Elämäni on sinäällään ihan elämisen arvoista, löytyy työ, josta nautin; on joitakin ystäviä, asun omillani ja perhesuhteetkin ovat kunnossa. Kuitenkin menneisyys vaivaa usein uusia (pari)suhteita luodessa. Nuoruuteni meni vaikeuksien kanssa taistellessa, oli motivaatio-ongelmia lukiossa eikä ystäviä tahtonut löytyä. Kukaan miespuolinen ei yläasteelta siirtynyt lukioon, joten kaveripiirini oli erittäin suppea lukion alkaessa. Lisäksi koulukiusaamista oli jatkunut vuosikausia, joskin se oli verbaalista mutta se vaivasi minua. Näistä kouluasioista olen kylläkin päässyt yli aikoja sitten, mutta ajatttelin myös tähän selventää ja purkaa ajatuksia.
Suurimmat ongelmat tulivat muutaman vuoden lukiossa opiskelun jälkeen, jonka jälkeen lopetin lukiossa ja siirryin kauppikseen. Se opiskelu alkoi hyvin ja noin vuoden verran ehdin aktiivisesti opiskelemaan, mutta perheeni joutui narsistin uhriksi ja äitini sairastui siitä johtuen psyykkisesti. Käytin kaikki voimavarani hänen tukemiseen ja koulussa käynti alkoi nopeasti tuntua erittäin vaikeelta. Ikää kun oli siinä 18v hujakoilla, niin tuntui ettei mistään tule yhtään mitään. Olin varmaan hölmö, sinisilmäinen, naiivi ja ehkäpä masentunutkin siitä tilanteesta. Toisaalta taas lähes kaikki huolehtiminen ja tukeminen rojahti minun harteille, koska olin viimeinen kotona asuva lapsi. Ehkäpä olin vaan heikko, mutta elämä romahti viimestään tässä vaiheessa. Käytin paljon aikaa tietokoneella pelaillen, siinä pääsi hyvin karkuun todellisuutta ja sai joitakin "kaverisuhteita" tehtyä. Äidilläni tuli muutamia sairaalajaksoja psykooseista johtuen n. kolmen vuoden aikana. Elämä oli vuosikausia oikeasti todella surkeeta, syrjäydyin yhteiskunnasta ja pyristelyistä huolimatta ei myöhemmin opiskelupaikkaakaan löytynyt lama-ajan ollessa päällä.
Jossain vaiheessa heräsin siihen, kuinka surkeeta elämäni olikaan ja menin hakemaan apua. Osittain syynä oli myös pelko siitä, kun armeija lähestyi (olin aikaisemmin saanut lykkäystä opiskeluihin vedoten) ja tuntui etten ollut valmis sellaiseen. Muutaman kerran kävin psykiatrin kanssa juttelemassa ja sain joitakin mietoja lääkkeitä nukkumista varten ja mielialaa kohentamaan. Lisäksi sain vapautuksen armeijasta, tämä lääkäri sanoi ettei enää siinä iässä ole järkeä lähteä sinne eikä varmaa enää sieltä mitään saiskaan. Jälkikäteen olen miettinyt, että oliko asia noin? Myös tämä armeijan käymättömyys aiheuttaa häpeän tunnetta ja miespuolisia kavereita on vaikea saada, pelko siitä että se tulee ilmi on suuri vaikkakaan en tiedä miten ihmiset edes reagoisivat siihen. Eihän armeija ole pakollinen monessa muussa maassa eikä se oikeastaan ole mikään miehen mittari, mutta silti..
Noh, kuitenkin tämä psykiatrilla käyminen oli kyllä pelastukseni myös ja sain elämäni pikkuhiljaa raiteilleen. Aktivoiduin, että laihdutin yli 30kg, pääsin takaisin normaalipainooni. Olin pikkuhiljaa saanut innostusta ja kiinnostusta lähteä takaisin opiskelemaan. Hain aktiivisesti oppisopimuspaikkoja sekä kaikkia opiskelupaikkoja aloihin, jotka minua kiinnostivat. Vuoden verran hain ja monta hylättyä hakemusta ehtisin saamaan. Pikkuhiljaa oli mielessäni kypsynyt ajatus lähteä tekemään mielenterveystyötä. Työkkärin kautta pääsin harjoittelemaan hoitoalaa ylipäätänsä ja innostuin. Samalla hain lähihoitajan opintoihin ja pääsinkin toisella yrittämällä. Opiskelut on jo suoritettu eikä päivääkään tarvinnut katua sitä, että lähdin kyseiselle alalle. Nykyään teen mielenterveystyötä, juuri sitä mitä olenkin halunnut tehdä ja uusia tavoitteita on tullut elämälle, haluaisin joskus olla esimiehenä jossain vastaavassa yrityksessä eli opiskelut jatkuvat jossain vaiheessa. Lisäksi opiskelujen aikana olin pitkässä parisuhteessa ja avoliitossa, joskin siitä ei loppuen lopuksi tullutkaan mitään. Olen kyllä ylpeä itsestäni, että pystyin nousemaan suosta lähes omin avuin ja sain elämästäni elämisen arvoista. Toki mulla on ollut niitä tukijoitakin matkan varrella. Myös äidilläni menee ihan hyvin eikä psyykkisiä oireita ole, joskin traumat vanhoista asioista tulevat aika ajoin ilmi.
