Kilpaillaan siitä, kuka on säälittävin

Olen reippaasti yli kolmekymppinen ja koska minulla ei ole kavereita, niin olen käynyt tänä vuonna monta kertaa yksin ryyppäämässä. Ja koska olen työtön, ei minulla ole oikeasti varaa käydä missään, joten äitini on joutunut antamaan minulle ruokarahaa aina kuun lopussa. Äitini osti minulle kesällä jopa polkupyörän. Ai niin ja tietokoneen. Viimeksi minäkin olen puhunut äitini kanssa.

Olen niin surkea, ettei äitikään halua minua nähdä. Koirankopissa olen saanut joskus yöpyä.

Minä matkustan satoja kilometrejä että saisin yöpyä anoppini luona.

En viitsi kilpailla koska voittaisin kuitenkin.

Minulla sama juttu. Menen joskus vanhempieni luokse viikonlopuksi, etten ryyppäisi yksin pienessä asunnossani. Ja olen 30 v. Viimeksi puhuin puhelimessa siskoni kanssa ja sekin oli riita. Olen jatkuvasti aivan maassa ja elämässä ei ole muuta kuin työ.

En kehtaa mennä vanhempieni luokse. En kehtaa vastata puheluihin. Olen paljon vahempi kuin sinä.

Peräkammarin poekana edes päässy mihinkään sieltä nurkista, mitä nyt joskus
nuorempana keikkatöissä ynnä muuta vastaavaa vähän kauempana.
Minkään laisessa fyysisessä kanssakäymisessä toisiin ihmisiin ei enää
vuosikymmeniin, siis kyllähän jokainen nyt joskus kättelee kerran vuodessa ja
sanoo päivää joissain yhteyksissä, jos noita ei mukaan lasketa.

Kavereita ei ole, työelämässä en enää myöskään ole, eikä oikein mitään jaksa
enää harrastaakaan. Tähän lisäksi sitten vielä lähes maailmanlaajuisen
irvinnän kohteena, tämän nykyisen kyttäys/urkinta maailman syövereihin mitä
suurimmassa määrin mukaan vedettynä.
Eikä enää kaikisti tee mielikään olla toisten ihmisten kanssa tekemisissä,
ihmiset saavat minut nykyään voimaan pahoin.

Mun elämässä toteutuu kaikki aiemmin lähetettyjen viestien sisällöt, paitsi anoppila. Vittu ku ei osaa ees muuttaa ajatuksiaan selkeäksi viestiksi, tai ainaki kovan työn takana.

Minä olen 28 vuotias mies jonka avovaimo lähti 2 vuotta sitten.Ystäviä,kavereita eikä edes tuttuja ollut enää ainakaan 5 vuoteen.Töitä ei ole eikä varmaan enää tulekkaan.Tulen todella iloiseksi jos pääsen jonkun kanssa käymään kaupassa.

Kyllä ootte surkeaa porukkaa,tehkää itse jotain ei se onni taivaasta tipahda,.

Tämähän oli kisa siitä kuka on säälittävin. olin koko 4 viikon kesälomani yksin käymättä missään muualla kuin lähikaupassa. Kassalle puhuin sen verran että sanoin päivää. Minä voitin, voitinhan.

Hyvät ihmiset kun teillä on elossa vielä vanhemmat, ukit ja mummit ja yksinäiset sedät ja tädit, käytkää heidän luonaan. Tietenkin jos he eivät ole sitä vastaan. Ette ole yksin, kun on noita sukulaisia elossa. Ja samalla poistatte noiden sukulaisten yksinäisyyttä.
Lähden tässä kohta erään halvaantuneen rouvan luo: liikkuu pyörätuolilla ja jotenkin keppienkin kanssa kaahuroi. Vien hänelle litran ihania mustikoita. Eilen illalla autoin erään naisen kanssa yksinäistä sairasta miestä muutossa ja asunnon loppusiivouksessa.
Yksinäisyys loppuu kun ottaa haasteita vastaan. Kyllä pitää itse aktiivinen olla.

