Pitää olla onnellinen loppu

Ihminen on ikuinen optimisti, sen takia tahdotaan onnellinen loppu.

Kyllä kirja voi olla nautittavaa, vaikkei loppu olisikaan onnellinen. Ajatelkaa vaikka teoksia Ruoho laulaa (Doris Lessing) ja Köyhää kansaa (Minna Canth). Kumpikin on mestarillista proosaa ja hienoja lukukokemuksia, vaikka kirjojen loput ovatkin surullisia.

Elämässäkään ei kaikki lopu onnellisesti, miksi sitten fiktiossa pitäisi?
Olennaista on, että tarina kiehtoo ja vie mukanaan.

Jos kaikki tarinat loppuisivat onnellisesti, niin jo kirjaa aloittaiessaan tietäisi suunnilleen miten siinä käy. Kuka jaksaisi silloin kahlata satoja sivua vain todetakseen, että no joo, mähän arvasin tämän. Tylsää. Pidin tosi paljon juuri tämän vuoksi vuoren Näkijän tyttärestä. Loppu tuli ihan puun takaa ja jäi vellomaan takaraivoon pitkäksi aikaa. Toivottavasti Siipirikko yllättää juonenkäänteillään samalla tavalla. Myös Salaman faunoidi-sarja näyttäisi yllättävän omintakeiselta.

Mä haluan onnellisen lopun :)
Pitäähän jossain olla onnellisia loppuja kun maailma on täynnä sitä itseään ikäviä loppuja.

Höpö. Onnellisilla lopuilla on paikkansa, mutta niin on onnettomillakin. Onneton loppu voi olla todella kaunis; niin kaunis, että itku tulee. Minusta se on aivan yhtä hienoa kuin onnellinen loppu. Kaikkeen ei edes onnellinen loppu sovi. Vai miten olisi tarina keskitysleiristä, joka päättyy kukkasiin, perhosiin ja sateenkaariin? Olisiko se edes realistista? Hyvä loppu kruunaa tarinan. Huono loppu on sellainen, joka on kuin toisesta ulottuvuudesta verrattuna muuhun tarinaan.

elämä on oikeesti helvetti.. mulla ainakin enemmän huonoja kokemuksia kuin hyviä

Oh, dear God. Mieleenpainuvimmissa kirjoissa ja elokuvissa loppu ei ole yksinomaan onnellinen, vaan se jää kaivelemaan.

Haluan elokuvissa ja kirjoissa onnellisen lopun. Myös tosielämässä haluan onnellisen loppuelämän ehdottomasti. Elokuvissa eri roolihahmoilla voi olla erilaisia kohtaloita kylläkin.

Paras tarina on sellainen, missä ei ole sankareita, romantiikkaa eikä onnellista loppua.

Itse suosin verta, mitä enemmän sen parempi.

Splatter on parhaimmillaan heti iltakuuden jälkeen, kun ramasee ja tunnelma on muutenkin väsähtänyt.

Onnelliset loput miellyttävät lähinnä tylsiä ihmisiä. Ihminen, joka ei halua rikkoa staattisuutta (niin omassa elämässään, kuin viihteessäkin) ei kykene edes kuvittelemaan "toisenlaista" todellisuutta ja siten laajentamaan tajuntaansa.

Jos haluat onnellisia loppuja, suosittelen katsomaan Pikku Kakkosen Kaapoa, siinä Kaapolla onnistuu kaikki aina kengännauhan solmimisesta asuntolainan hankkimiseen.

Mieti siis, mitä olet pyytämässä.

Suo siellä, vetelä täällä.

Jos on onnellinen loppu, tulee sellainen "noniin, tää on just tätä disney-hömpänpömppää" -tunne (pahoittelut, rakkahin disney).

Jos taas loppu on onneton, tulee pettyneen ankea olo: "Jahas, kaikki se taistelu ja yrittäminen ja vaikeat valinnat ihan turhaan, voi kakka".

Parhaat loput ovatkin jonkinlaisia sekoituksia molemmista vaihtoehdoista.

Tai, kuten viimeksi näkemässäni elokuvassa: onneton loppu, johon ehti jo asennoitua sellaisenaan juuri ennen kuin se käännettiin viime minuutteina taas hyväksi. Olo oli huojentunut, vaikka tiesi olevansa sitten itse vähän hömppä :)

Olisi kyllä mielenkiintoista nähdä elokuva, jossa päähenkilö kuolee ja loppu ei ole onnellinen. (Paha jopa voittaisi!)

