Miksi kavereiden näkeminen ahdistaa?

jatta1

Minulle ollaan diagnosoimassa kaksisuuntaista, mutta eihän se satavarmaa siltikään ole mikä minua vaivaa, ajattelin kuitenkin tämän keskustelun aloittaa tänne. Kärsin luultavasti myös traumaperäisestä stressireaktiosta, joka osittain vaikuttaa otsikossa mainittuun ongelmaan.

Olin koko yläasteen ajan koulukiusattu, ilman yhtäkään ystävää, myös lukio meni samoilla linjoilla. Ammattikoulussa kiusaaminen jäi ja sain paljon uusia kavereita, baareissa tuli käytyä ja sielläkin tutustuin uusiin ihmisiin. Kavereita siis olisi aika paljonkin (ainakin nyt tuntuu siltä, kun ennen niitä ei ollut yhtäkään.) Ongelma tosiaan on se, etten millään kykene heitä näkemään. En aina edes jaksa vastata viesteihin, jos niissä kysytään, että mitä kuuluu, koska nähdään. Tästä syystä olenkin pari kaveria menettänyt, kun en ole osannut heille selittää kunnon syytä, miksi ahdistaa. Viimeksi kun olin kesäkuun alussa kavereiden kanssa baarissa, lähdin sieltä aikaisemmin pois kotiin itkemään. En vain jaksanut. Olen monesti itkenyt sen jälkeen, kun olen käynyt kaupungilla, vaikka en olisi juonutkaan mitään. Johtuuko se itkeminen sitten siitä, että kavereiden tapaaminen tuntuu niin raskaalta? En tiedä.
Itken usein yksinäisyyttäni, vaikka todellisuudessa tuolla olisi ihmisiä, jotka haluaisivat kanssani viettää aikaa. Tämä on niin uskomattoman tyhmä tunne. Mieheni kanssa vietän päivittäin aikaa (no juu, koska asumme yhdessä), ja siskoa ja hänen perhettään jaksan nähdä. Kaikki muut jäävätkin sitten pois laskuista. Esim. isäni on narsisti, joten häntä en käy juurikaan katsomassa. Äitini on kuollut. Jne jne.

Sekavaa tekstiä mutta pointti oli kai se, että ONKO MUILLA TÄTÄ SAMAA ONGELMAA? Haluaisin kuulla kokemuksia.

18

1383

    Vastaukset

    • Onpa hyvinkin. Mulla se liittyy masennukseen ettei vaan jaksa nähdä ihmisiä eikä jaksa olla niitten kaa missään tekemisissä. Oon 99 % erakoitunut.

      • Tai huonoon seuraan.


    • Torjutuksi tulemisen pelko on syytä käsitellä ja kohdata, sillä siitä kumpuaa usein pelko kiintyä .

      Mitä rankempaa eristäminen tai hyljintä kokemukset menneisyydessä ovat olleet, sitä rankemmin lähestymis-välttämisristiriita ystävyyssuhteissa kasvaa ja alkaa juuri esimerkiksi itkettää tai haluaa poistua paikalta nopeasti, tai ei pääse tunnelmaan.

      Harjoituksen kautta eli olemalla ihmisten kanssa (vaikka tekisi mieli mennä vanhaan muottiin jossa oli yksin), on parasta . Eli treenaat ihmisten kohtaamista unohtamalla oman itsesi tarkkailun. Keskityt keskustelukumppaniin vuorovaikutuksessa, myös textareissa tai puheluissa, vaikka tulisi voimattomuuden tunne tai ei huvita-olo.

      Vuorovaikutustaitojasi on treenattava, ne ovat ruosteessa kokemuksiesi vuoksi, mutta toimintaympäristösi on nyt muuttunut ja myös sinun on aika muuttua, tulevaisuutesi vuoksi. Tulet huomaamaan että ahdistus vähenee ja lievenee kerta kerralta,

      Toisaalta myös ihmiset jotka saavat olosi rentoutumaan ja turvalliseksi ovat takuulla tutustumisen arvoisia, eli joskus angsti toimii hyvänä ihmistuntija mittarina.

    • Kun ei jaksa,niin ei jaksa.Siinä se.Oikeesti rankan masiksen kokeneena tajuu,ettei se ole pelkkä tunne,vaan todellinen sairaus.
      Ei sellasesta voi "harjoitella " pois.Vähän sama kun sanois sokeritautia potevalle,että syö vähä kerrallaan lisää sokeria,niin totut sitten.......
      Bipot kärsii eri asteisista manioista ja masennuksista, ja masikseen yleensä kuulu haluttomuus,voimattomuus,ym ja silloin pelkkä textariin vastaaminen voi olla kovan ponnistelun takana,aina ei sitten jaksa edes läheisiään.

