Sijaisperheiden biologiset lapset

Työkaverin perheessä oli 2 sijaismuksua ja hän usein harmittelee, miten tunsi itsensä ulkopuoliseksi, kun hänen piti aina ymmärtää, että nämä 2 muuta tarvitsevat nyt hieman enemmän huomiota ja hänen täytyi olla vain reipas isoveli...

Meille on sijoitettuna 2 lasta, biologisia lapsia meillä on kolme, joista vanhin 13 vuotias. Kyllä me yritämme pitää koko ajan mielessä biolastemme aseman. Ei lapsi ole vastuussa tämän maailman vääryyksistä ja antaa paljon elämästään, kun omaan kotinn muuttaa asumaan lapsi(a), jotka ovat paljon energiaa vaativia ja väsyttävät vanhempia.

Jos perheeseen syntyy vauva, tilanne on vanhempien lasten kannalta aivan sama, mutta sijoitettujen kohdalla hankaluuden usein jatkuvat. Toisaalta, niin minä kuin monet muutkin sijaisäidit ovat kotona eli biologisilla lapsilla ei ole tarvis tulla tyhjään kotiin koulun jälkeen yms. Meillä biolapsien kavereita on paljon iltapäivisin meillä ja juuri kuulemma siksi, että on aikuinen kotona. Myös koen (lasteni kokemuksesta en osaa sanoa), että aikaa kuitenkin piisaa kaikille, koska sijaisvanhemmuus on samalla työni.

Me teemme joka vuosi matkan vain bioperheemme kesken (ja kyllä sitä kauhistellaan) juuri lastemme vuoksi. He kuitenkin ovat meille ne rakkaimmat (tietty olen syvästi sijoitettuihinkin kiintynyt) ja haluamme lasten saavan edes kerran vuoteen vanhempiensa jakamattoman huomion. Tosin kaikki perheemme jäsenet saavat vuoroon kahdenkeskistä aikaa aikuisen kanssa.

Kirjoituksesi herätti taas terästäytymään tässä asiassa ja muistamaan, että minä olen valinnut tämän ammatin/elämäntavan, ei biolapseni.

Hei, sinä alkuperäinen kirjoittaja!
Et ole yksin tunteinesi, meillä ainakin nuorempi bio allekirjoitaa kokemuksesi ja vahvasti.
Hänkään ei ymmärrä miksi hänen henkilökohtaisesti tulisi ymmärtää näitä sijoitettuja ja heidän taustansa tuomia ongelmia. Miksi hänen pitää luopua vanhemmistaan, jotta jotkut vieraat pääsevät kehumaan kaksilla vanhemmilla. jne.

Sanojensa mukaan hän ei oe allekirjoittanut sijaishuollon sopimusta. Ja tottahan se on.

Sosiaalityöntekijät eivät kertaakaan ole vetäytyneet biolasten kanssa kahdenkeskiseen hetkeen kysymään: kuinka sinulla menee. Perheen biolapsi jää siis hyvin yksin tunteittensa kanssa. Sijoitetutlapset saavat pelata tunnenalle kortteja ja sanoittaa miltä tuntuu elää sijaisperheessä, niin bio- kuin sijaisvanhemmilta kysytään miten menee, mutta sijaisperheen biolapsilta kukaan ei kysy mitään.

Lasten oletetaan olevan soputuvaisia, mutta kaikki lapset ovat yksilöitä ja siksi myös biolasten tunteisiin pitäisi perehtyä tarkemmin.

Hei, aloituksestasi on jo vuosia, mutta haluan silti vastata jos vaikka voin omalla kokemuksellani olla tueksi edes jollekulle sijaisperheen biologiselle lapselle jossain.

Aivan kuten sinä olen minäkin kokenut jääväni täysin syrjään sijaislasten suorastaan vyörytessä kotiimme. Ensimmänen sijaislapsi tuli meille ollessani 10-vuotias, loput 3 (sisarukset) ollessani 14-vuotias. Biologisia sisaruksia minulla ei ole,

Ensiksi tullutta sijaislasta olin aikoinaan jopa itse toivonut perheeseen sillä halusin saada sisaruksen, jota minulla ei ollut. Lapsi kun olin, niin ajattelin sijaislapsen olevan aivan samanlainen pieni tyttö kuin minä, vaan että hänelle oli sattunut asioita mitä itselleni ei ollut sattunut. Alkuun kaikki menikin hyvin, kunnes parin vuoden kuluttua, lähestyessämme teini-ikää osoittautui sijaissisarus tupakointeineen ja alkoholinkäyttöineen jo 12-vuotiaana varsin erilaiseksi teiniksi kuin minä. Kolmen sisaruksen tullessa perheeseen ollessani 14-vuotias ei minulta kysytty mitään haluanko heitä meille vai en. En halunnut ja joka kerta sanoessani mielipiteeni vanhemmilleni minut vaiennettiin. Sain huudot ja haukut ja minulle ilmoitettiin tylysti että aikuiset tekevät tällaiset päätökset perheessä. Sosiaalityöntekijöille minut pakotettiin väkivallan uhalla valehtelemaan että kolmen sisaruksen muuttaminen meille olisi minulle ok. Yksikään sijaislapsista ei ole koskaan tuntunut minulle oikealta sisarukselta.