Siinäpä lyhyesti minun tarinani, tällä hetkellä on PERIAATTEESSA kaikki hyvin, kuten viestin alussa tuli mainittua. Isoin ongelma on pelko ja häpeä uusia suhteita tehdessä, kuinka tälläiset menneisyyden möröt voi kertoa ettei toinen lähde karkuun? Kuitenkin haluan myös suojella muita menneisyyteeni liittyviä henkilöitä. Monilla muilla se nuoruus on kuitenkin ollut "hieman" erilaista. Olen nykyään 27v ja elämästäni meni lähes 10 vuotta "hukkaan", vaikkakin nuo vaikeat kokemukset ovat kasvattaneet minua ihmisenä eikä pienet vastoinkäymiset tunnu missään. Pitäisiköhän sitä mennä juttelemaan jonkin psykologin kanssa tai onko kenelläkään täällä antaa mitään vinkkiä asiaan? Kiitos!
Häpeän menneisyyttäni
8
1989
Vastaukset
- mitä sinulla,
on häpeämistä,en löytänyt mitää sellaista tekstistäsi,että pitäisi hävetä,vaan hieno selviytymistarina kaikkien vaikeuksien keskeltä ja sitäpaitsi sinä osaat huolehtia toisista ja läheisistäsi,koska laitoit äitisi kaikkien muiden asioiden edelle.siis sinulla ei todellakaan ole mitään syytä hävetä menneisyyttäsi, toisekseeen ei sinun edes tarvitse edes 18 kaikille kertoa asiaa,jos itse et halua,sitten kun tulee se oikea rakkaus kohdallesi,niin takaan että hän kyllä ymmärtää sinua,nauti elämästäsi kun olet löytänyt sellaisen ammatinkin,jossa viihdyt,olet nuori elä ja nauti,kaikkea hyvää sinulle.tv. yks vanha täti
- keskity tulevaan
Voit luoda uusia ihmissuhteita ihan uudella alulla ja unohtamalla menneisyyden möröt, tutuksi tulleille ihmisille monesti nuo menneisyyden möröt ei aiheuta sitä reaktiota, että astuisivat taaemmas, jos et siitä tee aina itse numeroa ja ota aina puheeksi.
- Pimeässä tarponut
Kiitos vastauksista. :) Asuin tosiaan avoliitossa toisella paikkakunnalla eikä siellä nämä möröt juurikaan hiipinyt mieleeni. Johtui varmaan siitä kun olin jo parisuhteessa ja paikkakunta oli uusi eikä tarvinnut pelätä vanhojen tuttujen tulevan vastaan tai vastaavaa. Ja tässä kun mietin tuota asiaa niin tuntuuhan se hölmöltä ajatella noin, mut asia on vaan niin. Nyt kuitenkin asun taas tässä vanhassa kotikaupungissa ja huonot muistot tulevat väistämättä mieleen. Oonkin täs miettiny josko täältä "käpykylästä" lähtis pois johonki isoon kaupunkiin, niin sais uusia tuulia elämään. Sais varmaan helpommin luotua suhteita ja ois helpompi mennä harrastuksiin mukaan yms. vaikkakaan ei se helppoa tulisi alkuun olemaan. Oisko hyvä idea?
- jeejee
Kyllä varmaankin uudelle paikkakunnalle muutto ihan OK on, jos ei ole mitään sitovaa nykyiseen asuinpaikkaan. Muualla on hyvä käydä kasvamassa ja tulla sitten takaisin, jos "möröt" pelottelee kotikulmilla.
Itse kävin opintojen takia muualla ja olen paluumuuttaja. Kävin "kasvamassa" muualla.
Kun olet muualla kasvanut ja ilmeisesti avokkikin on, niin nuo menneet "möröt" ei enää niin pahalle tunnu. Puhuminen on hieno juttu, mikäli myös sun avopuoliso pystyy/jaksaa kuunnella. Muistathan olla kuitenkin liikaa kuormittamatta puolisoasi menneiden asioiden suhteen (ammattiapu, jos kahdestaan ette pysty kaikkea puhumaan/et halua liikaa kuormittaa)
Kun tulee "toistuvasti" ajoittain mieleen nuo "möröt", olen ainakin itse huomannut suhtautuvani joka kerta tyynemmin niihin (ja puhunut ihmisten kanssa "mörön" tunteista).