      • Käsitin ettei alkuperäisen kirjoittajan mukaan hänelle ollut vielä varmistettu diagnoosia. Kunnioitan sinun näkemystäsi asiassa, ymmärsin että kirjoitat henkilökohtaisesta kokemuksesta, en kuitenkaan vertaisi masennusta diabetekseen.
        Diabetes (jota ennen vanhaan tosiaan kutsuttiin sokeritaudiksi) on puhtaasti fysiologinen sairaus, johon on täsmälääkitys ja hoito.


      • Et mielestäni voi verrata somaattista sairautta masennukseen.

        Diabetes on sairaus joka on lääkkeillä hoidettavissa sekä elintavoilla pysyy kurissa.

        Minä itse psykoosin läpikäyneenä taas voin vakuuttaa, että masennuksesta ja muista psykoottisista tiloista selviää halutessaan tahdonvoimalla. Ensin on selvitettävä itselleen mitä ne tekijät olivat/ovat jotka mielentasapainoa horjuttivat.

        Monet masennukset ja muut oudot mielenkäytökset ovat pääsääntöisesti ulkoisten ikävien tapahtumien aiheuttamia. Nuo tapahtumat kuormittavat käsityskykyämme ja horjuttavat uskoa elämän mielekkyyteen. Tuossa vaiheessa on hyvä hetki huilata, mutta siihen epätoivon tilaan ei pidä jäädä.

        Monet meistä epätoivon hetkellä tekee vaikka mitä saadakseen kiinni entisistä tunteista ja kaikesta siitä ajasta jolloin kaikki oli hyvin.
        Toiset turvautuvat lääkkeisiin ja diagnooseihin ja piiloutuvat sairauden taakse, toiset luovuttavat ja päästävät käsistään elämänhallinnan, kolmas porukka nousee jaloilleen ja pyyhkii tomut jaloistaan kaatumisen jälkeen aloittaakseen alusta virheistä oppineena.

        Jokainen toimikoon omien arvojen, asenteiden ja unelmiensa mukaan. Niin kauan, kun ei toiminnoillaan loukkaa muita saa mielestäni olla yksin, olla seurallinen tai mitä vaan.

        Minä elän ohjeen mukaan: kohtele toisia niinkuin toivoisit muiden sinua kohtelevan.


      • en anna periksi kirjoitti:

        Et mielestäni voi verrata somaattista sairautta masennukseen.

        Diabetes on sairaus joka on lääkkeillä hoidettavissa sekä elintavoilla pysyy kurissa.

        Minä itse psykoosin läpikäyneenä taas voin vakuuttaa, että masennuksesta ja muista psykoottisista tiloista selviää halutessaan tahdonvoimalla. Ensin on selvitettävä itselleen mitä ne tekijät olivat/ovat jotka mielentasapainoa horjuttivat.

        Monet masennukset ja muut oudot mielenkäytökset ovat pääsääntöisesti ulkoisten ikävien tapahtumien aiheuttamia. Nuo tapahtumat kuormittavat käsityskykyämme ja horjuttavat uskoa elämän mielekkyyteen. Tuossa vaiheessa on hyvä hetki huilata, mutta siihen epätoivon tilaan ei pidä jäädä.

        Monet meistä epätoivon hetkellä tekee vaikka mitä saadakseen kiinni entisistä tunteista ja kaikesta siitä ajasta jolloin kaikki oli hyvin.
        Toiset turvautuvat lääkkeisiin ja diagnooseihin ja piiloutuvat sairauden taakse, toiset luovuttavat ja päästävät käsistään elämänhallinnan, kolmas porukka nousee jaloilleen ja pyyhkii tomut jaloistaan kaatumisen jälkeen aloittaakseen alusta virheistä oppineena.

        Jokainen toimikoon omien arvojen, asenteiden ja unelmiensa mukaan. Niin kauan, kun ei toiminnoillaan loukkaa muita saa mielestäni olla yksin, olla seurallinen tai mitä vaan.

        Minä elän ohjeen mukaan: kohtele toisia niinkuin toivoisit muiden sinua kohtelevan.

        Hienosti ajateltu, viisaasti kirjoitettu.


      • Kaikki bipot ei voi syödä sokeria, kun on krooninen haimatulehdus. Sitä vaan sit oksentaa verta ja miettii et tuli juotuu liikaa alkoo ja popsittuu maniassa liikaa sokerikarkkeja.


    • Huomenna "pitäisi" tavata kavereita, ja googlasin äsken "ystävien näkeminen ahdistaa googleen". Pääsin sitten tänne.

