Miten ajattelet?

Jennifer

..seilatessani tätä elämänpolkua eteenpäin, melkein päivittäin, törmään ihmisten erilaiseen tapaan ajatella.

Eilen käydessäni kirjastossa osui käteeni kirja, jossa oli luokiteltu ihmisen ajattelu kolmeen erilaiseen tapaan.

Tämä jaottelu ei nyt varmasti ole täydellinen, mutta muistini mukaan se meni jotenkin tähän tapaan. (Suluissa olevat esimerkit ovat oma käsitykseni ajattelumalleista!)

1) Musta/valko ajattelu
(Esim. on yksi totuus.)

2) Suhteellinen ajattelu
(Esim. on monta totuutta.)

3) Luova ajattelu.
*Tätä on vaikeinta selittää, sillä
kirjassa oli jotenkin niin, että perustuu aikaisemmista ajatusmalleista saatuihin kokemuksiin. Omana ajatuksena lisäisin, että kyseenalaistava ajattelumalli, mutta ei pelkästään sitä*
(Esim. onko totuutta olemassa?)

----

Nyt olisi mukava kuulla, miten koette itse oman ajatusmallinne? Ja kukaanhan ei siis ole täydellisesti vain pelkästään yhtä mallia, mutta mikä onkaan se omin malli näistä kolmesta.?

27

2289

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • Klaudia

      Kirjoista voi oppia paljon, saada uusia tapoja ajatella ja kirjoista saa myös tietoa, mutta se tieto voi olla yksipuolista ja suorastaan väärää. Ymmärryksemme lisääntyy pikkuhiljaa, kunnes se lopulta vähenee. Uskon, että meissä elää edelleenkin se kaikki tieto, mitä koko ihmiskunta on kokenut ja oppinut. Se on sellaista henkistä perintöä, joka toimii ehkä alitajuisesti tai vaikka viettien ja vaistojen muodossa. Henkilökohtaisesti koettu on aina merkittävää ja se muokkaa ajattelua. Minä ajattelen, ettei ole olemassa yhtä totuutta. Yhden ihmisen totuus ja tieto jostakin asiasta saattaa olla aivan erilainen kuin jonkun toisen, ja molemmat ovat ihan yhtä lailla "oikeassa". Kukaan ei taida tietää kaikkea, paitsi tietysti Jumala. Uskon, että Jumala = kaikki elollinen ja eloton, kaikki mitä on.

      • Artis

        Itselleni sopii noista vaihtoehdoista suhteellisen ja luovan ajattelun sekoitus. Joustavuutta täytyy olla tai muuten putoaa muun luomakunnan tahdista pois. Oikeastaan joustavuus ajattelussa ja kaikessa muussakin on todella tärkeää, sillä se mahdollistaa todellisen luovuuden.


      • Klaudia

        Niin tai siis Jumalahan on "vain" henki, se ei siis voi olla mitään näkyvää. Jos Jumala tietää kaiken, niin sehän on hyvä se, sillä ihmisestä ei siihen ole. Mieluummin minä luotan Jumalaan kuin yksittäisiin ihmisiin. Kyselen mieluummin Jumalalta tai omatunnolta, edes papit tai Raamattu eivät vakuuta minua, jos omat ajatukset ovat toisensuuntaisia kuin mitä yleinen usko tai uskomus.

        Ihmisen mieli on sellainen, että sen avulla voisi ratkaista paljon asioita ja löytää monenlaisia vastauksia, mutta kiire on tehnyt sen, ettei ihmisillä ole aikaa miettiä. Uskon, että ihmisillä on ollut aina kiire. Johtuneeko siitä, että emme elä ikuisesti... Ihmettelen sitä, miksi joutavan päiväiset asiat täyttävät mielemme päivästä toiseen, ja isot tärkeät kysymykset jäävät sivuun. Onko se pakenemista? Lisääkö tieto tuskaa?

        Olen huomannut, että mielialat, vireystila, hormonivaihtelut, ravitsemukselliset asiat ym. vaikuttavat ajatteluun ja käyttäytymiseen tosi paljon, enemmän kuin luulisikaan. Väsyneenä en ole enää oma itseni vaan aivan kuin joku toinen persoona. Eihän se kuitenkaan ole totta, vaan toinen puoli minussa. Jokaisessa ihmisessä on eri puolia.

        Henkinen minä = mieli, mutta onko ihmisellä sielu ja mikä se on? Jääkö meistä mitään henkistä tänne sen jälkeen, kun ruumis kuolee? Luulen, että vastaus on kyllä, jokaisesta jää jotakin jälkiä ihmiskunnan kirjoittamattoman historian kirjoihin.

        Sitä olen miettinyt, että miksi ihminen käyttää niin pientä osaa aivokapasiteetistaan. Sitten kuitenkin kehuskellaan aivojen isolla koolla, mutta jos niitä ei kerran käytetä, niin turhapa silloin on kehua. Aivoissa olisi vielä paljon tutkittavaa.

        Toivottavasti en mennyt pahasti sivuun aiheesta... Ajatukseni eivät aina pysy aloillaan vaan lähtevät hyvin herkästi sivuraiteille. Ajattelen myös liian nopeasti, niin etten hitaana pysy itsekään perässä ja saan sitten oikoa ja korjailla ajatuksiani. Joskus pitää väännellä rautalankamalleja itse itselleen.


      • Jennifer
        Klaudia kirjoitti:

        Niin tai siis Jumalahan on "vain" henki, se ei siis voi olla mitään näkyvää. Jos Jumala tietää kaiken, niin sehän on hyvä se, sillä ihmisestä ei siihen ole. Mieluummin minä luotan Jumalaan kuin yksittäisiin ihmisiin. Kyselen mieluummin Jumalalta tai omatunnolta, edes papit tai Raamattu eivät vakuuta minua, jos omat ajatukset ovat toisensuuntaisia kuin mitä yleinen usko tai uskomus.

        Ihmisen mieli on sellainen, että sen avulla voisi ratkaista paljon asioita ja löytää monenlaisia vastauksia, mutta kiire on tehnyt sen, ettei ihmisillä ole aikaa miettiä. Uskon, että ihmisillä on ollut aina kiire. Johtuneeko siitä, että emme elä ikuisesti... Ihmettelen sitä, miksi joutavan päiväiset asiat täyttävät mielemme päivästä toiseen, ja isot tärkeät kysymykset jäävät sivuun. Onko se pakenemista? Lisääkö tieto tuskaa?

        Olen huomannut, että mielialat, vireystila, hormonivaihtelut, ravitsemukselliset asiat ym. vaikuttavat ajatteluun ja käyttäytymiseen tosi paljon, enemmän kuin luulisikaan. Väsyneenä en ole enää oma itseni vaan aivan kuin joku toinen persoona. Eihän se kuitenkaan ole totta, vaan toinen puoli minussa. Jokaisessa ihmisessä on eri puolia.

        Henkinen minä = mieli, mutta onko ihmisellä sielu ja mikä se on? Jääkö meistä mitään henkistä tänne sen jälkeen, kun ruumis kuolee? Luulen, että vastaus on kyllä, jokaisesta jää jotakin jälkiä ihmiskunnan kirjoittamattoman historian kirjoihin.

        Sitä olen miettinyt, että miksi ihminen käyttää niin pientä osaa aivokapasiteetistaan. Sitten kuitenkin kehuskellaan aivojen isolla koolla, mutta jos niitä ei kerran käytetä, niin turhapa silloin on kehua. Aivoissa olisi vielä paljon tutkittavaa.

        Toivottavasti en mennyt pahasti sivuun aiheesta... Ajatukseni eivät aina pysy aloillaan vaan lähtevät hyvin herkästi sivuraiteille. Ajattelen myös liian nopeasti, niin etten hitaana pysy itsekään perässä ja saan sitten oikoa ja korjailla ajatuksiani. Joskus pitää väännellä rautalankamalleja itse itselleen.

        ..on tehnyt mieleni kysyä, että oliko Koo sittenkin edellä Klaudiaa?

        Hmm....toivottavasti et nyt pahastu kysymyksestäni, eikä siihen tarvitse vastata näillä sivustoilla.

        Tämä kysymykseni ei liity tämän aamun kirjoituksiisi, vaan joihinkin edellisiin, joista tuli mieleeni tämä kysymys, mutta en millään tohtinut sitä silloin kysyä.

