Terapiaa & keskustelua

Ensimmäistä kertaa tällä palstalla. Hämmentävän paljon epäasiallisia, tietämättömiä, syyllistäviä ja mitätöiviä kommentteja sekä silkkaa asiattomuutta. Luulisi että kansan syvissä riveissäkin olisi jo jonkinlainen valistus seksuaalisesta väkivallasta ja sen vaikutuksista purrut. Mutta ei kai pitäisi odottaa liikoja maalta missä raiskaus avioliitossakin tuli rangaistavaksi teoksi vasta kymmenen vuotta sitten ja poliisit syyttelevät mielipidepalstoilla naisia yksin pimeällä liikkumisesta...

Itse olen myös raiskattu, 15 vuotiaana, kahden tuntemattoman miehen toimesta lomamatkalla. Luulin käsitelleeni asian mielessäni loppuun jo ajat sitten. Puhuin ystävilleni pintapuolisesti ja silloisille poikaystäville vähän enemmän, mutta aina etäisesti kuin puhuisi asiasta joka on tapahtunut jollekin muulle tai olisi jostain elokuvasta. Tunnetaso puuttui lähes täysin vaikka kyse oli hyvin traumaattisesta kokemuksesta.

Ja usein puhuessani sain kuulla että puhekumppanikin on joskus raiskattu. Seksuaalinen väkivalta on käsittämättömän yleistä! En myöskään käynyt psykologilla tai käyttänyt kriisipalveluita, pidin niitä turhina itselleni. Ajattelin olevani niin vahva että jaksan omin voimin. Mutta pari vuotta sitten, yli kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen huomasin että asia pyrki uudestaan esille.

Raiskauksen henkisiä seurauksia ei käsitelty tapahtuman jälkeen millään lailla, sain vaan jälkiehkäisyn ja antibioottikuurin terveyskeskuksesta. Vanhempani tiesivät asiasta mutta heiltä en saanut tukea. Isä antoi minulle saarnan maailman pahuudesta heti seuraavana iltana ja syyllisti tapahtuneesta. Äiti kirosi niitä miehiä(joita ei koskaan edes yritetty saada kiinni ja vastuuseen), mutta ei hänkään osannut auttaa minua mitenkään. Sain hoitaa itse lääkärissä ja apteekissa käymisen, enkä edes tiennyt mitä raiskaus on englanniksi! Kouluterveydenhoitaja tai terveyskeskuslääkäri Suomessa eivät myöskään ohjanneet minua eteenpäin psykologille. Toivottavasti asia on reilussa kymmenessä vuodessa jo muuttunut pienemmilläkin paikkakunnilla ja oikeanlaista apua osataan tarjota.

Jouduin siis pari vuotta sitten syvään kriisiin ja masennukseen. Lopulta hakeuduin terapiaan psykologipelostani huolimatta ja se oli yksi parhaita päätöksiä mitä olen ikinä tehnyt! Ymmärrän nyt että välttelin terapiaan menoa koska pelkäsin sitä kipua ja vihaa mitä vanhojen tuskallisten kokemusten käsittely aiheutti. Ongelmien kieltäminen suojasi tavallaan mieltä mutta myös rajoitti elämää ja aiheutti ahdistusta. Paljon energiaa meni hukkaan kun käytin sen suojamuurin pystyttämiseen. Tuskallisten muistojen kieltäminen ja luottamuksen puute myös esti minua päästämästä ihmisiä lähelleni.

Huomasin että kaikista tuskallisinta asiassa oli että tulin vanhempieni hylkäämäksi tilanteessa missä apua ja huolenpitoa tarvittaisiin eniten maailmassa. 15-vuotias on vielä kuitenkin lapsi, ja herkässä iässä opetellessaan tuntemaan itseään, omaa kehoaan ja seksuaalisuuttaan.