Itse tiedät mikä sulle on parhaaksi muuton/muuttamattomuuden suhteen. - 8-[
Kylläpä kuulostaa tutulta... itsekin opiskelen, teen töitä, olen ihan tasapainoinen ja sosiaalinen ihminen, mutta en tosiaankaan kehtaa puhua kenellekään menneisyydestäni. Edes tänne en halua siitä kirjoitella. Enkö oikeastaan haluaisi sitä muistellakaan. Olen oppinut olemaan ajattelematta sitä ja päässyt siitä yli, mutta jos joku rupeaisi menneisyydestäni kyselemään, menisin varmasti hiljaiseksi. Pelottaa minuakin tuo, että jos vaikka sattuisi joku parisuhdekumppani löytymään, niin jos joutuisin asioista hänelle kertomaan. Hävettää se.
- niin ja näin
Juu, tuttua on mullekin. Monia monia vuosia on ollut vaikeeta ja nyt ehkä on taas valoa tunnelin päässä. Olen myös nuori ja pelottaa, mitä mahdollinen tuleva seurustelukumppani voisi ajatella menneisyyydestäni. Toisaalta, asiaa ei ole syytä etukäteen kauheesti stressata, sillä mikäli poikaystäväkandidaatti ei voi hyväksyä menneisyyteni vaikeuksia, tämä henkilö ei tosiaan ole tarkoitettu minulle.
- srigoharöl-
Minusta sinä et terapian tarpeessa vaikuta olevan, monella on usko pois....elämässä asiat vielä enemmän käsittelemättä kuin sinulla. :) Voisit sivistää itseäsi lukemalla kirjoja, saisist henkistä ravintoa ja perspektiiviä elämään etkä velloisi niin menneessä.Onhan sinulla vielä vuosia aikaa löytää vaikkapa vaimo, ehkä seuraava etappi jota voisit miettiä olisi joko takaisin otettujen nuoruusvuosien etsiminen tai vaikka oman asunnon ja sitä kautta omaisuuden hankkiminen, harrastuksiin panostaminen tai muu.Älä anna elämäsi valua hukkaan menneen vuoksi vaan tee itsestäsi entistä vahvempi ja seiso omilla jaloillasi, muista joka päivä miten arvokas on elämä ja miten väärään suuntaan olisit voinut luisua perheen ongelmiesi vuoksi.
- Kauas pois
Olet vielä nuori. Sinulla ei ole mitään häpeämistä. Päinvastoin, olet rohkea ja luotettava. Välität toisista. Ei sinulla ole mitään velvollisuutta kertoa yhtikäs mitään 'menneistä tapahtumista'. Olet vain se ihminen, joka tänä päivänä olet. Se riittää. Elä nykyhetkessä. Älä kanba menneisyyttä nykyhetkeen. Buddhalaisessa kirjallisuudessa puhutaan tästä, mm Brenda Shoshanna; Zen ja rakastumisen taito.
Et ole ainoa, jolla on ollut vaikea lapsuus ja nuoruus. Ei siinä ole hävettävää. Meidän perheessä oli paljon vastoinkäymisiä isän kuoleman takia. Hän oli aina hoitanut asiat hyvin ja kantoi enemmän vastuuta kuin mitä hänelle kuului. Äidillä jonkin tyyppinen persoonallisuuden häiriö, joka periytyi myös yhdelle veljelleni.Näiden kahden elämäntapa ja jatkuva toisten voimavarojen hyväksikäyttö on leimannut koko muun perheen elämää kaikki vuodet. Isä kuoli liiallisen vastuun taakan alle.
Eli kyllä me muut näitä kahta yritettiin koko nuoruus ja aikuisikä auttaa. Nyt aikuisena tajuaa, että on osattava irrottautua ihmisistä, jotka eivät tee muuta kuin tuhoavat läheistensäkin elämää. Sinun äitisi sentään parani.
Itse katson virheekseni, etten tiennyt enkä osannut lakata 'auttamasta'. Parasta olisi olla hankkiutua kauas pois näistä tällaisista perheenjäsenistä. Joku psykologi kerran minulle sitä ehdotti. Loukkaannuin. En ymmärtänyt suojella itseäni.
Nyt ymmärrän että jotkut ihmiset ovat vain sellaisia, että hukuttavat vain toisenkin mukanaan.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 743350
- 2012882
- 252740
- 492658
- 222544
Kuule rakas...
Kerrohan minulle lempivärisi niin osaan jatkaa yhtä projektia? Arvaan jo melkein kyllä toki. Olethan sinä aina niin tyyl412365Miten hitsissä ulosoton asiakas?
On tää maailma kumma, tässä haisee suuri kusetus ja ennennäkemättömän törkeä *huijaus*! Miten to.monen kieroilu on edez2101853Törmättiin tänään
enkä taaskaan osannut reagoida fiksusti. Menen aina lukkoon. Yksi asia on varma: tunteeni sinua kohtaan ovat edelleen v241777- 381654
Kela valvoo lasten tilejä.
Tämä isoveli Kela kyttää jopa lasten yli 200,- euron rahat jotka on melko varmasti lahjaksi saatu. Se vaikuttaa perheen1491501