En usko että kukaan voisi rakastaa minua

Millainen uskot olevasi oikeasti?

Katosin metsään joskus ala-asteen viimeisinä vuosina, enkä ole koskaan itse asiassa tullut sieltä pois.

Ei muakaan kukaan voi rakastaa, sen olen jo hyväksynyt tämän elämäni aikana. Mun ulkonäkö ei miehiä kiinnostanut, kun olen liian rumaksi syntynyt. Mun luonne ei kiinnosta ketään, joten siitä mun ei kannata edes puhua mitään. Koulukiusattu olin minäkin, ulkonäköni ja puhevikani takia ja se söi itsetuntoni nolliin. Ystäviäkään munlaisella kummajaisella ei oikeastaan ollut ainuttakaan, enempi ne muutamat olivat tuttavia, ei ystävät hylkää toista ja vaihda toiseen. Itse en usko enää rakkauteen, ei kukaan näin rumasta naisesta voinut kiinnostua ja nyt olen jo elämäni loppupuolella eli mun kohdalta se aika on jo mennyt ohi. Peilistä näen joka päivä oman rumuuteni, syyn siihen miksi jäin yksinäiseksi.
Aloituksen kirjoittaja on vielä nuori ja elämää edessä ja luulenpa että hänelle tulee vielä sitä rakkauttakin kohdalle vaikka nyt sen mahdollisuutta suuresti epäilee. Itse tiedän parikin henkilöä, jotka sanoivat etteivät mene naimisiin ja tee lapsia, niin vain meni että he menivät naimisiin ja saivat lapsiakin.

joskus se vain napsahtaa kohdalleen kun sitä vähiten odottaa.Aloitus viesti oli kuin omasta kynästäni.En ole koskaa tuntenut olevani rakastamisen arvoinen ja olenkin omaksunut sen roolin vähän liiankin hyvin.Takana epätoivoista suhteita epätoivoisten naisten kanssa.Nyt minulla on tosi mukava ja naisellinen nainen joka omien sanojensa mukaan rakastaa minua enemmän kuin ketään koskaan,nainen on enemmän mitä olen koskaan uskaltanut edes fantasioida.Maailma jossa olen elänyt,on siis pois radaltaan tämän takia ja se vähän joskus ahdistaa(joku rakastaa minua???) Mietin joka päivä miksi juuri tämä nainen haluaa minua niin paljon koska en näe itsessäni mitään rakastettavaa,välillä se tuntuu mahtavalta,välillä ahdistavalta.Tunteeni ovat todella ristiriitaisia,rakastan häntä,mutta myös valitettavasti epäilen myös hänen tunteitaan minua kohtaan(eihän minua kukaan voi OIKEASTI rakastaa!)Maailmankirjat ovat todella sekaisin.Ehkä minussa on sittenkin jotain..............

Oletko varma ettet ylireagoi?

Jos jostakusta pitää, niin ulkonäöllä ei ole merkitystä vaan luonteella. Rakkaan ihmisen näkee komeana tai kauniina. Ihmisen kyky rakastaa toista on kai verrannollinen itsetuntoon. Jos toisella on itsetunto pohjissa hän varmaankin kokee olevansa mitätön muihin verrattuna.

Kaikki ei ole itsestä lähtöisin vaan heijastuksia toisesta ihmisestä miten hän kokee itsensä verrattuna toisiin. Harmillisesti kaikki eivät tunne itseään kovin rakastettavaksi. Mutta kun itsetunto on kuosissa, niin asia korjaantuu ja silloin kykenee rakastamaan muita ihmisiä.

no itse ainakin olen tuntenut näin jo lapsesta asti,kotona ei juuri rakkautta ja hellyyttä kenellekkään osoitettu,ja teininä en juuri uskaltanut tyttöihin kajota vaikka mieli olisi tehnytkin,joskus jopa pari todella mukavaa ja kaunista tyttöä oli minuun ihastunut,mutta häpesin itseäni ja ei niistä sitten mitään koskaan tullut.Ajattelin vain että ei minuun kannata aikaa haaskata enkä ole heidän arvoisensa,annoin heille vapauden löytää parempi.Joskus tuntuu ihan samalta vielä tänäkin päivänä.en haluaisi olla esteenä kenenkään onnelle. Sen takia minua ihmetyttää kun joku on minusta kiinnostunut tai jopa rakastunut.Vaikka joku osoittaisi rakkautensa kuinka selvästi,ja kaikilla mahdollisilla tavoilla,on sitä silti vaikea uskoa.Tiedän,tarvitsen tähän olotilaan jotain apuja ja olenkin sitä jo hakenut,en tätä oloa kestä kauaa.On vain vaikea löytää itsestään mitää rakastettavaa..............pitäisi vain pystyä luottamaan muihin........