Yleisesti onnellinen loppu on kuin jokin "perinne" ja ihmiset ovat tottuneet siihen.

Mäkin otan aina onnellisen lopun kun käyn thai hieronnassa.

Hanki elämä.

Kyllähän sellaisia elokuvia ja kirjoja on missä on onnettomampi loppu... Seven pounds sekä I`m Legend (Will Smithin molemmat) kirja Suojelus (Jayne Anne Phillips) Hiiriä ja ihmisiä, Meren raivo, Forest Gump on aika surullinen elokuva, Dear John (Nicholas Sparks), jopa Casablanca, ja on muitakin, mitä en tähän hätään muista :)
Ei tarvitse kirjassa, eikä elokuvassakaan olla onnellista loppua, vaan riittää, että loppu on sellainen joka laittaa ajattelemaan, herättää tunteita, liikuttaa. Liian pumpulissa olette kasvaneet, jos ette hyväksy muuta kuin hyviä loppuja. Tietysti on oma valinta, millaisia elokuvia katselee ja kirjoja lukee, mutta kannattaako liikaa suojella omia tunteitaan ja mielenrauhaa?

"Käyttäjälle tulee paha mieli jos lopussa "oikeus ei voita ja paha saa palkkaansa" koska oikeassa elämässä niin ei läheskään aina käy. "

Oikeassa elämässä paha saa AINA palkkansa ja oikeus voittaa. Tämä ei ole uskon asia vaan fakta, jonka jokainen tulee näkemään ja kokemaan henkilökohtaisesti, ennemmin tai myöhemmin. Mutta kukaan ei joudu kärsimään tekojensa seurauksista ikuisesti, vaan kaikkien on matkustettava valoa kohti. Joillakin se saattaa kestää valtavan pitkään, mutta kaikki päätyvät sinne jossakin vaiheessa, se on Kotimme josta kerran lähdimme, sinne meidän on myös palattava.
Joten, olemassa ei todellakaan ole ikäviä loppuja.

Materiaa, aikaa tai avaruutta ei ole olemassa. Olemassa ei ole mitään muuta kuin tietoisuutta, ja me olemme pisaroita tuossa ikuisessa ja äärettömässä tietoisuuden meressä.

Itse Einstein sanoi että todellisuutemme on pelkkä illuusio. Jokainen kyllä tajuaa tuon kun käyttää vähän järkeä. Atomi on 99,9999 prosenttisesti tyhjää tilaa, ja loput 0,00001 prosenttia ei ole kiinteää, vaan puhdasta energiaa joka liikkuu atomin sisällä ja jopa sisältä ulos valtavilla nopeuksilla. Koska atomi ei ole millään tavalla kiinteä, myöskään mikään atomeista koostuva (kaikkeus) ei voi olla eikä ole kiinteää.

Alatteko ymmärtää?

Jos elokuvan tai kirjan päähenkilö on tehnyt paljon työtä saavuttaakseen jotain esim.Taru Sormusten Herrasta,niin tulee vähän haikee fiilis jos se ei saavutakaan tavoitettakaan.Mutta toisaalta se on välillä mielenkiintostakin et on surullisempia ja traagisempia loppuja,pitää mielenkiintoa yllä.Sama juttu on vaikka Batman leffassa (uusimmassa) että miten siinä käy tuleeko siitä pojasta uus Batman vai ei ja tuleeko siitä mahdollisesti uus elokuva?

Poika raidallisessa pyjamassa-kirja on aivan helekutin suosittu, eikä siinä ole mitään onnellista loppua. . . Itse pidän lopuista, jotka ovat tavallaan "onnellisia", mutta jokin on pielessä. Ei kukaan jaksa aina mitään Happyhappyhappy-elämänsä loppuun saakka-loppuja... Jos haluat onnellisia loppuja, niitä löytyy Nalle Puhista tms. Muumeista niitä ei välttis joka jaksosta löydy.

Juuri ajattelin että alkaa jo ottaa päähän se että osaan jo arvata miten jotkut leffat loppuu. Olisi kiva joskus nähdä sellaisia leffoja jotka ovat enemmän realistisempia, kuten, ihmiset kuolevat tai eivät lopuksi saakaan toisiaan tai kasvavat erilleen.