        *jää pohtimaan palstamme kirjoittajia yleensäkin*


      • Klaudia
        Jennifer kirjoitti:

        ..on tehnyt mieleni kysyä, että oliko Koo sittenkin edellä Klaudiaa?

        Hmm....toivottavasti et nyt pahastu kysymyksestäni, eikä siihen tarvitse vastata näillä sivustoilla.

        Tämä kysymykseni ei liity tämän aamun kirjoituksiisi, vaan joihinkin edellisiin, joista tuli mieleeni tämä kysymys, mutta en millään tohtinut sitä silloin kysyä.

        *jää pohtimaan palstamme kirjoittajia yleensäkin*

        Enhän minä voi vastata kysymykseesi, kun en sitä edes ymmärrä. Mitähän mahdat oikein tarkoittaa? Kyllä meidän ajatukset kulkevat ihan eri raiteilla, sen suhteen voit olla huoleton.


      • Jennifer
        Klaudia kirjoitti:

        Enhän minä voi vastata kysymykseesi, kun en sitä edes ymmärrä. Mitähän mahdat oikein tarkoittaa? Kyllä meidän ajatukset kulkevat ihan eri raiteilla, sen suhteen voit olla huoleton.

        ..eli tuntuu jotenkin siltä, että ihminen yleensä kulkee eteenpäin, muuttaa asuinpaikkaa, kenties paikkakuntaa, työpaikkaa, kumppania jne..

        Eli suunta on kovasti eteenpäin.

        Kun joku sitten äkkiä palaa askeleen takaisin, niin mietin usein, onko se paluuta taaksepäin, menneeseen...?

        "Kyllä meidän ajatukset kulkevat ihan eri raiteilla, sen suhteen voit olla huoleton."

        Tarkoittaako edellinen sitä, että olet itse tietoisesti valinnut eri raiteen?

        Toivottavasti ymmärrät tästä, mitä tarkoitan.


      • Klaudia
        Jennifer kirjoitti:

        ..eli tuntuu jotenkin siltä, että ihminen yleensä kulkee eteenpäin, muuttaa asuinpaikkaa, kenties paikkakuntaa, työpaikkaa, kumppania jne..

        Eli suunta on kovasti eteenpäin.

        Kun joku sitten äkkiä palaa askeleen takaisin, niin mietin usein, onko se paluuta taaksepäin, menneeseen...?

        "Kyllä meidän ajatukset kulkevat ihan eri raiteilla, sen suhteen voit olla huoleton."

        Tarkoittaako edellinen sitä, että olet itse tietoisesti valinnut eri raiteen?

        Toivottavasti ymmärrät tästä, mitä tarkoitan.

        Tarkoitin tuolla sitä, että ihmiset muuttuvat, suunta muuttuu... EI, vaan tarkoitin, että sinulla on omat ajatuksesi, minulla omani, TAI ehkä tarkoitin, että et ole hullu, vaikka minä en ymmärräkään sinua.

        En olisi ehkä palannut käyttämään entistä nimimerkkiäni, ellei asia olisi tullut esille. En ymmärrä, mitä merkitystä sillä on! Pikku juttu! Ei nimellä minusta ole merkitystä, vaikka voihan se tietysti olla jonkinlainen enne.

        Minä en omasta mielestäni kulje tällä hetkellä eteen enkä taakse, en sivuillekaan. Olen vain tässä paikassa ja tässä ajassa. Silmäilen suuntaan ja toiseenkin, mutta en minä mitään varsinaisesti näe. Olen sokea ja puolitajuton enkä edelleenkään ymmärrä sinun kysymystäsi, tai en halua ymmärtää.

        Miksei muuten menneesesen voisikin palata? Voiko vanhoja virheitä sittenkin vielä saada korjatuksi? Jos palaisin takaisin sinne mistä tulinkin, niin voisinko aloittaa alusta? Totuushan on, ettei menneeseen VOI palata muuta kuin muistoissa eikä sekään ole enää samaa. Kaikki muuttuu. Äidin syliin ei enää pääse tai ehkä pääsee, mutta ei meillä olla totuttu sellaiseen...

        Minun tietoiset valintani eivät ole muuta kuin sopeutumista. Kyllä toiset ovat tehneet kaikki valinnat puolestani. Minä saan korkeintaan valita, teenkö niin vai näin, eikä sillä ole mitään merkitystä, vaikken tekisikään, ehkä... Näin minä uskottelen itselleni.

        Ajattelusta sen verran vielä, etten usko, että minulla olisi omaa ajattelua juuri minkään vertaa. Ajatukset ovat syntyneet vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Sinä olet saanut minut ajattelemaan, sinäkin. Seura tekee kaltaisekseen sanotaan. Kannattaa olla tarkka sen suhteen.

        Äidillä ei ilmeisesti ollut tarpeeksi aikaa olla minun kanssani, niin että ajatteluni olisi kehittynyt riittävästi... Siksikö minusta tuli tällainen? Toisaalta, olen saanut kasvaa perheessä, johon kuului paljon muitakin ihmisiä ydinperheen lisäksi. TÄMÄ nyt ei kyllä kuulu aiheeseen, mutta tällainen asia vaikuttaa varmasti ajatteluun jollakin tavalla. Ihmisten keskellä kasvanut oppii, että pitää huomioida muutkin kuin itsensä - toisaalta oppii pitämään puolensa, ellei jää niin pahasti alakynteen, että lannistuu täysin.

        MUTTA minä olen saanut UUDEN MAHDOLLISUUDEN.


      • Jennifer
        Klaudia kirjoitti:

        Tarkoitin tuolla sitä, että ihmiset muuttuvat, suunta muuttuu... EI, vaan tarkoitin, että sinulla on omat ajatuksesi, minulla omani, TAI ehkä tarkoitin, että et ole hullu, vaikka minä en ymmärräkään sinua.

        En olisi ehkä palannut käyttämään entistä nimimerkkiäni, ellei asia olisi tullut esille. En ymmärrä, mitä merkitystä sillä on! Pikku juttu! Ei nimellä minusta ole merkitystä, vaikka voihan se tietysti olla jonkinlainen enne.

        Minä en omasta mielestäni kulje tällä hetkellä eteen enkä taakse, en sivuillekaan. Olen vain tässä paikassa ja tässä ajassa. Silmäilen suuntaan ja toiseenkin, mutta en minä mitään varsinaisesti näe. Olen sokea ja puolitajuton enkä edelleenkään ymmärrä sinun kysymystäsi, tai en halua ymmärtää.

        Miksei muuten menneesesen voisikin palata? Voiko vanhoja virheitä sittenkin vielä saada korjatuksi? Jos palaisin takaisin sinne mistä tulinkin, niin voisinko aloittaa alusta? Totuushan on, ettei menneeseen VOI palata muuta kuin muistoissa eikä sekään ole enää samaa. Kaikki muuttuu. Äidin syliin ei enää pääse tai ehkä pääsee, mutta ei meillä olla totuttu sellaiseen...

        Minun tietoiset valintani eivät ole muuta kuin sopeutumista. Kyllä toiset ovat tehneet kaikki valinnat puolestani. Minä saan korkeintaan valita, teenkö niin vai näin, eikä sillä ole mitään merkitystä, vaikken tekisikään, ehkä... Näin minä uskottelen itselleni.

        Ajattelusta sen verran vielä, etten usko, että minulla olisi omaa ajattelua juuri minkään vertaa. Ajatukset ovat syntyneet vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Sinä olet saanut minut ajattelemaan, sinäkin. Seura tekee kaltaisekseen sanotaan. Kannattaa olla tarkka sen suhteen.

        Äidillä ei ilmeisesti ollut tarpeeksi aikaa olla minun kanssani, niin että ajatteluni olisi kehittynyt riittävästi... Siksikö minusta tuli tällainen? Toisaalta, olen saanut kasvaa perheessä, johon kuului paljon muitakin ihmisiä ydinperheen lisäksi. TÄMÄ nyt ei kyllä kuulu aiheeseen, mutta tällainen asia vaikuttaa varmasti ajatteluun jollakin tavalla. Ihmisten keskellä kasvanut oppii, että pitää huomioida muutkin kuin itsensä - toisaalta oppii pitämään puolensa, ellei jää niin pahasti alakynteen, että lannistuu täysin.

        MUTTA minä olen saanut UUDEN MAHDOLLISUUDEN.

        ..ja todella paljon asiaa.