Olen todennut, että mitä enemmän sijaisperheessä on sijaislapsia suhteessa biologisten lasten lukumäärään ja mitä kamalampia asioita sijaislapset ennen huostaanottoa ovat kokeneet, sitä enemmän biologisilta lapsilta odotetaan joustoa ja ymmärrystä. Melkein kuin sijaisperheen biologinen lapsi olisi jollakin tapaa vastuussa siitä mitä sijaislapset ovat joutuneet kokemaan!?

Se, että sijaislapsille on ennen huostaanottoa tapahtunut kamalia asioita ja että heillä huostaanoton jälkeen on tarpeita ei poista sitä toisasiaa että myös sijaisperheen biologisilla lapsilla on tarpeita. Toisin kuin sosiaalityöntekijät, sijaislapset ja sijaisvanhemmat usein luulevat, ei biologisten lasten tarpeet mihinkään katoa vaikka taloon tulisi kuinka monta sijaislasta ja vaikka millä taustoilla. Biologiset lapset ja biologisten lasten tarpeet ovat siinä edelleen ja sijaislasten tulon myötä biologisille lapsille tulee jopa aivan uusi ja ennennäkemätön tarve, jota heillä ei ennen sijaislasten tuloa sillä tavalla ollut, nimittäin tarve tulla kuulluksi!

Sijaisperhetoiminnasta puhuttaessa ollaan aina vain ja ainoastaan kiinnostuneita sijoitettujen lasten, sijaisvanhempien ja sijaislasten biologisten vanhempien kokemuksista. Heitä haastatellaan lehdissä ja tv:ssä ja ylistetään kuinka entisistä sijaislapsista on kasvanut niin hienoja aikuisia samaan aikaan kun sijaisperheiden biologisten lasten odotetaan olevan vielä paljon paremmin elämässään menestyneitä ja tietenkin ilman kenenkään aikuisen tukea ja kannustusta, sillä kaikkien kiinnostus ja kannustus on vain ja ainoastaan sijaislapsissa. En muista koskaan lukeneeni lehdestä tai nettiartikkelista sijaisperheen biologisten lasten varsinkaan kovin negatiivisista kokemuksista. Tämä ei johdu siitä etteikö negatiivisia kokemuksia olisi, vaan siitä, että sijaisperheiden biologisten lasten mielipiteet eivät kiinnosta ketään!

Keväällä 2005 sain tarpeekseni. Olin muuttanut pois kotoa ja ajattelin että minulla on elämäni tilaisuus kannella kokemastani (ilman vanhempieni läsnäoloa, sillä vanhempieni läsnäollessa en koskaan saanut ääntäni kuuluviin). Helsingin kaupungille joka lapset meille oli sijoittanut. Lähetin Helsingin kaupungille tiukkasanaisen viestin ja pääsin jopa keskustelemaan lapset sijoittaneen sosiaalityöntekijän kanssa. Sanoin sosiaalityöntekijöille ettei sijaisperheeseen koskaan saisi sijoittaa juurikaan enempää sijaislapsia kuin mitä perheessä on biologisia lapsia ja että sijaisperheen biologisia lapsia on ennen sijoituspäätöksen tekoa kuultava erikseen, ilman vanhempien läsnäoloa, jotta biologisten lasten todelliset mielipiteet tulevat ilmi.

Ennenkuin joku itseään niin viisaana pitävä ihminen taas väittää minua teiniksi, joka en ymmärrä mistään mitään, niin kerron että olen 37-vuotias kahden elävän ja yhden kuolleen (kaikki vain ja ainoastaan biologisia) lapsen äiti ja ei, en ikinä mistään hinnasta ottaisi itselleni ainoatakaan sijaislasta.

Olen enemmän kuin avoin vertaistuelle!

Tätä minäkin olen miettinyt!!
Missä on meidän vertaistuet? Olen käynyt näillä "sinut" nuorten leireillä yms mutta ei siellä ole ollut ikinä biologisia lapsia.

Kasvaessani luulin että minun perhe oli ainut joka tekee näin. Itellä oma perhe on toiminut perhekodissa ja sijaisperheenä ja tämä on jättänyt mulle iän ikäset traumat (en lähe syitä täällä avaamaan). Kasvaessani tuntui että ei edes koulukuraattorit tai muut ammattilaiset ymmärtäneet kaikkea mitä jouduin käymään läpi. Musta tuntui ja edelleen tuntuu että multa varastettiin se oma perhe. Maksaisin mitä vain että saisin sen oman perheen takaisin edes yhdeksi päiväksi.

Olisi kiva päästä juttelemaan ihmisten kanssa jotka ymmärtäisi vihdoin tämän tuskan.

En voinut kertoa mitään yksityis kohtia koska pelkään että vanhempani näkevät tämän.

TSEMPPIÄ!

Yt. 19 tyttö