kuulkaas, itse 39 v ukkeli ja mulle on tapahtunut melko pirusti huonoa onnea, sukulaisten kusetusta yritys maailmassa ja omia omia tunarointeja, Suoraan sanottuna viimesimmät 17 vuotta ollu mun paskinta aikaa elämässä. ei se lapsuuskaan muutamaa mukavaa hetkeä enempää elämään tuonut. nykyisin yritän haparoida takaisin siihen status quo: hon millaista oli edes silloin ennen. joko onnistun tai en, mutta jos se walkyria joka mut noukkii toisella puolella ja vie mut walhallaan, niin tiedänpä sanoneeni et ainakin yritin, perkele.:D
Elämä on luotu kestämään, oman itsesi verran. :D

Tää on ihan typerää! Kilpaillaan tai ainakin mietitään mieluummin mitä ilonaiheita omassa elämässä vielä on ja minkä voimalla jaksaa vielä huomennakin nousta ylös sängystä.

No mä aloitan:
Mulla, vaikka oon 30 v. työkyv.eläk. mies, on harrastuksina haitari, kitara, piano, chilien kasvatus, lenkkeily, sali... vaikka yksinäisyys usein lyö korville kun talvella tuuli huutaa ulkona, olen vaikean pyöräkolarin jälkeen v.99 saanut vahvasti elämänsyrjästä kiinni. Päivää ja näkemiin-ystäviä on, mut kuka pitää oikeasti huolta?

Olen 24 vuotias ja asun vanhempien luona, ei ammattia mielenterveys ongelmien vuoksi, todella huono yleiskunto (hikoilen portaissa), ei ajokorttia eikä kykyä saada sellaista, unirytmi väärinpäin viimeiset kaksi vuotta, yksi kaveri jota näen ehkä kerran kuukaudessa.

Olen ollut viimeisen vuoden tekemättä mitään, käynyt vain lähikaupassa ehkä kerran viikossa. Kärsin tällä hetkellä ärtyneestä suolesta elin tapojeni takia joten eipä ole fyysisessä terveydessä hurraamista.

En ole hyvän näköinen, joten seurustelun voin unohtaa. Ei sillä että pystyisin seurustelemaankaan ongelmieni vuoksi.

En pysty oikeastaan tekemään mitään. Viimeiset 7 vuotta on ollut vain ala mäkeä ja huomaan olevani huonommassa jamassa joka vuosi,,,

Edelliselle kirjoittajalle sanoisin,jos vaan hyvännäköiset saisivat seuraa olisi puoli maailmaa täynnä sinkkuja.hae ihmeessä apua ja muista olet arvokas ja yhtä hyvä kuin kaikki muutkin.Elintapamuutokseen saa apua ja tukea olet niin nuori,että sinulla on kaikki edessä,elämä on vaikea laji,mutta paljon on itsestä kiinni.Raivostuttaa tämä laihuuden ja keinotekoisen kauneuden palvonta jolla saadaan vain paineita aikaan nuorille.Sairauksia tulee ja menee ne eivät ole hävettäviä kukapa niitä haluaisikaan.Kaikille tsemppiä!

Isä kuoli viinaan, veli teki itsemurhan, välit katkenneet äitiin isäpuolen takia, muita sukulaisia en pysty tapaamaan juoruamisten takia. Alkoholismi ja masennus sekä epilepsia vaivaa. Yksin elänyt 4 vuotta. Sekoaminen pelottaa varsinkin kun epätoivoisena etsin elämälle tarkoitusta ja lohtua erilaisista uskonnoista. Tai joskus niitä tullaan tuputtamaan ja kohteliaasti juttelen asiallisesti näiden uskovaisten kanssa kun ovat ihan mukavia. Sitten helvetit ja Israelit pyörii päässä kun on yksin kotona. No itsemurha ei ole käynyt kuitenkaan kymmeneen vuoteen mielessä. Ehkä lääkitys auttaa sen verran.
Nautin elämässä aamukahvista, saunasta, hyvistä elokuvista, musiikista, peleistä, ulkoilusta, satunnaisista ihmiskontakteista täysikuusta ja tähtitaivaasta. Kaikkia pikkujuttuja riittää, pakko vaan yrittää aina keskittyä niihin.
Yksinäisyys ja erakoituminen ja syrjäytyminen tuntuu silti väistämättömältä kun voimat loppuvat.