        *miettii, miten jatkaisi*

        Välillä on vaikeata ymmärtää toista, mutta eihän se ole vaarallista. Tällaisia me ihmiset olemme. Kysymme, vastaamme. Ymmärrämme, emme halua ymmärtää. Tässä kohtaa sanoisin, että kaikella on tarkoituksensa. Joskus vastaamatta jäänyt kysymys avartaa, sillä kenelle meidän pitää vastata? Itsellemme.

        Uskon ettei yksikään vilpittömällä mielellä tehty kysymys toiselle ihmiselle ole hukkaan mennyttä. Tungettelevalta se voi tuntua, vaikka niin ei olisi tarkoitus.

        Kysyt, siksikö sinusta tuli "tällainen".

        Tämä kysymys jää mielessäni pyörimään irroitettuna asiayhteydestään. Olikokaan sitä, en muista. Mutta sen tiedän, että haluan sinun vielä pohtivan itseksesi tuota sanaa "tällainen".

        Miten niin juuri "tällainen"? Me kaikki olemme tälläisia, sellaisia, tuollaisia ja ME SAAMME OLLA. Sinäkin saat.

        Mielestäni voit olla ihan ylpeä itsestäsi, yksilöllisyydestäsi. Ei tarvitse toisaalta aina itseään epäillä. Ei tarvitse.

        Ei tarvitse.

        Ei tarvitse.


      • Klaudia
        Jennifer kirjoitti:

        ..ja todella paljon asiaa.

        *miettii, miten jatkaisi*

        Välillä on vaikeata ymmärtää toista, mutta eihän se ole vaarallista. Tällaisia me ihmiset olemme. Kysymme, vastaamme. Ymmärrämme, emme halua ymmärtää. Tässä kohtaa sanoisin, että kaikella on tarkoituksensa. Joskus vastaamatta jäänyt kysymys avartaa, sillä kenelle meidän pitää vastata? Itsellemme.

        Uskon ettei yksikään vilpittömällä mielellä tehty kysymys toiselle ihmiselle ole hukkaan mennyttä. Tungettelevalta se voi tuntua, vaikka niin ei olisi tarkoitus.

        Kysyt, siksikö sinusta tuli "tällainen".

        Tämä kysymys jää mielessäni pyörimään irroitettuna asiayhteydestään. Olikokaan sitä, en muista. Mutta sen tiedän, että haluan sinun vielä pohtivan itseksesi tuota sanaa "tällainen".

        Miten niin juuri "tällainen"? Me kaikki olemme tälläisia, sellaisia, tuollaisia ja ME SAAMME OLLA. Sinäkin saat.

        Mielestäni voit olla ihan ylpeä itsestäsi, yksilöllisyydestäsi. Ei tarvitse toisaalta aina itseään epäillä. Ei tarvitse.

        Ei tarvitse.

        Ei tarvitse.

        Miksi pitää aina epäillä kaikkea? Miksei voi luottaa? Vastaus: siksi, että ihmisellä on aivot, joilla pitää osata ajatella itse. En minä aina itseäni epäile enkä muitakaan asioita. Ei tosiaankaan tarvitse.


      • Jennifer
        Klaudia kirjoitti:

        Miksi pitää aina epäillä kaikkea? Miksei voi luottaa? Vastaus: siksi, että ihmisellä on aivot, joilla pitää osata ajatella itse. En minä aina itseäni epäile enkä muitakaan asioita. Ei tosiaankaan tarvitse.

        ..joku saattaa epäillä, että miksi toinen kysyy, mitä kysyy. Että siinä on sellainen taka-ajatus. Kokemukseni mukaan ihmiset epäilevät toisiaan yllättävän paljon ja siksi olen alkanut käyttämään sanaa vilpitön.

        Ihan vaan selvyyden vuoksi.


      • Klaudia
        Jennifer kirjoitti:

        ..joku saattaa epäillä, että miksi toinen kysyy, mitä kysyy. Että siinä on sellainen taka-ajatus. Kokemukseni mukaan ihmiset epäilevät toisiaan yllättävän paljon ja siksi olen alkanut käyttämään sanaa vilpitön.

        Ihan vaan selvyyden vuoksi.

        Eikö se ikuinen kyseleminenkin ole epäilemistä? Sinä itsekin kyseenalaistat kaiken. MIKSI epäilet? Onko vilpitön taka-ajatuksesi suoraan sanottuna MIKÄ? Mikäli yhtään olen oppinut sinun ajatuksenjuoksuasi seuraamaan, niin voin kuvitella vastauksesi. Itse uskon, että syynä on se, että haluat keskustella.

        Kysymykset pistävät ajattelemaan, ei niinkään valmiit vastaukset. Siksi ei varmaan pitäisikään antaa valmiita = oikeita vastauksia. Silloin varmaan saataisiin niin paljon vastauksia kuin on ihmisiäkin. Kysymyksiä vaan enemmän, eikä ollenkaan vastauksia. Sillä tavallako viisastumme ja kehitämme ajatteluamme?

        Olen muuten aina ihmetellyt sitä asiaa, kun sanotaan, että ajattelu toimii käsitteiden = sanojen varassa, ja tuolla perusteella vauva ei pysty lainkaan ajattelemaan. Onko se ihan varmaa, että se menee noin? Jos se menee niin, niin silloinhan kannattaisi lukea sanakirjoja.


      • Jennifer
        Klaudia kirjoitti:

        Eikö se ikuinen kyseleminenkin ole epäilemistä? Sinä itsekin kyseenalaistat kaiken. MIKSI epäilet? Onko vilpitön taka-ajatuksesi suoraan sanottuna MIKÄ? Mikäli yhtään olen oppinut sinun ajatuksenjuoksuasi seuraamaan, niin voin kuvitella vastauksesi. Itse uskon, että syynä on se, että haluat keskustella.

        Kysymykset pistävät ajattelemaan, ei niinkään valmiit vastaukset. Siksi ei varmaan pitäisikään antaa valmiita = oikeita vastauksia. Silloin varmaan saataisiin niin paljon vastauksia kuin on ihmisiäkin. Kysymyksiä vaan enemmän, eikä ollenkaan vastauksia. Sillä tavallako viisastumme ja kehitämme ajatteluamme?

        Olen muuten aina ihmetellyt sitä asiaa, kun sanotaan, että ajattelu toimii käsitteiden = sanojen varassa, ja tuolla perusteella vauva ei pysty lainkaan ajattelemaan. Onko se ihan varmaa, että se menee noin? Jos se menee niin, niin silloinhan kannattaisi lukea sanakirjoja.

        ..tai siis pohdinnan, lyhyenkin, tulosta, josta seuraa yksilöllistä toimintaa?

        Kyseleminen voi olla epäilemistä, mutta omalla kohdallani se todellakin on alati pulppuavaa kiinnostustani ihmisiin, ilmiöihin.

        Tässä suhteessa olen rajaton. Kiinnostukseni ei näytä loppuvan koskaan. Olen paljon tavannut ihmisiä, joita ei kiinnosta elämä itsessään. He eivät pohdi, vaan sanovat minulle, että mitä sitä turhaan pohtii, elää vaan.

        No tällaisesta tyypistä en saa keskustelukumppania muutamaa minuuttia kauempaa..;)

        Kysyt, mikä on vilpitön taka-ajatukseni? Koska ymmärrän taka-ajatus sanan negatiivissävytteiseksi, niin sanon, ettei sellaista minulla ole.

        Mutta jos kysyt, mikä on päämääräni kysymyksilleni, niin vastaan että asioiden selkiintyminen, molemminpuolinen oivaltaminen, ymmärtämisen halu, kiinnostus toisen ajatusmaailmaan.

        Kysymykset ovat yhtä lailla itselleni, usein. Ehkäpä juuri sillä hetkellä joku toisen kirjoituksessa kolahtaa ja haluan kuulla lisää.
        Toisinaan kysyn, koska haluan ymmärtää puhtaasti mitä toinen tarkoittaa tarkkaan ottaen. Kommunikaatio ihmisten välillähän ei ole mitenkään itsestään selvää, vaan tarkentavia kysymyksiä tulisi tehdä. Me ihan liikaakin oletamme toistemme ajatuksia, vai mitä.

        Kysymykset ja vastaukset ovat osa keskustelua. Oikeita vastauksia tuskin on, sillä ainakin heti tunnin kuluttua tai viimeistään huomenna, ne voivat jo vähäsen muuttua ja silti ovat siinä hetkessä ns. oikeita.

        Ajattelu toimii käsitteiden varassa? Kyllä niinkin, mutta myös niin, että ihminen on sydämen ja järjen kombinaatio.