      Mulla on toi sama. Tai uskon että on. Olen 24-vuotias nainen, mulla ei ole kaksisuuntaista, teini-iän rankka masennus mulla oli.
      Oli sellasta "pientä" kiusaamista yläasteella. Eli ei sitä klassista koulukiusaamista, että kaikki tekee sitä, vaan omat kaverit jätti 13-15-vuotiaana. Ensiks jätti yks, ja sitten toinen läheinen kaveri kiusas, vähätteli, haukku ja halveksi, täysin ilman mitään pätevää syytä. Sillä oli varmaan omia ongelmia.

      Tästäkin on jo se 10 vuotta, ja nää asiathan on jo antanut anteeksi tietenkin. Silti, en vaan PYSTY luottamaan ihmisiin, en tiedä miksi.
      Nykyään masennusta ei pahemmin ole, murehtimisia ja sillon tällön ikävää oloa on, ehkä lievähkö masennus. Ennen se oli keskivakava tai vakava, ja kesti kauan, oon ilonen että se on ohi.

      Ahistaa ajatuskin, että huomenna pitäis nähä siis ihan täysin mukavia, kilttejä tyttöjä. Ne ei tee kellekkään pahaa, on kilttejä ja ymmärtäväisiä.
      Pahimpia on kahdestaan tapaaminen, en tiedä miksi. Ehkä koska sillon pitää jotenkin "handlata" se tilanne, kuulostaa ihan oudolta. En edes ole superujo, oon aina ollut aika herkkä luonteelta ja ujostelen kyllä, mutta lähinnä tän ahdistuksen takia.
      Kerran oltiin tapaamassa mun kaverin kanssa kahvilassa, ja sillä kesti puoli tuntia tulla sinne. Kiertelin kauppoja, ja tuntu siltä, että kohta mut mestataan tai tukehdun. Ravasin vessassa ja sydän hakkas ja varsinki hengittäminen ja suun kuivuus lisäänty. Tuntu siltä, ku olis jotenki "hajonnu" ja ei ollu reipas olo, vaan se todellisuus ja näkö hajos. Sitten kun nähtiin, oli pihalla ollut olo, ihanku ei olis ollenkaan läsnä ja onnellinen, vaan sellanen epämukava olo ja tuntuu siltä, että tekisi mieli juosta karkuun pakoon. Kuulostaa joltain pelkoreaktiolta. Paniikkikohtaus se silti ei ole, niistäkin mä kärsin 13-16 vuotiaana mutta ne lähti pois.

      Lapsena en ollut ujo, se tuli vasta myöhemmin. Tajusin murrosiässä vasta, että ujostelen sosiaalisia tilanteita ja kartoin niitä. Aloin hikoilemaan kainaloista, ja kiroilutti jos joku tuttu tuli vastaan. Ja mä en siis ole ihan superujo tai hiljanen, vaan oikeestaan sellanen "keskitaso" sosiaalinen.
      Joskus ahistaa jos kadulla tulis joku tuttu vastaan, jos tulee, niin tuntee sellasen humahduksen rinnan alueella ja säikähtää melkeen kuollakseen, vaikka kyse oliskin vaan tutusta.

      Ja kuinka oudon kuulosta on se, että pelkää nähdä YSTÄVIÄ. Eri asia, jos ne olis jotain inhottavia tuttuja, joka olis jo syy välttää niiden näkemistä. Mut hyvät ystävät vielä. En edes tutustu niihin kunnolla ja nää niitä usein, koska ahistaa.

      Tuntuu isolta harppaukselta nähdä jotain kaveria kahdestaan, mitä sen kanssa tekee, minne menee ym. Ei ole kotoisa olo yleensä kaverin kanssa. Itkenykki oon ennen näkemistä, se purkaa paineita.
      Sinällään hassua, että poikakaveria voi nähdä tietenkin vaikka millon, ja siihen mä luotan. Hirveetä oiski, jossen edes siihen pystyis luottamaan.
      Yksin viihdyn, vaikka kuulostaa ihan tyhmälle ja jotenki nololle. Tykkään hiljasuudesta, vaikka onki kiva silti joskus nähä ihmisiä. Mä yritin ennen muuttaa itteeni ja toisinaan ihmettelin sellasia yksinäisiä susia, jotka viihtyy yksin. Nyt tajuun, että oon ehkä yks sellasista.

