Henkisesti loppu

Kaikilla on varmaan joskus tunne kun "ei jaksa", itselläkin ollut usein, mutta nyt alkaa tuntumaan siltä, että ei oikeasti enää jaksa, olo on aivan loppu, voisin vaan lyyhistyä pimeimpään nurkkaan itkemään!
Keväästä asti ollut töissä stressiä ja kireyttä ilmassa, koko kevään jokainen työpäivä oli haaste saada itsensä sinne lähtemään ja hymyilemään, kesälomaa odotin enemmän kuin ikinä mitään. No kesäloma tuli ja alkoi sillä, että sain postissa kirjeen, missä kerrottiin papa-kokeesta löytyneen solumuutoksen ja tulisin saamaan kirjeen missä on kutsu lisätutkimukseen. Noh, paniikkihan siinä iski, että mikä SOLUMUUTOS?!? (tavalliselle ei lääkäri ihmiselle, se kuulostaa elämän lopulta), ei kirjeeseen voi noin mennä kirjoittamaan, ilman että asiaa selitettiin siinä yhtään sen enempää!!! Menin asiaa googlettelemaan ja sain itseni niin paniikkiin ja pelokkaaksi, että itkin seuraavan viikon melkein 24/7 ja "tein kuolemaa", sitten tuli se päivä, että postiluukku kolahti ja tuli kutsu kolposkopiaan. No kyseinen päivämäärä ei sopinut ja soitin sairaalaan sopiakseni toisen päivämäärän, joka meni kolme viikkoa myöhemmäksi ja tästä sain paniikin, että nyt kuolen, koska se tutkimus meni pari viikkoa pidemmälle, hoitaja kyllä selitti puhelimessa, mitä se solumuutos tarkoittaa ja mitä tutkimuksessa tapahtuu ja voisin olla nyt stressaamatta ja ihan rauhassa odotella. No se auttoi päivän, sitten paniikki,stressi ja pelko iski taas. Olen ollut pienestä asti tautikammoinen ja pelännyt aina kauheita sairauksia mihin kuolee, jokainen kipu ja oire mitä itseltä on löytynyt on aina saanut aikaan paniikin, että se on joku syöpä tai muu vastaava vakava sairaus, varsin stressaava elämäntyyli, eikä yhtään kivaa.
No loppu loman juoksinkin yksityisellä gynellä ja maksoin itseni kipeäksi, että kaikki lääkärit kertoivat saman "ei hätää, ole rauhassa, asia on nyt hoidossa" ja se auttoi aina vain päiväksi, googleen ei muuten kannata mennä kirjottelemaan mitään oireista ja taudeista, jos on tautikammoinen (teen sitä silti, en voi mitään).
Loma meni siis panikoidessa, työt alkoi ja pääsin tutkimukseen, josta on nyt 5päivää ja taaaaas odotellaan..tuloksia, joiden perusteella tehdään arvio lähdenkö jatkohoitoon, missä solumuutos poistetaan vai seurataanko tilannetta vain. VIHAAN tätä odottelua ja epätietoisuutta, olen taas pelosta ja paniikista henkisesti ihan loppu! En osaa, enkä saa itseäni rauhoittumaan. Kaiken tämän lisäksi sain tutkimuksesta luultavasti kohtutulehduksen, minkä takia olen menossa maanantaina lääkäriin, yhdestä asiasta selviät niin saat toisen tilalle, pelkään koko ajan, että löydetään jotain kauheaa, en voi sanoin kuvata sitä pelkoa ja olen ihan loppu tästä lääkärillä ravaamisesta ja kivuista ja peloista, niin ja en ole kohta kuukauteen voinut nukkua öisin kuin kahden tunnin pätkissä, sitten herään, nukun taas pari tuntia ja herään.
Tämän lisäksi olemme myös myymässä juuri asuntoamme ja muuttamassa pois paikkakunnalta. Kaikki siis tapahtui samaan aikaan ja energia ei tahtoisi riittää enää mihinkään. Enpä kuvitellut, että elämä olisi tälläistä kun olen 25v.
Olen jutellut kaikesta tästä siskoni, ystäväni ja mieheni kanssa, tuntuu vain että heidänkään tuki ei enää riitä. Olen vain kiukkuinen, itkuinen, vihainen ja peloissani KOKO AJAN. Uskaltaisinko mennä puhumaan työterveyshoitajalle? saisinko lähetteen psykologille? Olisinko sitten virallisesti "päästäni vialla"? Vaiko rohkea kun myönnän, etten enää henkisesti jaksa tätä? En tiedä mitä tekisin! Siksipä ajattelin avautua teille "tuntemattomille", onko samoja kokemuksia, tuntemuksia, mite te tekisitte? Asiallisia vastauksia kiitos, jos jaksatte tekstini lukea. Huumoria ei juuri nyt riitä mihinkään v**tuiluihin.