        Vauva tuntee, vaistoaa, janoaa, tarvitsee ja jos sen tarpeita ei tyydytetä tai niitä tyydytetään ERITTÄIN vähäisessä määrin, siitä on kauaskantoiset seuraukset.


      • Klaudia
        Jennifer kirjoitti:

        ..tai siis pohdinnan, lyhyenkin, tulosta, josta seuraa yksilöllistä toimintaa?

        Kyseleminen voi olla epäilemistä, mutta omalla kohdallani se todellakin on alati pulppuavaa kiinnostustani ihmisiin, ilmiöihin.

        Tässä suhteessa olen rajaton. Kiinnostukseni ei näytä loppuvan koskaan. Olen paljon tavannut ihmisiä, joita ei kiinnosta elämä itsessään. He eivät pohdi, vaan sanovat minulle, että mitä sitä turhaan pohtii, elää vaan.

        No tällaisesta tyypistä en saa keskustelukumppania muutamaa minuuttia kauempaa..;)

        Kysyt, mikä on vilpitön taka-ajatukseni? Koska ymmärrän taka-ajatus sanan negatiivissävytteiseksi, niin sanon, ettei sellaista minulla ole.

        Mutta jos kysyt, mikä on päämääräni kysymyksilleni, niin vastaan että asioiden selkiintyminen, molemminpuolinen oivaltaminen, ymmärtämisen halu, kiinnostus toisen ajatusmaailmaan.

        Kysymykset ovat yhtä lailla itselleni, usein. Ehkäpä juuri sillä hetkellä joku toisen kirjoituksessa kolahtaa ja haluan kuulla lisää.
        Toisinaan kysyn, koska haluan ymmärtää puhtaasti mitä toinen tarkoittaa tarkkaan ottaen. Kommunikaatio ihmisten välillähän ei ole mitenkään itsestään selvää, vaan tarkentavia kysymyksiä tulisi tehdä. Me ihan liikaakin oletamme toistemme ajatuksia, vai mitä.

        Kysymykset ja vastaukset ovat osa keskustelua. Oikeita vastauksia tuskin on, sillä ainakin heti tunnin kuluttua tai viimeistään huomenna, ne voivat jo vähäsen muuttua ja silti ovat siinä hetkessä ns. oikeita.

        Ajattelu toimii käsitteiden varassa? Kyllä niinkin, mutta myös niin, että ihminen on sydämen ja järjen kombinaatio.

        Vauva tuntee, vaistoaa, janoaa, tarvitsee ja jos sen tarpeita ei tyydytetä tai niitä tyydytetään ERITTÄIN vähäisessä määrin, siitä on kauaskantoiset seuraukset.

        Ihminen ei kuulemma voi olla ilman että ajattelee jotakin. Minä voin.

        Oli väärin väittää, ettei minusta olisi vauvana huolehdittu. Tarpeeni on kyllä tyydytetty, mutta ehkä ei kaikkia. Eikä pidäkään, sillä niin säilyy mielenkiinto elämään.

        Jännää on, että aivoilla on mahdollisuus korvata jotain puuttuvaa toimintaa toisella. Me näemme tämän kirjotetun tekstin, minä näen tämän joskus melkein kuvina.

        Ajattelumallit voivat olla virheellisiä. Niitä voi oikoa, mutta se on hankalaa. Olisiko tuokin väärä ajattelumalli? Voisiko ajattelumallien muuttaminen olla ihan helppoa, liiankin helppoa? Jos ihminen ei pysy samana, niin mitä sitten? Tarkoittaako se sitä, että identiteetti on jotenkin häilyvä ja voiko se olla jotenkin elämää hankaloittava asia?

        Onko minun ajatteluni = minä? Vai olenko minä vain suhteessa muihin? Joskus yksinollessa tuntuu siltä, että "minä" katoan, sitä vain on sellaisessa olemattomuuden tilassa, mutta voi se kadota tavallaan silloinkin, jos samastuu liikaa toiseen ihmiseen. Ehkä se kuitenkin auttaa saamaan jotakin kokemusta toisesta ihmisestä, millaisessa tilanteessa toinen on.

        Meissä on myös salattuja puolia, joista emme ole itsekään tietoisia. Tiukan paikan tullen voimme yllättää itsemme lisäksi toisetkin. Oikeastaan vain mielikuvitus on rajana, ja tietysti rohkeus...

        Eri kulttuureissa asioista ajatellaan ihan toisin. Jotkut perusasiat säilyvät, mutta muuten ajattelumaailmat voivat poiketa toisistaan paljonkin, niin myös yksilöiden välillä. Miten lisääntynyt vuorovaikutus ja tiedonvälitys vaikuttaa ihmisen ajattelumalleihin? Jos oppisimme ymmärtämään toisiamme, voisiko olla, että sodat vähenisivät ja loppuisivat kokonaan?

        Sanotaan, että ajatuksissa kaikki on mahdollista, mutta ei taida olla. On vaikeata uskoa, että ihminen voisi muuttua niin paljon, ettei ihmisten välillä enää olisi väkivaltaa. Mutta alkaako kaikki kuitenkin siitä uskosta? Eikö kaikki ihmiset halua rakkautta ja rauhaa? Tässäkin on kyse ajattelumalleista.

        Miksi me olemme niin erilaisia, vai kuvittelemmeko vain olevamme?


      • Jennifer
        Klaudia kirjoitti:

        Ihminen ei kuulemma voi olla ilman että ajattelee jotakin. Minä voin.

        Oli väärin väittää, ettei minusta olisi vauvana huolehdittu. Tarpeeni on kyllä tyydytetty, mutta ehkä ei kaikkia. Eikä pidäkään, sillä niin säilyy mielenkiinto elämään.

        Jännää on, että aivoilla on mahdollisuus korvata jotain puuttuvaa toimintaa toisella. Me näemme tämän kirjotetun tekstin, minä näen tämän joskus melkein kuvina.

        Ajattelumallit voivat olla virheellisiä. Niitä voi oikoa, mutta se on hankalaa. Olisiko tuokin väärä ajattelumalli? Voisiko ajattelumallien muuttaminen olla ihan helppoa, liiankin helppoa? Jos ihminen ei pysy samana, niin mitä sitten? Tarkoittaako se sitä, että identiteetti on jotenkin häilyvä ja voiko se olla jotenkin elämää hankaloittava asia?

        Onko minun ajatteluni = minä? Vai olenko minä vain suhteessa muihin? Joskus yksinollessa tuntuu siltä, että "minä" katoan, sitä vain on sellaisessa olemattomuuden tilassa, mutta voi se kadota tavallaan silloinkin, jos samastuu liikaa toiseen ihmiseen. Ehkä se kuitenkin auttaa saamaan jotakin kokemusta toisesta ihmisestä, millaisessa tilanteessa toinen on.

        Meissä on myös salattuja puolia, joista emme ole itsekään tietoisia. Tiukan paikan tullen voimme yllättää itsemme lisäksi toisetkin. Oikeastaan vain mielikuvitus on rajana, ja tietysti rohkeus...

        Eri kulttuureissa asioista ajatellaan ihan toisin. Jotkut perusasiat säilyvät, mutta muuten ajattelumaailmat voivat poiketa toisistaan paljonkin, niin myös yksilöiden välillä. Miten lisääntynyt vuorovaikutus ja tiedonvälitys vaikuttaa ihmisen ajattelumalleihin? Jos oppisimme ymmärtämään toisiamme, voisiko olla, että sodat vähenisivät ja loppuisivat kokonaan?

        Sanotaan, että ajatuksissa kaikki on mahdollista, mutta ei taida olla. On vaikeata uskoa, että ihminen voisi muuttua niin paljon, ettei ihmisten välillä enää olisi väkivaltaa. Mutta alkaako kaikki kuitenkin siitä uskosta? Eikö kaikki ihmiset halua rakkautta ja rauhaa? Tässäkin on kyse ajattelumalleista.

        Miksi me olemme niin erilaisia, vai kuvittelemmeko vain olevamme?

        ..en mitenkään viitannut sinuun kirjoittaessani tuota vauvajuttua.

        Ajatusmallien tarkastelu, ongelmien ratkaisukyvyn opettelu jne.. kaikki ne kuuluvat elämään. Niistä on kirjoittettu ties kuinka paljon kirjoja. Itse suorastaan rakastan lukea näitä oopuksia..:)

        On todellakin vaikea uskoa, että ihminen jonain päivänä muuttuisi niin, että olisi vapaa vallan tavoittelusta ja oman pahan olon projisoinnista muihin ihmisiin. Tämä ei koskaan kaikkien ihmisten kohdalla tule toteutumaan, mutta siksihän me voimmekin valita seuramme. Meillä jokaisella on oikeus vaatia hyvää kohtelua itsellemme, edellyttäen tietenkin, että itsekin toimimme samoin.