Minulla on samanlaisia ongelmia.
Olen yrittänyt tutkailla itseäni ja esiin putkahti pieni tyttö, joka kokee itsensä huonoksi ja riittämättömäksi. Se kokee ettei ole rakastettava ja sen takia kukaan ei voi häntä rakastaa. Olen niin huono että kukaan ei voi pitää minusta.

Yritän korjata tämän tytön käsitystä että kyllä hän on rakastettava ja meitä voi rakastaa. Että olemme arvokkaita mekin, vaikka vanhemmat ovat kohdelleet meitä huonosti.

Ehkä tuo käsitys tulee jostakin egosta ja se pitää yrittää jotenkin kumota.

vaikeinta tässä on se että vaikka kuinka läheiset ihmiset osoittavat teoillaan ja sanoillaan kuinka he välittävät ja rakastavat,niin silti pitää jatkuvasti epäillä ja tuskailla.Tuntuu kuin pettäisi niitä ihmisiä omalla ajatustavallaan,se koskee.Kuvittelen että Kaikkea hyvää mitä minusta sanotaan,on lähinnä vain kohteliaisuuksia joilla yritetään olla satuttamatta,tai oikeastaan vain valkoisia valheita.Pitäisi saada murrettua tuo vääränlainen ajatttelutapa jollain tavalla.Mutta kun koko ikänsä on elänyt tässä roolissa,niin aika epätoivoiselta ja tuskaiselta se tuntuu.Koko elämäni olen vain sietänyt tätä elämää,enkä juurikaan ole nauttinut omasta elämästä joitakin pieniä ajanjaksoja lukuunottamatta,tavallaan ajatus onnellisesta elämästä pelottaa,mitä se on,loppuuko se heti kun pääsee sen makuun?Koskaan en ole ollut onnellisessa parisuhteessa vaikka lapsikin minulla on,aina kun olen suunnattomasti ihastunut tai rakastunut on minut jätetty,on vaikea uskaltaa rakastaa toista.Nyt kun kaikki näyttää hyvälle,niin alkaa ahdistaa,olenko riittävä toiselle,teenkö hänet onnelliseksi............tämä on ihan uutta minulle ja se pelottaa...........loppuuko se milloin?

Juuri näitä samoja ajatuksia pohdin.

Riitänkö toiselle, kykenenkö tekemään hänet onnelliseksi..

Ja tunne itseni pieneksi ja häpeälliseksi, Pikku tyttö hokee minulle että eihän
sinua voi kukaan rakastaa. Kuitenkin minut hylätään.

Toivon mukaan tämän ajatusmaailman voi kääntää toisinpäin.

Tsemppiä!

Niin rakastan sinua juuri siksi ettet ole täydellinen näen
sinut oikeasti kaikkien merkkivaatteiden läpi.Olet edessäni
alaston ja kaunis.
Olet hupsu ihana rakkaani.En tahdo sinua rakkaudellani
nurkkaan ahdistaa.Näen sinut juuri sellaisena kuin olet.
En jaksa enää niitä epätoivoisia suhteitasi ,ja kärsin niiden
vuoksi.Annan sinun mennä rakastan sinua niin paljon.Ole
onnellinen sain sinulta iloa paljon elämääni rakas.

Tämä onkin terapointia..ei todellakaan voi tietää kuka kirjoittelee netissä..todennäköisesti ei se henkilö ketä ajattelee.

Mutta miksei voisi vaihtaa ajatuksia jonkun kanssa, tämä kirjoitus vain kosketti omia ajatuksia..