lällyä porukkaa. kohta kuuskymppiä lasissa, ei yhtään ystävää, sukulaisia...jaa, joskus lapsena nähny, ei niitä kiinnosta ketään mitä mulle kuuluu, tuskin tietävät nimeänikään tai missä asun. Olen lihava, mulla ei ole työtä kuin silloin tällöin, ei mua kukaan edes ota töihin kun oon liian vanha.
Pisarana päälle: olen kalju.
Revi siitä.
Siis olen nainen.
Kalju.
Nainen.
Lihava.
Yksin.
Kalju.

Oon 23vuotias nainen. Eka luokalta lähtien koulukiusattu (henkistä ja fyysistä kiusaamista), lopetin ysillä koulun kokonaan, jäin luokalle.

Kiusaamisen seurauksena kuvioon tuli masennukset ja ahdistukset. Masennusta on koko ajan ja välillä jaksottaisesti. Ahdistus ilmenee joka päivä, kauppaan menokin välillä todella hankalaa. Yksin olen ollut aina, ei koskaan yhtäkään kaveria ole ollut.

Ahdistuksen vuoksi peruskoulun jälkeiset opinnot eivät ole onnistuneet ollenkaan, olen ollut sairaslomalla nyt vuoden. Välillä yritän hakea opiskelemaan, tuloksetta. En kykene käymään.

Toimeentulotuen varalla kun elän niin luonnollisesti myös raha-asiat vaivaa päivittäin. Kaikki menee mikä tulee, ei tietoakaan että voisi ostaa itselle mitään.

Ulosotossa yli kymppitonni velkaa.

Syön suruun, ahdistukseen ja masennukseen. En jaksa tehdä juuri mitään muuta.

Ainoa joka soittaa mulle välillä on äiti. Ei kukaan muu.

Olen käynyt aiemmin psykologilla 3 vuotta. Käyn tälläkin hetkellä. Olen syönyt masennuslääkkeitä, eivät auta. Tällä hetkellä en syö muuta kuin unilääkkeitä.

Pelkään mennä mihinkään opiskelemaan, olen varma että mua kiusattaisiin taas. En uskalla edes yrittää enään. Olen vain kotona jatkuvasti (asun yksin), kaupassa käyn sillon kun ahdistukseltani kykenen.

Olen miettinyt viime aikoina itsemurhaa, en vain uskalla tehdä sitä. Ainakaan vielä. Toivottavasti jossain vaiheessa.

Elämä olisi varmasti täysin erilaista, jos koulut ois sujuneet hyvin. Jos mulla ois ollut edes yksikin hyvä ystävä. Miten perkele voi olla motivaatiota opiskella ja panostaa siihen, jos tiedät joka aamu herätessäsi että kiusaaminen vaan jatkuu?

Kaikki paska lähti käyntiin tosta sa..aatanan koulusta. Kyllä tuli montaa kiusaaja vedettyä turpiin niin että veri lensi nenästä. Mitä sekään hyödytti, ei mitään. Ite sai paskaa niskaan vaan.

Kaikki ei synny kultalusikka perseessä. Joka asiasta saanu elämässä tapella, yksin. Monesti miettiny mikä helevetti mussakin on ollu niin erilaista että on pitäny kiusata?? Ihan normaali nainen ollut siinä missä muutkin.

En varmasti ole säälittävin mutta säälittävä kuitenkin.

Noniin, kaikki siis alkoi kun alotin youtubaamisen. Aluksi oli kavereita, ja kaikki meni hyvin, mutta sitten kaikki alkoi kusta kaverit menivät, tulin kiusatuksi nenäni takia ja oma äitini käski minun leikkiä pikkuveljeni kanssa. Alkuhan oli vain alkua, mutta alkua kumminkin.