        Mitä onkaan muuten todellisuus? Se on sitä, mitä me ajattelemme sen olevan. Näin uskon.


      • Klaudia
        Jennifer kirjoitti:

        ..en mitenkään viitannut sinuun kirjoittaessani tuota vauvajuttua.

        Ajatusmallien tarkastelu, ongelmien ratkaisukyvyn opettelu jne.. kaikki ne kuuluvat elämään. Niistä on kirjoittettu ties kuinka paljon kirjoja. Itse suorastaan rakastan lukea näitä oopuksia..:)

        On todellakin vaikea uskoa, että ihminen jonain päivänä muuttuisi niin, että olisi vapaa vallan tavoittelusta ja oman pahan olon projisoinnista muihin ihmisiin. Tämä ei koskaan kaikkien ihmisten kohdalla tule toteutumaan, mutta siksihän me voimmekin valita seuramme. Meillä jokaisella on oikeus vaatia hyvää kohtelua itsellemme, edellyttäen tietenkin, että itsekin toimimme samoin.

        Mitä onkaan muuten todellisuus? Se on sitä, mitä me ajattelemme sen olevan. Näin uskon.

        En minäkään viitannut sinuun kirjoittaessani vauvajuttua, vaan itseeni. Sinä et ole syyllinen minun hyvään etkä huonoon lapsuuteni.

        Todellisuus on sitä mitä on. Se voi olla joka päivä vähän erilainen. Riippuu siitä, kuka ja minkälaisilla aisteilla varustettu ihminen sitä on tutkimassa ja missä päin maailmaa.

        Jokaisella ihmisellä on omanlaisensa käsitys todellisuudesta. OIKEA todellisuus on sitten varmaan sitä mitä se on ihan noin objektiivisesti ajateltuna, mutta sen hahmottamiseen ei ihmisestä taida olla, tuskin tietokoneistakaan, sillä nekin ovat ihmisen keksintöä. Mekin olemme osa todellisuutta.

        Kyseessä on varmasti monimutkaiset prosessit, joilla voi olla yhteyttä toisiinsa mutta ei välttämättä. Mikään ei taida olla pysyvää.

        Ihminen luo todellisuutta. Se voi syntyä siis vaikka mielikuvista, unista, epätodellisista pinnan alla alitajunnassa olevista aineksista. Kertaamme samoja virheitä ja ajattelumalleja, jotka ovat peräisin ihmiskunnan aamuhämärästä, jos ei jo varhaisemmiltakin ajoilta.

        Voiko tulevaisuus vaikuttaa nykyhetkeen tai menneisyyteen? Voimmeko mennä vain yhteen suuntaan ns. eteenpäin vai pysymmekö vain paikallamme? Jos muutosta tapahtuu, niin onko se kuitenkaan muutosta, sillä muutostahan on ollut aina. Muutos ei tosiaankaan ole aina muutosta vaan paluuta aiempaan käytäntöön. Kierrämme kehää.

        Mikä olisi ihan uutta, mitä ei ole ennen ollut? Luulisi, että jäljellä on ne mallit, jotka ovat pitäneet meidät hengissä tähänkin asti. Ehkä tulevaisuudessa tarvitsemme uusia parempia ajattelumalleja. Luultavasti ihminen keksii niitä sen mukaan, mikä on tarpeen.

        Välillä minä uskon, että Forresterin perhe on oikeasti olemassa. Tavallaan se onkin, ja minun lisäkseni monen muunkin mielessä. Hekin opettavat meille uusia ajattelu- ja toimintamalleja. Kauniit ja rohkeat puhuvat tunteistaan. Se on tärkeä taito.


      • Pir

        Hieman alempana Klaudia puhuu jäljistä, jokainen jättää jäljet sekä fyysiseen että ei-fyysiseen ympäristöönsä, ja lukemattomien kertautuvien vaikutussuhteiden kautta laajemmallekin. Muihin ihmisiin, eläimiin, kasvillisuuteen, kulttuuriin, ajatteluun, ilmapiiriin, keksintöihin, tapojen leviämiseen, normeihin, siinä muutamia esimerkkejä umpimähkään lueteltuna. Näin ajattelen.

        Vaikka me koetaan itsemme olemattoman mitättömiksi vaikuttaman paljon yhtään mihinkään merkittävään, puhumattakaan siitä, mikä yhden tavallisen ihmisen panos on vuosituhansien saatossa, niin merkittävyys piileekin juuri siinä, että jokaisesta jää jälkiä, jokainen painaa omaa leimaansa ilmapiiriin, ympäristöön, siihen kaikkeen, mitä hengitämme ja josta imemme vaikutteemme ja jota välitämme eteenpäin. "Pienistä puroista..." jne.

        Luultavasti enin osa "jäljistä" on ei-kirjallista, kulkee kansakuntien kollektiivisessa muistissa ja ihmisten alitajunnassa. Mutta itse olen tavattoman kiitollinen ns. kirjatiedolle eri muodoissaan. On täydellisen mahdotonta yhden elämän aikana meikätaviksen suppealle kapasiteetille oppia tajuamaan edes omaa aikaansa ja muita kanssakulkijoita, mutta kauno-, tieto-jne. -kirjallisuus auttaa edes hieman avaamaan silmiä. Sydäntäkin? Heh, vieläkin ottaa tuskaisesti vatsanpohjasta, kun mediassa viitataan Alexandrian kirjaston polttamiseen. Kullat ja timantit saavat kadota, mitä niistä, mutta kerätyn (aikansa) tiedon, viisauden ja kokemuksen massatuho on masentavan raivostuttavan tarpeetonta ja hölmöä.


      • Klaudia
        Pir kirjoitti:

        Hieman alempana Klaudia puhuu jäljistä, jokainen jättää jäljet sekä fyysiseen että ei-fyysiseen ympäristöönsä, ja lukemattomien kertautuvien vaikutussuhteiden kautta laajemmallekin. Muihin ihmisiin, eläimiin, kasvillisuuteen, kulttuuriin, ajatteluun, ilmapiiriin, keksintöihin, tapojen leviämiseen, normeihin, siinä muutamia esimerkkejä umpimähkään lueteltuna. Näin ajattelen.

        Vaikka me koetaan itsemme olemattoman mitättömiksi vaikuttaman paljon yhtään mihinkään merkittävään, puhumattakaan siitä, mikä yhden tavallisen ihmisen panos on vuosituhansien saatossa, niin merkittävyys piileekin juuri siinä, että jokaisesta jää jälkiä, jokainen painaa omaa leimaansa ilmapiiriin, ympäristöön, siihen kaikkeen, mitä hengitämme ja josta imemme vaikutteemme ja jota välitämme eteenpäin. "Pienistä puroista..." jne.

        Luultavasti enin osa "jäljistä" on ei-kirjallista, kulkee kansakuntien kollektiivisessa muistissa ja ihmisten alitajunnassa. Mutta itse olen tavattoman kiitollinen ns. kirjatiedolle eri muodoissaan. On täydellisen mahdotonta yhden elämän aikana meikätaviksen suppealle kapasiteetille oppia tajuamaan edes omaa aikaansa ja muita kanssakulkijoita, mutta kauno-, tieto-jne. -kirjallisuus auttaa edes hieman avaamaan silmiä. Sydäntäkin? Heh, vieläkin ottaa tuskaisesti vatsanpohjasta, kun mediassa viitataan Alexandrian kirjaston polttamiseen. Kullat ja timantit saavat kadota, mitä niistä, mutta kerätyn (aikansa) tiedon, viisauden ja kokemuksen massatuho on masentavan raivostuttavan tarpeetonta ja hölmöä.

        Sodat ovat tuhonneet paljon kirjoja, liekö hyvä vai paha.

        Mutta minun ukin kirjat ovat tallessa! Aionkin ruveta lukemaan. Vuorossa on saksalaisen yleisesikuntaversti Hermann Foertschin kirja "Nykyinen ja tuleva sotataito", Wsoy 1939. "Teos, joka on saanut kaikkien asiantuntijain yksimielisen kiitoksen."