Tuli heti mieleen Game of Thrones johon paljon uhrasin sydäntäni ja traagisten koettelemusten jälkeen rakastan sarjaa yhä enemmän koska se on enemmän kosketuksessa realistiseen näkemykseen ja saa mut toivomaan lisää joidenkin hahmojen puolesta. Elämä ei ole aina yhtä juhlaa ja ymmärrän niitä jotka eivät toivo murheen jatkuvan kirjojen tai muiden harrastusten parissa, mutta mielestäni voi investoida tarinaan syvemmälle jos se soveltaa oikeasti raadollisesta elämästä.

Lukekaas R.L. Stinen Goosebumps kirjoja... lapsille/nuorille tarkoitettuja kauhukirjoja, joissa MISSÄÄN ei ole onnellista loppua.

Jaa. Itse ihastuin Game of Thrones tv-sarjaan sen takia että siinä esitellään hahmoja joista jotkut ovat enemmän, jotkut vähemmän miellyttäviä, ja kuten oikeassakin sotahistoriassa, kolmannen kauden lopussa suurin osa on jo kuollut.

Huomaa kyllä ettei aloittaja ole ihminen joka juuri lukisi tai enemmän elokuviakaan katselisi. Niinkuin jo useastakin suusta on todettu löytyy noita ei niin onnellisiin loppuihin loppuvia teoksia paljonkin, niin paljon että niitä on turha ruveta luettelemaan. Mielestäni onnelliset loput kuuluvat lähinnä romanttisiin komedioihin muissa niitä toki voi myös olla mutta satunnaisesti. Kaikkein mieleenpainuvimpia ovat kuitenkin yleensä teokset joissa on draakinen loppu, joko päähenkilöiden kuoleman tai jonkin muun asian muodossa. Elokuvissa tai siis ison budjetin jenkkirainoissa toki harvemmin nykyisellään nähdään muita kuin onnellisia loppuja koska kaikki isommat leffat esikatselutetaan yleisöstä koostuvalla raadilla useammalla vaihtoehtoisella lopulla ja keskiverto jenkki haluaa onnellisen lopun. Toisena, vielä edellistäkin suurempana syynä on valtava halu tehdä jatko-osia. Tämä taas on huomattavasti helpompaa jos päähenkilöt ovat hengissä vielä elokuvan loppuessakin.

No, fiktiiviset tarinat toimivat monelle todellisuuspakoisuuden välineenä, ainaikin viihdepainotteiset romaanit ja leffat.

Itse tykkään siitä, että ote on realistinen tapahtumien (siis juonen eli tarinan) tasolla, jolloin tarina saattaa usein päättyä huonosti, mutta kerronnan (elokuvassa ohjaus ja kuvaus jne) tasolla säilyy moraalinen käsitys siitä, mikä on hyvää ja oikein, miten tarinan olisi oikeudenmukaisesti pitänyt päättyä.

Eli tykkään tämän pahan maailman tunnustavasta realismista, mutta siten, että kerronta vihjaa esim. tarinan lopussa ilmaantuvan, yllättävän, toivoa antavan yksityiskohdan kautta, että viime kädessä voittaja on se, jolla on puhdas omatunto ja että ilmeinen voittaja voikin olla vain näennäinen voittaja.

Sillä nyt ei ole mielestäni niin väliä onko tv sarjan tai elokuvan loppu onneton vai onnellinen, koska tarinoiden sisältöähän monesti on kopioitu elävästä elämästä. Sen sijaan se että väkivaltaviihteellä ruokitaan väkivaltarikollisuutta oikeassakin elämässä. Millään ei voida kokonaan estää mieleltään heikkojen ja sairaiden henkilöiden osallistumista väkivaltaviihteen seurantaan. Ampumistragedioita kun alkaa olla jo ihan riittävästi tässäkin lintukodossa.

itse jotekin "pidän" onnettomista lopuista, ei elämäkään aina pääty iki onneen. mut ehkä onnelliset loput anataa jotenkin esim. elokuva nautintoa.

Olen samaa mieltä kanssasi

Esim. vihaan Accused At 17 sekä Isin Tyttö/Daddy's Girl todella paljon siksi, koska loppu ja/tai paljastus tapahtuu yllättäen noin vain. Olisi parempi, jos pahantekijä riehuu hullujenhuoneessa tai kuolee kokonaan ja ennen lopputekstiä päähenkilöt selvittelevät asian huolestuneena. Olen samaa mieltä Happy End-nimimerkin kanssa.

