruokaöljyä, banaaneita ja tuorekurkkuja sinne messiin. Tehdään taas sitä meidän salakivaa.11385Sinäkö se olit...
Vai olitko? Jostain kumman syystä katse venyi.. Ajelin sitten miten sattuu ja sanoin ääneen siinä se nyt meni😅😅... Lis21347Housuvaippojen käyttö Suomi vs Ulkomaat
Suomessa housuvaippoja aletaan käyttämään vauvoilla heti, kun ne alkavat ryömiä. Tuntuu, että ulkomailla housuvaippoihin11290Hyvää yötä ja kauniita unia!
Täytyy alkaa taas nukkumaan, että jaksaa taas tämän päivän haasteet. Aikainen tipu madon löytää, vai miten se ärsyttävä21220Lepakot ja lepakkopönttö
Ajattelin tehdä lepakkopöntön. Tietääkö joku ovatko lepakot talvella lepakkopöntössä ´vai jossain muualla nukkumassa ta51207