        "PERUSTEITA JA KÄSITTEITÄ

        Elämä on aina taistelua ja kaikki elämäntaistelu pyrkii valikointiin. Voimakas voittaa, elää ja lisääntyy, kun taas heikko sortuu, kuolee eikä enää palaa. Tämä on valtava luonnonlaki.

        Myös ihminen on tämän luonnonlain alainen, samoin kaikki se, mitä luonto ja ihminen ovat luoneet pystyäkseen paremmin taisteluun; kansat ja valtiot.

        Kaikessa taistelussa on lepoa ja liikettä, valmistautumista ja suurinta voimanponnistusta. Niinpä myös kansojen elämässä on sodan ja rauhan aikoja.

        Ei hyödytä väitellä, onko sota rauhan keskeytymistä vai rauha sodan keskeytymistä, sillä sota ja rauha ovat vain kansojen elämän eri muotoja. Turhaa on valitella, ettei elämästä ole onnistuttu karkottamaan, "kumoamaan", sotaa.

        Mieletöntä on uskoa, että itsekunkin pitäisi vain heittää omat aseensa pois, jotta muut noudattaisivat esimerkkiä. Ikuinen rauha on unelma eikä edes kaunis, mutta sota on Jumalan säätämän maailmanjärjestyksen osa. Sodassa kehittyvät jaloimmat hyveet, jotka muuten torkahtaisivat ja häviäisivät: rohkeus ja kieltäymys, velvollisuudentunto ja uhrautuvaisuus oman elämän ollessa panoksena. Sodassa saadut kokemukset jäävät pysyväisiksi ja terästävät miehen kykyjä kaukaistakin tulevaisuutta silmällä pitäen. Kukaan ei toisaalta halunne väittää, ettei jokainen sota, voittoisakin, iskisi jokaiseen kansaan tuskallisia haavoja. Sillä vallattu maa-alue tai voitetut miljardit eivät voi korvata menetettyjä ihmishenkiä eivätkä haihduttaa omaisten surua: sota on raakaa ja väkivaltaista käsityötä. Mutta kuka tässä maailmassa kykenee välttämään onnettomuuden tai välttämättömyyden? Eivätkö molemmat ole Jumalan sallimuksesta meidän maallisen olemassaolomme ehtoja? Hätä ja kurjuushan ovat välttämättömiä maailmajärjestyksessä. Mitä olisi tullut ihmiskunnasta, jollei tämä ankara pakko ajaisi sitä harkitsemaan ja toimimaan!"


      • Klaudia
        Klaudia kirjoitti:

        Sodat ovat tuhonneet paljon kirjoja, liekö hyvä vai paha.

        Mutta minun ukin kirjat ovat tallessa! Aionkin ruveta lukemaan. Vuorossa on saksalaisen yleisesikuntaversti Hermann Foertschin kirja "Nykyinen ja tuleva sotataito", Wsoy 1939. "Teos, joka on saanut kaikkien asiantuntijain yksimielisen kiitoksen."

        "PERUSTEITA JA KÄSITTEITÄ

        Elämä on aina taistelua ja kaikki elämäntaistelu pyrkii valikointiin. Voimakas voittaa, elää ja lisääntyy, kun taas heikko sortuu, kuolee eikä enää palaa. Tämä on valtava luonnonlaki.

        Myös ihminen on tämän luonnonlain alainen, samoin kaikki se, mitä luonto ja ihminen ovat luoneet pystyäkseen paremmin taisteluun; kansat ja valtiot.

        Kaikessa taistelussa on lepoa ja liikettä, valmistautumista ja suurinta voimanponnistusta. Niinpä myös kansojen elämässä on sodan ja rauhan aikoja.

        Ei hyödytä väitellä, onko sota rauhan keskeytymistä vai rauha sodan keskeytymistä, sillä sota ja rauha ovat vain kansojen elämän eri muotoja. Turhaa on valitella, ettei elämästä ole onnistuttu karkottamaan, "kumoamaan", sotaa.

        Mieletöntä on uskoa, että itsekunkin pitäisi vain heittää omat aseensa pois, jotta muut noudattaisivat esimerkkiä. Ikuinen rauha on unelma eikä edes kaunis, mutta sota on Jumalan säätämän maailmanjärjestyksen osa. Sodassa kehittyvät jaloimmat hyveet, jotka muuten torkahtaisivat ja häviäisivät: rohkeus ja kieltäymys, velvollisuudentunto ja uhrautuvaisuus oman elämän ollessa panoksena. Sodassa saadut kokemukset jäävät pysyväisiksi ja terästävät miehen kykyjä kaukaistakin tulevaisuutta silmällä pitäen. Kukaan ei toisaalta halunne väittää, ettei jokainen sota, voittoisakin, iskisi jokaiseen kansaan tuskallisia haavoja. Sillä vallattu maa-alue tai voitetut miljardit eivät voi korvata menetettyjä ihmishenkiä eivätkä haihduttaa omaisten surua: sota on raakaa ja väkivaltaista käsityötä. Mutta kuka tässä maailmassa kykenee välttämään onnettomuuden tai välttämättömyyden? Eivätkö molemmat ole Jumalan sallimuksesta meidän maallisen olemassaolomme ehtoja? Hätä ja kurjuushan ovat välttämättömiä maailmajärjestyksessä. Mitä olisi tullut ihmiskunnasta, jollei tämä ankara pakko ajaisi sitä harkitsemaan ja toimimaan!"

        Aivopesua. Propagandaa. Siltä ei voi välttyä. Olemme aikamme uhreja. On niin helppoa olla jälkiviisas, mutta kuka on oikeassa tänään ja vielä huomennakin? Onko ikuisia totuuksia olemassakaan?

        "Vasta sitten, kun nimet ja käsitteet on selvitetty, voi toivoa edistyvänsä kirkkaasti ja helposti asioiden tarkastelussa, ja vasta sitten voi olla varma, että lukijakin aina on omaksunut saman näkökulman." Clausewits


      • Pir
        Klaudia kirjoitti:

        Aivopesua. Propagandaa. Siltä ei voi välttyä. Olemme aikamme uhreja. On niin helppoa olla jälkiviisas, mutta kuka on oikeassa tänään ja vielä huomennakin? Onko ikuisia totuuksia olemassakaan?

        "Vasta sitten, kun nimet ja käsitteet on selvitetty, voi toivoa edistyvänsä kirkkaasti ja helposti asioiden tarkastelussa, ja vasta sitten voi olla varma, että lukijakin aina on omaksunut saman näkökulman." Clausewits

        Aina meitä pommitetaan, tietoa, ujutusta, asenteita ja vaikka mitä kaatuu päälle. Aina tätä on ollut. "Totuudet" ovat osoittautuneet suhteellisiksi. Joitain kestäviäkin arvoja näyttää olevan, silti niistäkin ollaan montaa mieltä. Pitää vain jotenkin selvittää asioita itselleen ja navigoida aallokossa. Ja testata jatkuvasti, ollaanko "oikeilla" (?) poluilla (tai edes sinne päin).

        Joitain arvoja täytyy kuitenkin valita, ratkaisuja tehdä, ja koettaa olla ihmisiksi. Uskoisin, että vanhuksina nämä valinnat voivat tulla mieleen, painaa mieltä, jos ne eivät kestä omaa kritiikkiä. Minä niin pitäisin jälleensyntymäopista, jos edelliset elämät jotenkin viisastuttaisivat myös kulloinkin meneillään olevaa rämpimistä. Näyttöjä ei taida olla?

        Clausewits on oivaltava ajattelija. Sitaatin alkuosasta olen samaa mieltä, se on välttämätön, mutta ei riitävä ehto, loppu on enemmän tai vähemmän optimismia ("lukijakin aina on omaksunut saman näkökulman"). Tai ainahan voi tietenkin selittää, että päinvastaisissa tapauksissa ei käsitteitä ole riittävästi selvennetty. Väittäisin kuitenkin, etteivät ihmiset monasti halua omaksua edes samaa näkökulmaa (sehän ei edellytä samaa johtopäätöstä), vaan riitelevät siitäkin. Ihan periaatteesta tai antipatiasyistä tai "tilannestrategisista" motiiveista johtuen.


      • Klaudia
        Pir kirjoitti:

        Aina meitä pommitetaan, tietoa, ujutusta, asenteita ja vaikka mitä kaatuu päälle. Aina tätä on ollut. "Totuudet" ovat osoittautuneet suhteellisiksi. Joitain kestäviäkin arvoja näyttää olevan, silti niistäkin ollaan montaa mieltä. Pitää vain jotenkin selvittää asioita itselleen ja navigoida aallokossa. Ja testata jatkuvasti, ollaanko "oikeilla" (?) poluilla (tai edes sinne päin).

