Enkeleitä etsimässä

Enkeleitä etsimässä


"Uskotko enkeleihin? Minä uskon. Enkelit suojelevat meitä kuten lapsia tutussa taulussa. Rippileirillä opin myös, että enkeleillä on toinenkin tehtävä, tuoda viestejä Jumalalta.
En ole koskaan nähnyt enkeliä, mutta uskon silti, että joku kävelee perässäni kadulla suojaten jokaisen askeleen. Jokaisella on tietenkin oma enkeli.
Uskon myös siihen, miten meistä tulee kuollessamme enkeleitä. Taivaassa sitten voimme istua pilvenreunalla ja katsella rakkaitamme. Lumihiutaleet ovat enkelten kyyneleitä. Ne laskeutuvat maahan peittäen hetkeksi kaiken pahuuden ja tehden maailmasta pehmeän valkean."

Näin alkoi aineeni istuessani koulussa äidinkielentunnilla. Pihalla tuuli heilutti lippua lipputangossa, ja ajatukseni vaeltalivat muualla. Lähinnä oikeissa enkeleissä.
Minun enkelini kuolivat nuorena ja oliveat melkein kuin isoveli ja isosisko minulle. Sitten eräänä syysyönä edelleen selvittämättömästä syystä sattui auto-onnettomuus ja molemmat kuolivat. Muuttuivat enkeleiksi.

"Enkeleillä on valkeat vaatteet, ja he loistavat ympärilleen valoa ja lämpöä. Tietenkin on myös arjen enkeleitä, jotka ovat kuten me, etteivät he meitä auttaessaan joutuisi vaaraan. Tällaisia arkienkeleitä kohtaamme usein, tosin tietämättämme."

Mielessäni palaan siihen hetkeen, kun tulin koulusta kotiin noin kuusi vuotta sitten. Koulussa oli ollut yhtä tylsää kuin yleensäkin. Astuin ovesta sisään ja tuttuun tapaan huusin kovaäänisesti muillekin ilmoituksen kotiintulostani. Olohuoneessa äitini istui sohvalla ja vaikutti järkyttyneeltä. Istuin ala, ja äitini kertoi, että on tapahtunut jotain kauheaa. Hän sanoi myös, ettei usko vieläkään sitä todeksi ja kertoi, että Mirja ja Heikki olivat kuolleet. Oli sattunut auto-onnettomuus, jossa molemmat olivat kuolleet. Kesti hetken tajuta, mitä oli tapahtunut. Jotenkin kuitenkin onnistuin kieltämään kaiken. Karu totuus iski vasta seuraavana päivänä koulun jälkeen.
Tulin koulusta ja menin huoneeseeni sängylle istumaan. Kyyneleet, joita koko päivän olin pidätellyt, virtasivat nyt pitkin poskia. Heitä ei enää ollut. Ei ollut enää yhteisiä hetkiä. Ei mitään. Oli vain kasa muistoja. Samalla iski mieleen ajatus, että jos kaikki olisinkin vain erehdystä. Eivät he oikeasti olleet kuolleet. Poliisit ovat vain erehtyneet. Näin jälkeenpäin ajatellen eivät poliisit olisi voineet erehtyä.Mikäli niin olisi käynyt olisivat Mirja ja Heikki tulleet kotiin tai edes ilmoittaneet itsestään. Sillä hetkellä ajatus järjettömyydessään toi lohtua.
Aika kului, ja pian oli jo hautajaisten aika. Hautajaispäivä oli perussynkkä syyspäivä. Oli jo hieman pakkastakin. Mieleeni jäi erityisesti se, miten siunaustilaisuudess, joka pidettiin heidän kotonaan pihalla, alkoi aurinko paistaa. Aurinko loisti valaisten molemmat arkut. Se oli jotenkin niin kaunista. Siunaustilaisuuden jälkeen ajoimme autosaattueena hautausmaalle, missä sitten laskimme kukat. Koko ajan olo tuntui ahdistavalta. Taki mieli huutaa kaikille, miten idiootteja he ovat, sillä Mirja ja Heikki eivät oikeasti olleet siellä. Epäilys siitä, että he todella olivat kuolleet ja noissa karuissa arkuissa, kasvoi kuitenkin koko ajan.
Toivon tavallaan vieläkin, etteivät he olisi kuolleet vaan eräänä päivänä ilmestyvät kotiin. Tulisivat katsomaan uutta pikkusiskoaan. Olisivat vain olleet jossakin pitkällä matkalla. Minulle he ovat kuitenkin enkeleitä, jotka itkevät lumihiutaleita ja heiluttavat jalkojaan pilvenreunalla.

"Kuollessani minustakin tulee enkeli. Saan istua pilvenreunalla ja katsella alas maailmaan. Minulla on valkeat siivet ja loistan ihmisten sydämiin lämpöä ja rakkautta."

Palaan ajatuksissani jouluu. Jouluna kävin hautausmaalla viemässä kynttilän haudalle. Sytyttäessäni kynttilää alkoivat suuret lumihiutaleet leijailla hiljakseen. Hymyilin itsekseni. Siellä ne minunkin enkelini itkevät.
Illalla nukkumaan mennessä muistelin vielä sitä, miten hiutaleet olivat niin kauniisti leijailleet tummalla taivaalla ja miten ne olivat kietoneet kaiken pahuuden valkeaan lumivaippaan. Muistin myös miten olimme joskus Mirjan ja Heikin kanssa yrittäneet pyydystää noita "enkeleiden kyyneliä" kielellemme ja nauraneet. Nukahdin hymyhuulillani.
yöllä näin unta siitä, miten harhailin etsimässä, enkeleitä etsimässä.