      Yks asia kans, mitä oon huomannu on se, että mulla on aina tietynlainen muuri tai lasi ihmisten ja mun välillä. Mä en päästä niitä tarpeeks lähelle. Mua ei oo koskaan kohdeltu kaltoin, ei oo minkäänlaista väkivaltakokemuksia tai mitään muutakaan inhottavaa. Lapsuus oli todella onnellinen ja kiva, olin paljon muiden lapsien kanssa aina.

      Tunnen itteni tosi oudoks tän jutun kanssa. Oon kantanu sitä yksin kauan. Mä vaan meen paniikkiin, se tulee niin jostain selkärangasta syvältä. Oon koittanu meditaation avulla korjata itteeni ja mun mieltä, mut se ei toistaseks oo onnistunu. Hypnoosi vois ehkä olla yks. Tää kirjottaminen auttaa paljon, helpompi nyt tekstata kavereille kun on tunnustanut tän.
      Mä pelkään, et jään koko iäks yksin enkä pysty ikinä luottamaan ja olemaan kotona jonkun seurassa. Sillon tällön se ihana koitoisa olo tulee porukassa ja mikään ei ahdista ja aika vaan soljuu eteenpäin, oon jotenki tyytyväinen ja myös tunnen itteni normaaliks.

      Joskus taas vaan laskee tunteja, että millon pääsee omaan kotiin yksin rauhassa peiton alle, niin karmaseva ja pelottava hirviö se oma ystävä on. :D

      Ihmeellisiä me ollaan kyllä. Mut tosiaan ois niin hienoo, jos joku vois diagnosoida meidät ja sanoa, että te olette vaan tollasia, ei hätää.

      Olis tosiaan ihanampaakin ihanaa kuulla toisten vaikka edes lyhyitä tarinoita (tästä tuli hirveen pitkä), vertaistuki helpottaa niin paljon..

      Ja voimia sulle jatta, mua alko surettaa ku kerroit, et lähit itkien pois :( kuulostaa kurjalle, ja mä uskon, et sul on ehkä sama luottamuspula/satuttamispelko ku mulla.

      • Pystyin samaistumaan! Minulla on yksi kaveri, johon luotan täysin ja jonka kanssa voin olla rento. Muiden kavereiden kanssa aina ahdistaa enkä meinaa keksiä mitään sanottavaa, ja puhun kuin robotti, en eläydy siihen mitä sanon. Kuulostaa varmaan ihan pimeältä mutta näin se on.


      • Epäsosiaalinen6 kirjoitti:

        Pystyin samaistumaan! Minulla on yksi kaveri, johon luotan täysin ja jonka kanssa voin olla rento. Muiden kavereiden kanssa aina ahdistaa enkä meinaa keksiä mitään sanottavaa, ja puhun kuin robotti, en eläydy siihen mitä sanon. Kuulostaa varmaan ihan pimeältä mutta näin se on.

        Eli esitätkö jotain muuta kuin todella olet niiden muiden kanssa? Neuvoisin pysymään huonosta/pahasta/sinulle epäsopivasta seurasta kokonaan erossa, luulen että ymmärrän "yskäsi".


    • Mä oon erakoitunut viimeisimmän, tähän asti pahimman masennusjakson aikana. Vaikka pahin masennus on jo helpottanut, ovat sosiaaliset tilanteet silti kamalia. Olen ollut aina tosi sosiaalinen, mutta nyt häpeän itseäni seurassa, pelkään haisevani hieltä, puhuvani tyhmiä.

      Lisäksi, paradoksaalisesti, olen ihan hirveän yksinäinen. Ja toisia ihmisiä kohti kurottaminen on hirveän vaikeaa. Jos vaikka soitan, eikä kaveri vastaa, saatan surra ja itkeä sitä koko illan. Kaipaan niin hirveästi ihmistä lähelleni, mutta menettämisen ja hylätyksitulemisen pelko on niin musertava etten enää nykyään oikein osaa ottaa kontaktia kehenkään koska pelkään murtuvani. Ja kun minua kutsutaan jonnekin, en uskalla mennä sillä niin monesta paikasta olen lähtenyt itkien pois kun on tuntunut siltä että kaikki muut ovat itsevarmoja ja osaavia, puolisoidensa vierellä kosketellen ja suudellen, ja minä olen se ainoa sinkku.