Minä ja mieheni puhumme itsestämme kissoillemme äitinä ja isänä, tyyliin "Tulepas tänne niin äiti kampaa", "Isä antaa ruokaa", "Äidin kaikkein ihanimmat ja kauneimmat kullat", etc.

Ihmislapsia emme ole kumpikaan koskaan halunneet mutta näitä karvalapsia hellimme loputtomasti.

Se varmasti on monen mielestä todella säälittävää mutta meistä ihanaa. :-D

En jaksa ylläpitää sosiaalisia suhteita... vaikka tavallaan pidän joistakin ihmisistä. Minulla on aina ollut ongelmia painon kanssa! Stressinsietokyky on huono jonka takia en töissä ole viihtynyt. Täytys alkaa yrittäjäks mutta kun pelkää liikaa konkurssia!!!
No joo, en mielestäni ole kauhean säälittävä mutta heikkouksia on kaikilla.

Pidän itseäni niin surkeana, etten edes kehtaa etsiä parisuhdetta. Joskus katselen nettiprofiileja. Parisuhdetta mietin päivittäin. Ei mua kukaan kumminkaan huolisi.

kierolla tavalla kiva huomata, että on muitakin ns. säälittäviä ihmisiä. Ja kaikki ajattelee olevansa se säälittävin. Oon ite niin säälittävä, etten jaksa alkaa luetella enää kun samoja ongelmia ja "säälittäviä" piirteitä on tässä ketjussa jo lueteltu.

Mulla on tylsä, huonosti palkattu yötyö, joka on ainut missä jaksan/osaan käydä. Asun melkein nelikymppisenä vuokralla paskassa kämpässä, ainut mihin varaa, käytän julkisia kulkuvälineitä kun ei oo varaa autoon enkä osais ajaa vaikka kortin joskus hankinkin, olen siis MIES.

Seurustelusuhde on ollut viimeisen vuoden muttaa saa nähdä miten kauan, kun toinen osapuoli alkaa kyllästyä synkkyytteeni ja siihen ettei saa sängyssä mitä haluaisi. Olen ajatellut ehdottaa että alkais käydä vieraissa kun musta ei ole.. Olen siis MIES.

Minusta on hienoa että olet vanhempiesi kanssa hyvissä väleissä,sinulla on hieno luonne,jatka edelleen.

Olen 26-vuotias ja puhelimeni viimeksi soitetuissa ja vastatuissa puheluissa ei ole kuin pari nimeä kuukauden ajalta - isä ja äiti. Kaveri on soittanut minulle aika tarkkaan n. kuukausi sitten. En itse juuri koskaan soittele kellekään jos minulla ei ole asiaa, eikä näköjään kaveritkaan mulle. Kaikki yhteydenpito taitaa olla netissä.

Olen niin säälittävä, että käytän aikaani hedelmien räjäyttelyyn.

سمَـَّوُوُحخ ̷̴̐خ ̷̴̐خ ̷̴̐خ امارتيخ ̷̴̐خ

Edellisiä kirjoittajia en näe mitenkään säälittävinä vaan rohkeina avautujina ja yksilöllisinä mielenkiintoisina persoonina, jotka pystyvät olemaan omana itsenään sekä osaavat muutakin kuin arvostella muita ihmisiä. Säälittävintä on mielestäni se, että Suomessa on yleensä kanssakäyminen ihmisten kesken vähentynyt niin että yksinäisiä on paljon. Kulttuurin köyhtyessä ei löydy paljoakaan seuraelämää, kun suku-ja perhesuhteetkin löystyvät.
Ei kenenkään tarvitse tuntea itseään säälittäväksi, on paljon ihmisiä, jotka eivät jaksa kiinnostua näennäisestä sosiaalisesta hulabaloosta. Nettikin on korvannut paljon kanssakäymistä kasvokkain.
Toisekseen sananvapauden nimissä on ihmisen raadollisuus tullut räikeästi esiin kaikenlaisten keskustelupalstojen kautta, jolloin varovaisuus kontakteihin on varmaan lisääntynyt. Häijyys, joka ennen jäi panettelevian juoruakkojen keskisiksi salaisuuksiksi, lävähtää keskustelupalstoilla kaikkien kasvoille. Toivottavasti nuoret havaitsisivat pintaa syvemmältä ihmisluonnetta ja luotaisiin uusia tapoja kulttuuriin jotta kaikki ihmiset kuuluisivat johonkin yhteisöön.