Tää on kyllä tosi hyvä ylläpidon provo. Katso rakkaus-elokuva/näytelmä Romeosta ja Juliasta. Tai miten olisi West Side Story.

Riippuu genrestä. Jos satut pitämään koko perheen/romanttisesta komediasta, näet todennäköisemmin elokuvissa onnellisia loppuja kuin minä, joka olen scifin, trillerien ja kauhun ystävä, en koske em. lajityyppiin pitkällä kepilläkään enkä katso lainkaan edes draamaa.
Kehotan tutustumaan kaikkien aikojen parhaisiin elokuviin (http://www.leffatykki.com/toplista/parhaat-leffat) Harvassa ovat kuitenkin ne onnelliset loput...

En pidä Englantilainen potilas-elokuvasta. Siinä on onneton loppu, enkä pettämisestäkään oikein pidä. Ryhtiä pitää olla.
Ihailen rohkeita ihmisiä ja rohkeita elokuvia. Suurta merkitystä ei ole sillä, miten elokuva loppuu, vaan sillä, miten ihminen selviytyy elämän haasteista. Miten ylipäätään elää elämänsä.

Olipa kerran prinssi jolla oli sen pituinen se ja prisessa joka oli läpeensä tyytyväinen ja kuningas pari joka oli kadottanut puolivaltakuntaa.

Hyvä kirja päättyy yllättävästi.
Itse en ole onnellisten loppujen kannalla, tylsää! antaa niin väärän kuvan elämästä, ei vaa semmosia onnellisia loppuja ole.
Suosittelen lukemaan kirjan nimeltä: "perhonen" se ei ole paksu, mutta tarina on koskettava! Kertoo orpotytöstä joka haaveilee perheestä, muttei päädykkään siihen "parhaaseen" perheeseen, loppu ei todellakaan ole onnellinen.
Itse rakastuin.
Semmoinen loppu, että itse jää miettimään: " mitä sitten tapahtuisi?"

Alkuperäisessä, jo melkein unohtuneessa versiossa, Punahilkka saapuu isoäidin talolle, jossa susi odottaa isoäidiksi naamioituna (isoäidin pelastaminen on jo myöhäistä). Kun tyttö rupeaa riisumaan hilkkaansa, peto neuvoo hilkkaa heittämään vaatteen tuleen, koska se on tarpeeton. saman se käskee tekemään sukille, hameelle aina siihen asti kunnes tyttö on ilkoalasti. Sitten susi syö Punahilkan. Metsästäjä ja onnellinen loppu ovat myöhempää lisäystä.

Kirjan, elokuvan, tai muun fiktion lopetus tulisi aina olla sidoksissa siihen sanomaan, jota teos yrittää välittää. Fiktio, oli se kuinka fantastista tahansa, on sidoksissa todellisuuteen, jota se yrittää paeta (tai kuvata) ja tarinassa olenaisinta ei ole päämäärä vaan matka. Jos onnellinen loppu kaikki mitä tarvitaan, kuka tarvitsee tarinaa? Tarina prinssistä, joka oli täydellinen kaikin mahdollisin tavoin, ja kuinka he prinsessan kanssa asuvat edelleen pilvimaassa bilettäen ei ole kovinkaan kiinnostava tarina. Siihen ei voi samaistua, siitä ei voi oppia mitään, sitä ei voi analysoida, tulkita, siihen ei voi eläytyä!

Vaatimalla matkan päättymistä näkemättä ensin tietä, jota kuljet on suurin virhe ,jonka voi tehdä. Olet siis ohittanut tarinoiden oleellisimman tarkoituksen.

Mika Waltarin Sinuhe Egptiläisessä on ehkä yksi surulisimpia loppuja katkeran Sinuhen muistellessa vanhana ja yksinäisenä hänen unelmiensa sortumista, vääryyttä, jota hän koki, mutta ei kyennyt kukistamaan, ja kaikkia rakkaita, jotka hän menetti väärien valintojensa vuoksi. Silti Sinuhe on mielestäni yksi suomalaisen kirjallisuuden helmiä ja lempikirjojeni joukossa, eikä siihen voi sovittaa onnellista loppua tuhoamatta tuon teoksen sisältämää sanomaa.