    • Kuulostaa että tunne-elämäsi on järkkynyt. Koulukiusaus voi suistaa elämän raiteiltaan. Minä en käsitellyt minuun kohdistunutta kiusaamista ja ajauduin 14 v rikos ja päihdekierteeseen. Ystävä hyvä se että sinulla on paha olo ja mielialat vaihtelevat, ei välttämättä ole sairaus ainakaan kaksisuuntainen mielialahäiriö. Mene terapiaan ja puhu ongelmistasi se oli minun tie paranemiseen. Kaikki menee hyvin

      • Itse olen tarha-aikana kiusattu. Sitten minä aloin pikkuhiljaa muuttumaan, minulle alkoi kasvamaan kivikova kuori josta ei läpi tultu. Sitten alakoulussa kuori taas kovettui, kuisaamisen johdosta ja yläkoulussa aloin pyörimään niin hurjissa porukoissa että meille ei uskaltanut kukaan ikätoveri tulla vittuilemaan, eli kiusatusta tuli "kiusaaja" siis olen aina ollut fyysisesti heikompien/arkojen puolella. Nykyään väittäisin että jos entiset kiusaajat vastaan tulisivat kykenisin saamaan heidät kokemaan aitoa pelkoa.


    • Minua ei masenna, eikä ole muutakaan psyk.ongelmaa. Mä vain en jaksa useimpia ihmisiä vapaa-ajallani. Kaupungilla viihdyn kahviloissa, näyttelyissä, leffoissa, kirjastoissa, mutta voi vattu että vatuttaa, kun aina vastaan sattuu joku tuttu idiootti pilaamaan laatuajan itseni kanssa. Mä en välitä, jos musta ei pidetä, enkä mä pidä kuin parista ihmisestä. Mä en tajua laumasieluisuutta, huomionhakua, "tykätkää hei mun facekuvasta tai itsetuntoni murenee"-meiningistä. Mua eivät kiinnosta samat asiat kuin enemmistöä, en jaksa jauhaa pintapaskaa. Ahdistun yllätysvieraista, usein teeskentelen etten ole kotona. Vituttaa kun duunipaikalla aina joku iskeytyy kylkeen, kun näkee että oon lähdössä tupakalle. Siinä menevät autuaat yksin vietetyt pikkutauot taivaan tuuliin jonkun hölistessä aiheista, jotka eivät mua kiinnosta pätkääkään. Hautajaiset, häät, ristiäiset, synttärit yms. jätän väliin. Yleensä jaksan olla ystävällinen, mutten aina. Sekin vituttaa että ihmiset ovat niin huonoja lukemaan rivienväliviestejä, elekieltä. Ei viittis aina tarvittaessa ääneen laukasta:"Seuras ei kiinnosta, häivy". Mä olen erakko ja onnellisin yksin. So what?

    • Tunne-elämä järkkyy helposti. Terapia ja mieltä järkyttäneiden asioiden läpikäyminen. Kun ihminen ei ole tasapainossa ei elämä onnistu. Etsi mieltäsi vaivaavat asiat ja auta itseäsi

    • Herättelen vanhaa ketjua, mutta samaistun ihan liikaa. Myös escapist3:sen kommentti kolahti..

    • Minulla vähän samaa.. tahdon nähdä ystäviä ja näkemisen aikana kivaa mutta sitten kun lähtevät tuntuu että olin vääränlainen ja puhuin vääriä asioita ja oliko se sittenkin noloa mitä sanoin ja muutenkin vaan tulee paha mieli kun ovat lähteneet... en tiedä mikä auttaisi

    Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Vihdoinkin Stefan avautuu Martinan röyhkeydestä

      Tätä ollaan odotettu. Stefan kertoo että Martina yrittää kiristää 200000 e Stefanilta . Näin me tää nähtiinkin. Muija sai harrastaa mitä halusi Stefan
      Kotimaiset julkkisjuorut
      691
      14932
    2. Pelkkää rahastusta kunnallinen hammaslääkärikäynti

      Luulisi, että EU:n kireimpiä, jo tapissaan olevia veroja maksavat suomalaiset saisivat kohtuuhintaisen kunnan hammaslääkäripalvelun, kaikkea kanssa!
      Maailman menoa
      126
      2315
    3. Kotisiivous vähintään 40e/h

      Suomen kotityöpalveluyhdistys ry mukaan alin kannattava hinta siivouksesta on 40e/h. Tämä on outoa, koska puhdistusaineita ja vettä kuluu 1h aikana k
      Maailman menoa
      67
      1539
    4. Martina bailaamassa. Taas.

      Kattokaa sen ig storya. Se tylsä joka paikkaan tunkeva wannabe joku jekku b. nuolee martinan naamaa.... ovat ilmeisen humalassa...?
      Kotimaiset julkkisjuorut
      115
      1535
    5. Upea kämppä!

      Ilmeisesti ekat pätkät uudesta asunnosta, tai talosta siis. Remppa kesken mutta näytti kyllä hienolta. Korkea viistokatto ikkunoineen. Vähän oli kolkk
      Kotimaiset julkkisjuorut
      103
      1297