Itse asun tän ikäsenä miehenä vielä kotona. Monet lapsuuden ystävät ovat ehtineet erotakkin. Olen tullut joskus kiusatuksi koulussa ja työpaikalla ja sen ulkopuolellakin. Nykyään olen työtön. Työttömyyskassa maksaa vielä vuoden tukea. Töihin ei pääse, kun ei ole suhteita, ja on paljon työttömiä. Kun tein ilmoituksen kiusaamisesta, niin se saattaa haitata työnsaatia työpaikkoihin.

Minulla ei ole monia hyviä ystäviä.

Toki toivoisin löytäväni sen mukavan ja fiksun ja nätin naisen elämänkumppanikseni ja, että minulla olisi hyvä työpaikka.

On kai tämäkin jollain lailla säälittävää, kun olin ollut hiton kauan yksin,
niin sorruin tapailemaan henkilöä, josta en oikeasti tykännyt yhtään.

Mitä useimmin tavattiin, niin kaikki hänen tavat ärsytti ihan vietävästi.
Ei ollut edes seksiä. Kunnes tajusin, etten halua mitään tälläistä elämää.
Nyt puistattaa, kun ajattelenkin tuota aikaa.

Joten yksin nyt taas olen.

mulla ainut sosiaalinen kontakti on kaupalla käynti..jos hyvin menee niin kaupan kassa saattaa jopa tervehtiä..juttelen usein yksin ja kun posti kolahtaa luukusta sisään niin säikähdän niin että meinaa housuun päästä

yksin meen ja siihen tottuu vanhemmat jo haudas joten ei o kehen turvautua työ on tärkein asia täl hetkel ja ehkä naisenkin löydän en huoli ketä vaan mul kriteerit korkeel luottamus kaiken avain

kirjoittelen evoluutio palstalle ja sanon olevani darwinisti vaikka olen oikeasti kreatonionisti

Pieni tarina sopii useimmalle tämän ketjun kirjoittajalle:
Kaveri ajoi illalla pimessä autollaan josta puhkesi rengas. Alkaessaan vaihtamaan rengasta hän huomasi että tunkki puuttui. 400-500m päästä näkyi valaistu talo. Hän alkoi kävellä taloa kohti, mutta lähellä taloa hän alkoi ajatella ettei heillä kuitenkaa olisi tunkkia ja palasi autolle. Ketään ei kuitenkaan liikkunut ja niin hän lähti uudelleen kävelemään taloa kohti, mutta taas usko loppui lähellä taloa ja hän alkoi ajattelemaan, että vaikka heillä olisi tunkki, niin tuskin he sitä lainaisivat. Näin ajatellen hän otti kiven maasta ja heitti sen talon ikkunaan huutaen "pitäkää p.....e tunkkinne".

Tuossahan aloittajalal ei ole mitään sällittävää eikä kummallista. Ei 23 vuotias vielä niin vanha ole, etteikö äiti tulisi mieleen, kun tulee vanhemmillekin. Äiti on aina äiti ja isä isä. Läheisimmät ihmiset (tai ainakin pitäsi olla) - omien lasten jälkeen. Ei edes puoliso ole niin läheinen vaikak läheinen onkin.

On ihanaa kun on vanhemmat joidenka luokse voi mennä kun on tyhjä olo, eikä aika kulu yksinään. Se on varmasti vanhempienkin mieleen. Lapset ovat aina lapsia vanhemmille.

Olen parikymppinen ja asun vanhempien luona tekemättä mitään. En ole hakenut opiskelemaan tai töihin, koska tiedän etten pärjäisi missään koulussa koska en jaksaisi opiskella kunnolla, enkä pysty puhumaan ihmisille (siis oikeasti jos pitäisi kaupassa kysyä myyjältä että onko täällä hiivaa, niin en saa suutani auki...).
Pari kaveria kyllä on, mutta nähdään vain muutaman kerran vuodessa, eikä heitä oikeasti tunnu kiinnostavan mun asiat ollenkaan. En ole myöskään ikinä seurustellut. Yleensä olen vain yksin.