Mä pohdin joskus sitä, että itseen on vaikuttanut aika syvästi ihan sellainenkin asia, että kun oli lapsi ja näki tuttujen lasten aina kiusaavan, piikittelevän ja arvostelevan toisia eikä ollut ketään sellaista kaveria joka ei olisi tehnyt niin. Siitä tuli aina jotain sellaista sisäistä tuskaa, kun ei halunnut että kellekään sanottaisi pahasti ja ne niiden piikittelyt, vaikka ne ei useinkaan kohdistunut itseen, tulivat aina niin yllättäen. Kun itse jotenkin otti toiset ihmiset avoimesti vastaan sellaisina kuin he olivat eikä nähnyt niissä mitään vikaa ja ehti vaikka kovasti tykätä jostain piirteestä, mitä joku seuraavaksi haukkui. Ja kun ei ollut ketään samanlaista kaveria, joka ei olisi kiusannut ketään, niin tuntui aina siltä, että on yksin sellainen kuin on. Ja siitä on varmasti tullut se olo, että hyväksyy kyllä toiset ihmiset sellaisina kuin ne on ja rakastaa niitä syvästi, mutta ei usko kenenkään muun todella tuntevan ihan yhtä syvästi ja syvästi hyväksyen. Joka ehkä johtaa lievään läheisyyden kammoon.
Mullakin on siis ihan hyvä itseluottamus, mutta kai se jotenkin niin on, että siellä sisällä elää vielä se pieni tyttö joka on säikähtänyt sitä että ihmiset ovat niin tuomitsevia ja siitä tuntuu, että se tykkää kaikista enemmän kuin muut eikä se luota silloin siihenkään, että kukaan ei arvostelisi sitä.
Sitten tuo kaikki yhdistettynä vähän ehkä perfektionistiseen ja itseltään paljon vaativaan luonteeseen johtaa siihen, että haalin vastuun ihan kaikesta itselleni. Osaksi varmasti siksi, että haluan ihan oikeasti ilahduttaa muita ihmisiä ja tulen iloiseksi kun niillä on hyvä olla. Osaksi siksi, että tykkään puuhailla kaikenlaista, mutta myös osaksi siksi että pelkään ettei kukaan hyväksyisi ainuttakaan puutetta minussa, ja koska itse hyväksyn mitä vain rakkailta ihmisiltä ja rakastan niitä koko sydämestä, niin mun on helpompi kantaa kaikki itse. Joka siis tarkoittaa sitä, että onnistun ennemmin tai myöhemmin vakuuttelemaan ettei toisen tarvitse ikinä käydä keittiössä koska teen ihan mielelläni kaiken ruuan ja kannan sen vielä pöytään eteen (siitä tykkään tosin oikeastikin). Että toisen ei tarvitse tuhlata aikaa siivoomiseen, koska kyllä minä sen teen. Samalla tavalla yritän vieritellä vastuuta itselleni ihan kaikesta. Esimerkiksi työssäkäymisenkin ottaisin ihan iloisesti lisäksi omalle vastuulleni. Ja mitä ikinä tulisikaan vastaan. Jos toinen ei vaikka jaksaisi käydä suihkussa, niin osoittaisin vain kuinka paljon rakastan sitä siitä huolimatta eikä sen ole pakko mennä ja samalla pidän tarkasti huolta, että itse olen aina puhdas, tuoksun hyvältä ja näen vähän vaivaa sen eteen, että olen aina nätti jotta se tykkää. Ne asiat ilmeisesti tuovat minulle turvaa, kun voin yrittää olla täydellinen, niin ei tarvitse pelätä. Mutta toisaalta oon silloin koko ajan yksin sen sisäisen lapseni kanssa ja se tuntee enemmän ja enemmän että maailma ei ole lämmin ja sellainen hyväksyvä, kuin se sydämessään haluaisi sen olevan. Wannabe-täydellinen kuori yrittää peittää sisimmän. Koin eniten sitä sisäistä lasta pitkiin aikoihin heilauttaneen jutun ihan muutama kuukausi sitten, kun joku kenestä todella paljon pidin sanoi, että näyttäisin kauniilta kaljunakin. Se oli jotain sellaista hyväksyntää, mikä yllätti sen sisäisen lapsen eikä se oo ehkä ihan palautunut radalleen vieläkään. Osaksi siitä tuli ehkä surullinen olo ja ajatus, että miksei me saatu olla ystäviä jo lapsina.
Mutta siis. Jonkinlainen läheisyyden kammo tuosta vähän syntyy, koska ajattelen että kaikki on hyvin vain siihen asti kun jaksan tehdä kaiken. Ja jos ikinä väsyn niin kaikki on huonosti eikä toinen pidä enää ja olen pettänyt sen luottamuksen. Eikä se väsyminen tarkoita edes mitään totaalista burn outtia, vaan sellaista, että jos en jaksakaan pitää kotia tiptop siistinä aina tai vapaapäivänä meikata. Koska oon itse kuitenkin aika rento ihminen enkä oikeasti niin paljon välitä sotkustakaan, mutta toisten vuoksi haluan siivota, niin juuri niissä asioissa pelkään väsyväni joita teen vain siksi että muilla olisi hyvä olla. Kaikesta tuosta johtuen on pientä läheisyyden pelkoa tai ainakin lievää sitoutumiskammoa. Vaikken aina haluakaan sitä näyttää. Mutta etenkin sellaisen ihmisen kanssa, jolle toivon ja tahdon vain hyvää ja joka on tosi tärkeä, niin alkaisin varmasti peloissani vähän peruutella jos olisi jotain oikean seurustelun mahdollisuuksia, koska pelkäisin että pilaan sen elämän jos en aina jaksakaan olla ihan täydellinen. Vaikka järjellisesti ajateltuna tajuan, että rakastaminen ja rakkaudenilmaisut on tärkeimpiä, mutta jostain syystä ajattelen että sellaiset jutut kaataisi kaiken, jos en joku viikko olisi jaksanut siivota, vaan olisin halunnut viettää yhteistä aikaa hellitellen tai jotain, mistä itse tykkäisin. Koska sisäisen lapseni kuvittelee ihmisten olevan tuomitsevia ja ankaria ja saadakseen rakkautta pitää kelvata ensin.
Ehkä se tästä joskus vielä :)

En jaksa enää.