        Joitain arvoja täytyy kuitenkin valita, ratkaisuja tehdä, ja koettaa olla ihmisiksi. Uskoisin, että vanhuksina nämä valinnat voivat tulla mieleen, painaa mieltä, jos ne eivät kestä omaa kritiikkiä. Minä niin pitäisin jälleensyntymäopista, jos edelliset elämät jotenkin viisastuttaisivat myös kulloinkin meneillään olevaa rämpimistä. Näyttöjä ei taida olla?

        Clausewits on oivaltava ajattelija. Sitaatin alkuosasta olen samaa mieltä, se on välttämätön, mutta ei riitävä ehto, loppu on enemmän tai vähemmän optimismia ("lukijakin aina on omaksunut saman näkökulman"). Tai ainahan voi tietenkin selittää, että päinvastaisissa tapauksissa ei käsitteitä ole riittävästi selvennetty. Väittäisin kuitenkin, etteivät ihmiset monasti halua omaksua edes samaa näkökulmaa (sehän ei edellytä samaa johtopäätöstä), vaan riitelevät siitäkin. Ihan periaatteesta tai antipatiasyistä tai "tilannestrategisista" motiiveista johtuen.

        Usko on kasvatuksen tulos. Minua on opetettu, ettei jälleensyntymää ole. Jos olisi opetettu toisin, voisin varmaan uskoakin niin.

        Jokaisella ihmisellä on ihan oma hermojärjestelmänsä, joka on koottu vanhempien perintötekijöiden mukaan. Henki, sielu, mieli muodostuu sen lisäksi siitä henkisestä ilmapiiristä, johon lapsi syntyy ja millaisessa ympäristössä hän kehittyy. Jokainen ihminen on ainutkertainen, yksilöllinen luomus. Epäilen, ettei ihmistä kuoleman jälkeen ole muualla kuin toisten muistoissa. Henkinen kokeminen lakkaa kertakaikkiaan. Olotila on sama kuin ennen syntymäämme, tyhjää, ei mitään.

        Mistään muusta ei taida olla näyttöä. Nämä ovat uskon asioita, jotka vaikuttavat elämässä, mutta eivät kuoleman jälkeen. Ehkä minä joudun = joudan näiden ajatusteni takia kadotukseen.

        Eikö oikeastaan ole hyvä, että emme aina ymmärrä toisiamme, emme puhu edes samaa kieltä? Se takaa sen, että voimme ymmärtää enemmän itseämme. Se takaa myös erilaisuuden.

        Ei varmaan olisi kivaa, jos kaikki ihmiset ajattelisivat samalla tavalla, mitä nyt joistakin perusasioista, jotta edes jonkinlainen rauha säilyy. Pitäisikö meidän kaikkien ajatella kuten saksalainen yleisesikuntaeversti Hermann Foertsch:

        "Jokaisen sukupolven ei ole suotu tutustua sotaan, ja monet sellaisetkin, jotka sen tuntevat, eivät koskaan opi sitä täysin käsittämään. Sillä sodan kokeminen - tämän kuluneen sanonnan syvällisessä mielessä - on lahja ja armo. Valtion jokaisen jäsenen pitäisi vakavasti pyrkiä ymmärtämään sotaa, tutustumaan sen tulevaisuuteen, nykyisyyteen, menneisyyteen ja ilmenemismuotoihin, tutkimaan sen käyttämiä keinoja ja sen vaikutuksia. Valtiomiehelle ja sotilaalle tämä kaikki kuuluu velvollisuutena."

        Maailma on täynnä toinen toistaan oivaltavampia ajattelijoita:

        Kenraali Ludendorff arvosteli Clausewitzin käsitystä: sota on vain politiikan työkalu ja sen vuoksi on välttämätöntä alistaa sotilaalliset näkökohdat poliittisten alaisiksi. Ludendorff oli sitä mieltä, että sota on ulkopolitiikkaa toisin välinein ja muun kokonaispoliitikan on palveltava sotaa.

        Kumpi on oikeassa, kumpi väärässä, arvostelun kohteena oleva vai arvostelija? Kuka tietää? Ketä pitäisi uskoa?

        Olisiko samaa olla välittämättä? Keskittyä ihan muihin asioihin, kuten naiset niin mielellään tekevät, rakkauteen, ei sotaan...


      • Pir
        Klaudia kirjoitti:

        Usko on kasvatuksen tulos. Minua on opetettu, ettei jälleensyntymää ole. Jos olisi opetettu toisin, voisin varmaan uskoakin niin.

        Jokaisella ihmisellä on ihan oma hermojärjestelmänsä, joka on koottu vanhempien perintötekijöiden mukaan. Henki, sielu, mieli muodostuu sen lisäksi siitä henkisestä ilmapiiristä, johon lapsi syntyy ja millaisessa ympäristössä hän kehittyy. Jokainen ihminen on ainutkertainen, yksilöllinen luomus. Epäilen, ettei ihmistä kuoleman jälkeen ole muualla kuin toisten muistoissa. Henkinen kokeminen lakkaa kertakaikkiaan. Olotila on sama kuin ennen syntymäämme, tyhjää, ei mitään.

        Mistään muusta ei taida olla näyttöä. Nämä ovat uskon asioita, jotka vaikuttavat elämässä, mutta eivät kuoleman jälkeen. Ehkä minä joudun = joudan näiden ajatusteni takia kadotukseen.

        Eikö oikeastaan ole hyvä, että emme aina ymmärrä toisiamme, emme puhu edes samaa kieltä? Se takaa sen, että voimme ymmärtää enemmän itseämme. Se takaa myös erilaisuuden.

        Ei varmaan olisi kivaa, jos kaikki ihmiset ajattelisivat samalla tavalla, mitä nyt joistakin perusasioista, jotta edes jonkinlainen rauha säilyy. Pitäisikö meidän kaikkien ajatella kuten saksalainen yleisesikuntaeversti Hermann Foertsch:

        "Jokaisen sukupolven ei ole suotu tutustua sotaan, ja monet sellaisetkin, jotka sen tuntevat, eivät koskaan opi sitä täysin käsittämään. Sillä sodan kokeminen - tämän kuluneen sanonnan syvällisessä mielessä - on lahja ja armo. Valtion jokaisen jäsenen pitäisi vakavasti pyrkiä ymmärtämään sotaa, tutustumaan sen tulevaisuuteen, nykyisyyteen, menneisyyteen ja ilmenemismuotoihin, tutkimaan sen käyttämiä keinoja ja sen vaikutuksia. Valtiomiehelle ja sotilaalle tämä kaikki kuuluu velvollisuutena."

        Maailma on täynnä toinen toistaan oivaltavampia ajattelijoita:

        Kenraali Ludendorff arvosteli Clausewitzin käsitystä: sota on vain politiikan työkalu ja sen vuoksi on välttämätöntä alistaa sotilaalliset näkökohdat poliittisten alaisiksi. Ludendorff oli sitä mieltä, että sota on ulkopolitiikkaa toisin välinein ja muun kokonaispoliitikan on palveltava sotaa.

        Kumpi on oikeassa, kumpi väärässä, arvostelun kohteena oleva vai arvostelija? Kuka tietää? Ketä pitäisi uskoa?

        Olisiko samaa olla välittämättä? Keskittyä ihan muihin asioihin, kuten naiset niin mielellään tekevät, rakkauteen, ei sotaan...

        ...pidä olla välinpitämätön sodan ja rauhan kysymyksissä. Luet näemmä 30-luvun sotapropagandaa, sota raakuuksineen, varsinkin hyökkäykset, on kuvattava jaloiksi, melkein pyhitetyiksi, viisaan kauaskantoisiksi teoiksi, mielialat on valmisteltava uhrauksiin. Ludendorf tuki natseja. Ylimalkaan: sotilaita ja militaarilaitosta ei saa päästää johtamaan politiikkaa, ratkaisumallit ovat arvattavissa.

        Menneeseen, niinkin nuoriin kuin 60-80 v takaisiin tapahtumiin, osataan luullakseni suhtautua selkeämmin, kuin tämän päivän ongelmiin, vain vähäisin arvoristiriidoin. Olemassa olevan tiedon varassa on suht helppoa muodostaa käsityksiä "oikeasta ja väärästä". Mutta tämän päivän kuumien kiistojen edessä ollaan taas sormi suussa, todistellaan aivan tosissaan täysin vastakkaisten syy-seuraussuhteiden ja ratkaisujen puolesta.