Syrjäytymiseen ei auta kuin oma toiminta.Mene ihmisten ilmoille , kotoa ei kukaan tule hakemaan. Asun pienessä kaupungissa ,mutta täältä löytyy menoa moneen lähtöön. Itse päätän ,mikä on minulle hyväksi , ja siihen kuuluu toiminta viikottain.

Viitsisikö joku ottaa minun vanhemmat huostaan? Äitini harvemmin häiritsee minua vaikka teki sitä kyllä ihan riittävästi nuoruudessani, mutta isäni jatkuvasti tulee kämppääni ryyppäämään ja sönköttämään tai sitten kutsuu minut hänelle ryyppäämään hänen kanssaan jotta hän voi sönköttää minulle sitä kuinka maailma on syvältä ja sitä kuinka huonosti hänellä menee tai sitten sitä kuinka huonosti minulla menee hänen mielestä.

Jos joku kaipaa juttuseuraa niin luovun mielelläni vanhemmistani. Tosin luulen että heillä on pakkomielteenä minun kiusaaminen siihen saakka kunnes he kuolevat pois. Ei heitä kiinnosta tuntemattomia kiusata.

puhun 99% äidin kanssa puhelimessa, kavereita ei ole. -15v-

Olen 22v ja asun vielä vanhempieni luona.. Minulla ei ole yhtään kavereita, mutta olen itse valinnut tällaisen elämän, kavereita kyllä olisi jos vain haluaisin olla heidän kanssaan. Olen onnellinen näin.. En pidä itseäni säälittävänä, eikä kenenkään muunkaan pitäisi ajatella itsestään niin, oli asiat miten tahansa.

Olemme täällä oppimassa, ja olemme itse valinneet elämämme kaikkinensa. Elämä on täydellistä, siinä ei tapahdu virheitä. Sattumia ei tapahdu, kaikki ihmiset ovat elämässämme syystä, ja kaikki asiat ovat tapahtuneet meille syystä. Karman laki on todellinen, jokainen saa mitä ansaitsee, ennemmin tai myöhemmin. Me olemme Itsemme tuomareita, kukaan muu ei tuomitse. Elämme ikuisesti.

Jokainen teistä tietää että tuo kaikki on totta, mutta meillä ihmisillä tuppaa olemaan huono muisti..

kuulla, että on olemassa muitakin "säälittäviä" ihmisiä, olen luullut että olen lähes poikkues. Oon siis kohta 30v mies. Työpaikkaa ei ole, eikä naisystävää, ei yhtäkään kaveria jonka kanssa olisin tekemisissä enemmän, yksi on mutta sitä näkee harvoin. Kasvo tuttuja vain joiden kanssa yritän vaihtaa muutaman sanan jos he kiireiltään kerkiävät. Kyllä tämä on ahdistavaa, ja kun olet leimattu yksinäiseksi ja säälittäväksi niin se vain pahentaa asiaa jotenkin, että kaikki suhtautuu sitten tyyliin "se on vähän outo ja semmonen että antaa sen olla " vaikka itse itkee yöllä että olisi ystäviä, sydän huutaa ja itkee! Kaiken tämän lisäksi minulla on vakavia mt-ongelmia, fyysinenkään puoli ei ole mitenkään ok. Mutta en ole silti ylipainoinen ja liikun paljon ja syön terveellistä, se on vähinät mitä voin tehdä, ulos juoksemaan ja kuntosalilla käyn muutaman kerran viikossa. Minun neuvoni kanssa ihmiset: Älkää ainakaan yrittäkö parantaa elämäänne alkoholilla, kokeilin sitäkin joskus mutta se vain pahentaa asiaa, nyt en ole juonut moneen vuosiin vaikka periaatteessa samanlainen "reppana" olen kuin aina ennenkin. Jotain lohtua sentään sain kun pääsin opiskelemaan erästä käytännön ammattia ja toivon että työllistyn, vaikka olenkin sairas niin kykenen kyllä työhön. Tosi vaikeeta vaan saada työpaikkaa kun joka paikkaan tuntuu olevan 200 hakijaa, ellei enemmänkin joskus. En voi käsittää miten yhteiskunta vielä kaiken tämän lisäksi jotenkin ahdistaa syrjäytyneitä- "tuetloppuupuheilla" jne! Onko ihmiset ihan oikeasti niin sairaita, ettei ne välitä meistä heikommista ihmisistä ja pääasia on vain että heillä itsellään on miljoonat pankkitilillä? Ei pysty ymmärtämään, itsekin yritän työllistyä ja hain itse koulutukseen, vaikka en ole terve ihminen. Yritän kyllä parhaani, mutta tuntuu että yhteiskunta haluaa kokoajan painaa minua(kin) alas, puheillaan ja varmaan tulevaisuudessa sitten teoillaankin, toivottavasti ei. Kukaan, paitsi joku toinen syrjäytynyt ei voi tietää millaiselta tämä tuntuu! Tsemppiä ja lämmintä sydäntä toivoo teille mies 29v.