Hyviä ajatuksia kirjoittelit! :o)

Sitä kai yrittää ja muutkin jollain tavalla sopeutua yhteiskunnan vaatimuksiin loppujen lopuksi. Mutta pitäisi löytää jonkinlainen kultainen keskitie, jotta voisi ottaa huomioon myös sisäisen lapsen vaatimuksia.

Mäkin oon jotenkin omaksunut ajatusmallin että kaiken pitäisi olla jotenkin niin täydellistä. Missä on se välimalli? Miksei voi vain olla tavallista..tai asioita joista minä pidän ja jotka ovat minulle tärkeitä. Eikö se riittäisi.

(toivottavasti tämä ajatusmalli valtaa alaa enenevässä määrin..)

Näin kymmenen vuotta myöhemmin tekee mieli ottaa kantaa tähän aiheeseen. Ei ehkä siksi, että joku lukisi tämän tai antaisi vastauksia, vaan siksi, että koen itse samaistuvani lähes kaikkien kommentteihin, joten haluan pukea ajatuksia sanoiksi. Oon aina luullu, että oon jotenkin erilainen/joku mussa on vialla, ku koen tällä lailla. Mut on noin puoli vuotta sitten jätetty. Vaikka tuntu, että rakastin tätä ihmistä valtavasti, nii en osannut avata itsestäni kaikkea. Mua on yläasteen jälkeen kehuttu kauniiksi, helposti lähestyttäväksi ja hauskaksi, jonka takia mulla pelottaa avata enemmän itestäni, etten sitten rikkois sitä täydellistä kuvaa itsestäni. Itse en nää itteäni kauniina, enkä hauskanakaan, jonka takia toisten kehut tuntuu hämmeltäviltä ja joskus myös ahdistavilta. Nyt puolen vuoden jälkeen tuntuu, että oon taas ihastunut. Tunne on molemminpuolinen. Mulla pelottaa suunnattomasti lähteä mihinkään vakavampaan suhteeseen, koska tuntuu, että ei kukaan tunne niin syviä tunteita mua kohtaan, että jaksais mua pitempään ku muutaman kuukauen. Semmosia kokemuksia mulla on aiemmista suhteista. (Joita ei oo montaa, koska harvoin uskallan antaa ihastumisen tunteille valtaa). Nyt tuntuu, että tää tyyppi on oikeesti semmonen, jota arvostan ihmisenä. Hän kohtelee muita ihmisiä niinkuin pitääkin, on hauska ja komea. Tapaan hänet viikon päästä, niinkuin muutkin kaverini. Hän kerto, että olis mukava jutella mun kanssa kahden kesken. Ja paljon juteltavaa meillä olisikin. En tiedä, mitä teen, jos puheeksi tulee esim. seurustelu. Haluaisin seurustella hänen kanssaan, mutta pelkään, että hän vain satuttais mua loppujen lopuksi. Olenko siis valmis seurusteluun? Itsetuntoni on omasta mielestä kyllä ihan hyvä, mutta silti en usko, että kukaan voisi minua rakastaa yhtä syvästi kuin minä
toisia.
Oon vasta nuori tyttö, joten elämää on toivottavasti vielä paljon edessä. Ehkä jossain vaiheessa uskallan päädtää irti tästä pelostani, ja uskallan avata itsestäni muille.

Jos haluat tulla vahvaksi - Taistele siis yksin
ja älä istuta ihmisille jotka eivät haise

Älä istuta ruusuja ihmisille jotka eivät haise

On mullakin tuollasta, etten näe itseäni missään ensimmäisten rakastettavien ja tykättävien jonossa. Varmaan tulee mullakin kaikesta saadusta mitätöinnistä ja vähättelystä mitä olen saanut lapsena ja aikuisenakin kokea ihmisiltä. Harvemmin kukaan on sanonut mitään nättiä minusta, jos sanookin niin silloinkin helposti ajattelen, että kunhan sanoo vaan kuten ne muutkin jotka haukkui heti perään. On oppinut olemaan seinänä muitten takana, näkymätön. Muiden kiilatessa eteen, en enää edes yritä näkyä. Jään taakse, kuten olen aina tottunut jäämään.

Jasu