Toinen onneton loppu, jota ei voi muuttaa on luonnollisesti "Monty Pythonin Brianin elämässä", koska se kuvastaa parhaiten ironian ja itselleen nauramisen kultaista taitoa. Vaikka päähenkilö Brian on ristiinnaulittu ja tekee kuolemaa hylättynä ja nöyryytettynä, häntä silti kehotetaan nauramaan elämän suurelle vitsille klassikoksi nousseen viisun tahdissa:

"Always look on the bright side of life"

http://www.youtube.com/watch?v=WlBiLNN1NhQ

Toisin sanoen, tarinan sisältö oikeuttaa sen lopun. Mielestäni Yhdysvaltalainen filmiteollisuus viljelee tällä hetkellä liian tiheästi onnellisia loppuja, joita ei ole ansaittu.

Ihan sama onko loppu onnellinen vai onneton, kunhan se on toteutettu hyvin. Usein loppua olennaisempaa on sitäpaitsi se miten sinne päädytään; muistan yhdenkin kirjan, jonka loppu vaikutti siltä pliisuimmalta ja ennalta-arvattavimmalta mahdolliselta -menin lukemaan viimeisen sivun etukäteen-, mutta kun tarinassa oli riittävästi tapahtumia, jotka saivat kyseisen lopputuloksen näyttämään epävarmalta, lopetus onnistui tuntumaan kliseisyydestäänkin huolimatta tyydyttävältä ja itseasiassa lisäsi kiinnostusta nähdä, kuinka tarina etenee siihen tilanteeseen johon tiesin sen päätyvän.
Lisäksi on lukuisia klassikkoesimerkkejä, joista ei todennäköisesti olisi tullut puoliksikaan niin vaikuttavia teoksia, jos ne olisi lopetettu onnellisesti. Varmasti kaikkein ilmeisimpänä esimerkkinä Romeo ja Julia.
En kiistä ettenkö itsekkin hyvään tarinaan syventyessäni puolittain toivoisi sille onnellista loppua, mutta usein lopetus on vaikuttavampi jos se ei ole ainakaan yksiselitteisen onnellinen, vaan sisältää elementtejä jotka herättävät monenlaisia ja mahdollisesti oikein ristiriitaisia tuntemuksia. Esim Tarun Sormusten Herrasta loppu on kokonaisvaltaisesti ajatellen onnellinen, mutta sisältää voimakkaan haikeita ja surullisia elementtejä kenties kaikkein keskeisimpänä erottamattomien kumppanusten väistämätön erkaneminen.

Kyllä onnellinen loppu tai edes lohdullinen loppu on ehdoton. Tuon vuoksi en käy elokuvissa: miksi maksaa kallis lipun hinta ja lähteä surullisena pois. Elokuva voi olla rankka ja puhutteleva, mutta kyllä lopun pitää olla toiveita ja uskoa paremmasta herättävä.

Hieman spin-off kommentti, monet ihmiset nykypäivänä puhuvat että virtuaaliset pelit ovat syrjäyttämässä kirjat. Ymmärrän väitteen sillä peleissä henkilö voi itse tehdä päätöksiä ja joskus jopa vaikuttaa tarinan loppuun, tämä on toki vain harvojen pelien kohdalla. Ei ole välttämättä vain hyvää ja huonoa lopetusta, lisäksi, äänien ja graafisen suunnittelun avulla peli voi välittää jopa vahvemman paikan, ajan etc. tunnun kuin kirjat, en toki sano että kirjat huonoja olisivat, ainakaan kaikki.

On tärkeintä, olipa sitten kyseessä kirja tai elokuva. Minua ainakin harmittaisi, jos elokuvassa tai kirjassa ainoa kohokohta olisi sen loppukohtaus...ainoastaan onnellinen loppu.

Tärkeintä , että elokuvilla on loppu on se minkälainen tahansa . Eräs intialais-syntyinen maailmankuulu ohjaaja jättää elokuvat lähes poikkeuksetta kesken.

Yllätyn positiivisesti kun traaginen loppu tulee. Ihan liikaa tätä romanttinen komedia-meininkiä ja turhia seksikohtauksia nykyään on mukava kun katsoo jotain toiminta -tai trilleriä ja sitten sieltä tulee se (varsinkin action leffoissa) turha seksikohtaus ja sitten pitääkin taas pistää lapsilta pois tuo ja kelata ylitse