Hai eiköhän se ole ovela vallanpitäjä, tuulen haistaja, olosuhteiden tuntija, yhdellä sanalla sanottuna poltiikko

Katson silloin tällöin animea tylsyyteen netissä.

Taidan syyttää vain tätä tämän hetken hurmostilaa. Päin pyllyä menee.

Parasta on kuitenkin ettei äitee soittele, omilla on menty, eikä toivottavasti tarvettakaan tälle tulisi.

Äiteen apu on hieman noloa yli kolmekymppisenä.... ainakin minusta.

kavereita ei ole, tyttöystävä kylläkin. en muutenkaan puhu ihmisille... mutsin kaa kyl puhelimes...
sohvalla makaamista rakastan mutta en anna itseni tehdä sitä sen vuoksi että se tekee viel huonokuntosemmaks. mun henkinen terveys on mitäänsanomatonta niin eli mä haluan pitää kii edes fyysisestä.

Hei aloittaja, nuo ovat vielä aika pieniä asioita, en oikeastaan edes ymmärrä mitä säälittävää siinä on, että menee joskus vanhemmilleen yöksi. Kumpa minullakin olisi vanhemmat...

Jäin orvoksi 6 vuotiaana kun molemmat vanhempani kuolivat tapaturmaisesti, 12 vuotiaana aloitin kaljoittelun ja muutama vuosi myöhemmin aloin käyttämään liimaa ja erilaisia liuoittimia.

18 vuotiaana olin koditon, ja nukuin puiston penkillä.

Noin, 19 vuotiaana yritin ensimmäisen kerran itsemurhaa lääkkeillä, mutta jäin henkiin.

20 vuotiaana vedin yliannostuksen piriä ja heräsin sairaalasta. Olin käynyt kuoleman rajalla.

24 vuotiaana ryöstin erään kaupan, ja puukotin kaverini hengiltä kun hän yritti kuristaa minut piripäissään.

Vapauduin vankilasta 31 vuotiaana.

Noin 36 vuotiaana minua ammuttiin velkojeni takia, mutta jäin henkiin.

Muutama vuosi myöhemmin jouduin sairaalaan kun tipuin talvella jäihin ja meinasin hukkua. Toinen jalkani jouduttiin amputoimaan koska olin jostain syystä ollut alasti.

Kerran mustalaiset hakivat minut ruotsin matkalle velkojeni takia.
Heillä oli mutkat mukana ja tiesin että he aikovat listiä minut sillä matkalla.
Jäätiin jonnekin mökille yöksi n. 100km päähän oulusta.
Onnistuin pakenemaan yllätyshyökkäyksen turvin kun muut olivat jossain ja yksi vartioi minua. Ehdin kolkkaamaan hänet ennenkuin hän sai vedettyä mutkan esille, ja näin pakenin.