        Vanhat kirjat ovat aika mainioita oman aikakautensa arvostusten ja tapojen peilejä, monasti huvittavia lukea, jo kielenkäyttönsä kannaltakin. Itse olen yleensä iloinen, kun en elänyt "siihen aikaan", huh. Nykyään on tosi vaikea ymmärtää, että esim. nilkan vilahtaminen oli täysveristä erotiikkaa, ja rakkaudessa oli hienointa vain riutua. Muistan kärsineeni aikoinaan varmaan enemmän kuin nuori Werther, kun luin hänen pitkästyttävistä kärsimyksistään.


    • Tric

      Kyllä minä olen varmaan sekoitus noita kahta jälkimmäistä kohtaa, enemmän varmaan kolmosta. Kyseenalaistan paljon asioita ja luotan omaan kokemukseen ja vaistoon. Osaan myös muuttaa mielipidettä jos huomaan olleeni väärässä enkä myöskään pakota muita uskomaan asioita niinkuin minä niihin uskon.

      Jaa, ehkä sitä joissakin asioissa jotka on tosiaan moneen kertaan yrityksen ja erehdyksen kautta oppinut, uskoo että "näin se nyt on oltava...", eli kaipa minussakin on hivenen tuota ykköskohtaakin :) Kuitenkaan minä en tule oikein edes toimeen sellaisten kovin musta-valkoisesti ajattelevien tyyppien kanssa jotka odottavat minultakin yhtä ehdotonta mielipidettä.

      Että näin tänään.

    • Jennifer

      ..ajattelumallistani vähäsen, ennen kuin luen noita muita..:)

      Olen itse kova kyseenalaistamaan, ajattelemaan asioita puolelta jos toiselta. Olen ehdottomasti kovempi kysymään kuin vastaamaan!

      Olen pohtija, erittelijä, pieniin palasiin pilkkoja. Monet asiat, jotka ihmisille näyttävät olevan kovinkin selvät, ovat minulle täyttä "hepreaa"..;)

      Sijoitus ajatuksineni ja ongelmanratkaisuineni on tuonne suhteellisen ja luovan ajattelun välimaastoon. Vain ERITTÄIN harvoissa tapauksissa noudatan yhden-totuuden-kaavaa.

    • Patu

      kohtaa noista voi soveltaa erilaisiin asioihin.

      "Tämä pallo on punainen" - se ei ole sininen - ei milloinkaan, vaikka kuinka asiaa pyörittelet. Pöhlö esimerkki, mutta tarkoitan tällä, että moni konkreettinen asia on mustavalkoinen - tai puna-sininen :o). En voi sietää esimerkiksi väittelyitä asioista, jotka ovat OIKEESTI selviä.

      Ammattini puolesta en tee mitään muuta, kuin kyseenalaistan. On hankalaa ja "vaarallista" olla mustavalkoisesti vain yhtä mieltä ja julistaa maailmalle yhtä totuutta. Silti, tässä mallissa voi olla ja ON monta totuutta. Ehkä niin kauan, kuin yksi ja oikea löytyy..?

      Edellinen kaava on opittu joskus koulussa/työssä ja perustuu kokemukseen pitkälti - tai opin lisääntymiseen. Onko tämä luovaa ajattelua? Liika luovuus voi toisaalta hämärtää totuutta/totuuksia.

      Eli.. Vaikka ihmisen ajattelua voi jotenkin jaotella, ei se tarkoita, etteikö yksi ihminen voi soveltaa noita kaikkia.

      • June

        Ei edes sininen ja punainen. Mistä minä tiedän - ja sinä - että se mikä minulle on sininen, ei sinun " sisäisellä valkokankaallasi", jos pystyisimme vertaamaan, ole se sama, minkä minä näen punaisena? Meillä on näkemällemme nimi, ja sinä voit nimittää siniseksi minun punaistani, ja me puhumme yhteisymmärryksessä.

        Jos haluaa olla täydellisen skeptinen, mitään ei voi mistään sanoa, mutta elää täytyy kuitenkin. En tarkoita halventaa tapaa hahmottaa, jonka itse hyvin ymmärrän.

        Luovuus on mielestäni asioiden näkemistä uusissa yhteyksissä, eri päin. Totuuden kanssa se ei ole ristiriidassa. Ellei luovuudella tarkoiteta jotain epämääräistä taiteilemista...

        Kokemus on se joka toppuuttelee, luovuus se joka pelastaa, kun kokemus ei auta. Molempia tarvitaan hengissä pysymiseen.

        "Mustavalkoisuutta", josta Jennifer aloituksessa puhuu, tarvitaan päätöksenteossa. Taustalla tietty voi olla vaikka miten avara näkemys ja luovuutta, mutta valinta ja päättäminen vaatii kannanottoa, ja hyvin ymmärtävällä ja laajalla ajatusmaailmalla se on tuskallista, ehkä mahdotonta.

        Tämä vain esimerkiksi siitä, että ehkä ne voi nähdä janan ääripäinä, mutta ehkeivät ole kuitenkaan ainoat ulottuvuudet. Eli jo yhdessä yksittäisessä ajatuksessa voi olla monta tasoa.

        Mitä sillä on meidän pienessä elämässä merkitystä, ellemme johda sotajoukkoja, sitä en tiedä. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa, mutta en olisi varma siitäkään. Kyllä on mahdollista avarakatseisen viisaasti hiljeten vetäytyä kaikesta humusta (ja vastuusta) yhtä hyvin kuin tyhmänä (?) nousta barrikaadeille ajattelematta ihmiskunnan kollektiivisen, itsesäilytysvaistoksi pukeutuneen, viisauden varoituksia, ja silti kuolla omantunnontuskissa tai ainakin epäilyssä.


    • heta

      noista ja vielä muutakin.

      Joskus joku sanoi minulla olevan ongelmankehittämiskyvyn.
      Ymmärsin hänen tarkoittavan ikuista kyselyikääni, kiepsahtelemista tarkastelemaan asiaa puolelta ja toiselta. Ehdin esittää enemmän kysymyksiä, tuottaa siis ongelmia, kuin vastata niihin.

    • Anonyymi

      Soitot wc aviomies, leikataan lonkka, soittaa minä valmistun leikkaukseen.
      Pyhäjärvi Pyhäsalmi

    Ketjusta on poistettu 18 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Tiedätkö autereen?

      Se on vähän niinkuin sinä. Eräänä päivänä se hehkuttaa eteerisenä, laiskan hauen tavoin. Toisena se iskee kuin nälkäinen
      Tunteet
      13
      2007
    2. Mikä tekee kaivatustasi

      haluttavan?
      Ikävä
      108
      1794
    3. Naisten pitäisi lähestyä miehiä enemmän.

      Milloin viimeksi lähestyit miestä ja pyysit kahville tai treffeille?
      Sinkut
      121
      1312
    4. Olit kiinnostunut mutta

      varovaisesti. Elämä koetellut sua mies? 😔
      Ikävä
      76
      1024
    5. Jos Harris saa naiset liikkeelle,niin kenties.....

      Myöskin Nikki Haleyn tukijat lupasivat Harrikselle tukensa.Harris vain 2-3% jäljessä vaikka ei ole edes viellä ehdokas.
      Maailman menoa
      134
      987
    6. Luulin olevani ainoa... Mutta jättääkö muutkin tosiaan lääkärikäynnit sivuun?

      Lueskelin netistä uutisia ja iltalehdessä oli juttua, että ihmiset eivät hakeudu hoitoihin. Luulin olevani ainoa, joka t
      Maailman menoa
      88
      950
    7. No oletko miten paljon miettinyt

      Sitä että mentäiskö me naimisiin? Mieheltä
      Ikävä
      66
      751
    8. Olet hyvin

      rakastettava ja kaipaan sinua.
      Ikävä
      38
      748
    9. Mies jos ottaisit yhteyttä

      Minuun.. kysyisit vaikka että mitä kuuluu? Eihän se paha ois..
      Ikävä
      47
      713
    10. On oltava hyvin varovaisia siinä, miten käytämme sanaa ikuisuus

      Aloitetaan tarkastelemalla sanaa ”ikuinen” tai ”loputon” Raamatussa. G. Campbell Morgan on yksi historian tunnetuimmista
      Hindulaisuus
      228
      693
    Aihe