Jossain vaiheessa terapiaa ajattelin että kärsisin mieluummin vaikka raiskauksen uudestaan kuin sen kivun mitä vanhempieni ymmärtämättömyys ja tunnesokeus aiheutti. Se oli mielettömän iso löytö terapiassa ja laittoi vanhempieni käytöksen oikeaan mittakaavaan. Minkälaista tuhoa lapsessa aiheuttaa torjutuksi ja hylätyksi tuleminen jos hän mieluummin vaikka antaisi ruumiinsakin runneltavaksi raiskaajan käsiin??!! Suojamuurini oli tämän asian myöntämisessä kaikista paksuin, oli uskomattoman hankalaa sanoa ääneen että vanhempani ovat kohdelleet minua väärin ja että torjuminen oli vuosikaudet aiheuttanut minulle monenlaisia ongelmia.

Muutin kotoa pois heti kun pääsin yläasteelta 16-vuotiaana ja hyvin hämmentyneenä, pystymättä pitämään huolta itsestäni. En uskaltanut missään asiassa luottaa vanhempieni apuun tai ymmärrykseen, ihmisten joiden tehtävä olisi ollut suojella ja tukea minua kaikessa.

Nyt olen onneksi suurien ponnistelujen jälkeen pystynyt ottamaan asian esille vanhempieni kanssa ja ilmaisemaan vihan ja surun tunteet joita olen pitänyt sisälleni padottuna vuosikausia. Vanhempani ovat myös muuttuneet parempaan suuntaan, katuneet tekojaan ja pystyneet ottamaan tunnemyrskyni vastaan ja lohduttamaan. Tehtyä ei silti saa tekemättömäksi eikä menneitä vuosia muutettua. Mutta kyllä vanhempieni tuki edes nyt jälkeenpäin on tuntunut hyvältä. Välillä olen itkenyt äitini sylissä kuin pikkutyttö ja äitini on itkenyt myös. Ja pikkuhiljaa olen opetellut luottamaan läheisimpiin ihmisiin enemmän ja uskomaan ettei tarvitse aina itse olla niin vahva.

Ja kaikista suurin apu on ollut poikaystäväni, uskomattoman herkkävaistoinen ja luotettava ihminen. Hänelle kuuluu kiitos siitä että ylipäätään lähdin selvittelemään päätäni terapiaan, ja kiitos siitä että hän on syvimmänkin epätoivon jälkeen taas jaksanut yrittää kanssani. Helppoa se ei ole ollut kummallekaan aina. Mutta nyt asiat tuntuvat olevan hyvällä mallilla, kuin palkkana kaikesta vaivannäöstä ja työskentelystä.

No, tarkoitukseni on siis sanoa että voin tosiaan suositella terapiaa, eikä sen aloittaminen ole koskaan liian myöhäistä. Terapiaan pääseminen nykyisillä resursseilla ja sopivan terapeutin valinta on melkoinen prosessi ja raskasta varsinkin silloin kun on itse hajalla ja voimaton. Sitä pitää joskus vaatimalla vaatia kielteisten päätösten jälkeen, kuten itselleni myös aluksi kävi. Seksuaalisesta väkivallasta ja hyväksikäytöstä sekä niistä selviytymisestä on myös tänä vuonna julkaistu kattava suomalainen teos jossa on myös väkivaltaa kokeneiden selviytymiskertomuksia. Tuotteita ei saa tällä palstalla mainostaa mutta varmasti kirjastosta, kaupasta tai netistä etsimällä tämä hyvä ja asiantunteva kirja löytyy.

Huh, voisin itsekin kirjoittaa aiheesta ja omista kokemuksistani kirjan verran mutta johonkin täytyy lopettaa. Mielenkiintoista syksyä ja voimia ja rohkeutta siis kaikille sitä tarvitseville!

"Until you walk, run, fight a mile in her shoes
Don't you dare stand in front of me and tell me
What a woman must do"

-Ursula Rucker-