Olin myös joskus nuorempana diilaamassa huumeita, kun minut pakotettiin siihen hommaan. Oltiin sovittu isosta tilauksesta sellaisten tahojen kanssa joiden silmille ei kannata hyppiä. Tavara tuli myöhässä ja tästä hyvästä he viilsivät korvanlehdestäni palan irti.

Että kyllä minä mielelläni rakastavien vanhempien luona yökylässä olisin.

Olen ujo ja se rajoittaa elämääni paljon, ei ystäviä, ei työtä. Ainoa harrastus mikä minulla on, on dataaminen. Olen syrjääntynyt paska...

Mitä h-n häpeämistä siinä on, että käy äidin luona kylässä ja että äiti on soittanut? Ole onnellinen, kaikilla ei ole edes sellaista mahista.

Mua säälittää tooosi paljon nää ns. yksinäisten urputukset ja valitukset turhasta. Painukaa prkl vaikka johonkin maahan, jossa soditaan tai kärsitään nälänhädästä, jotta arvot, ajatukset ja asenteet keikahtavat oikeille raiteille.

Olen kolmekymppinen, enkä osaa ajaa autoa. Minut on myös irtisanottu, eikä ole hajuakaan mihin seuraavaksi. Mies haluaisi lapsia jo, minä en kun ei ole töitä.

tumppuun ja en edes lauennut.
Rupesin itkemään.

Olin nuorena säälittävä ujo luuseri joka ei päässyt naisen läheisyyteen muualla kuin parturin tuolissa. Sitten menin naimisiin ensimmäisen naisen kanssa jolta sain p.llua. Olin hänen kanssaan 25 vuotta ja sain muutaman lapsenkin enkä oikeastaan rakastanut koko tyyppiä. Vaimo kävi vieraissa sen minkä ehti ja tiedänpä senkin että paras kaverini kävi myös ainakin kerran vaimoani panemassa.
En ymmärtänyt erota vaikka muija oli täysi narsisti ja kohteli minua kuin pasgaa. Kostoksi aloin käymään huorissa ja vieraissa.
Lopulta kun lapset olivat riittävän isoja erosimme.
Vuoden olin yksin kunnes tapasin ihanan naisen johon rakastuin. Hän muutti ulkomaille töihin.

aion jonottaa uutta iPhonea.

En osaa sanoe sanaa EI, jos kuitenkin avaan suuni ja todellakin kieltäydyn jostain asiasta - alkaa riita. Tämän takia en ole ollut sinkkuna 14v asti ja tällä hetkellä toisessa pitkässä suhteessa, jossa tunnen olevan ala-asteen opettaja pojille.. tämä elämä menee kohtaa maan alle..

Olen psykopaatti ja siksi ilkimys, käyn täällä Suomi24 sivustoilla haukkumassa "luusereita", koska se tuo minulle tyydytystä, ja koska minullakaan ei ole elämää, mutta sitä en teille tunnusta.

Jos minulla olisi elämä, en kuluttaisi aikaani täällä heikompiosaisia haukkumalla.

No eihän tuossa nyt aloittajalla mitään säälittävää ole.

Hmm. Voihan joku laittaa paremmaksi. Olen 33v mies.

- Vanhempani asuvat 300m päässä. Minä ja vanhemmat siis asutaan ok-taloissa.
- Käyn 1-2krt viikossa kotona syömässä.
- Minulla on deitti ilmoitus suomi24 ja monessa muussakin.
- Seksielämäni on hiljaista.
- Väsymyttää jatkuvasti vuorotyö.

MItä outoa tai säälittävää, jos menee vanhemmille yöksi?? Itse olen 37 vuotias ja menen jokusen kerran vuodessa äidilleni yöksi tai kahdeksi. Nuorempana yövyin äitini luona useinkin, koska halusin viettää äitini kanssa aikaa.

Vaikkka olet aikuinen 23 vee, niin oikeasti olet tosi nuori. Ihminen kasvaa henkisesti tosi paljon 20-30 vuoden välillä. Aivotkin kehittyy lähes 30 vuotiaaksi.

voi että kun te ootte säälittäviä, pitäiskö oikeen paijata teitä :D?

Sorrun vieraisiin naisiin vähän väliä vaikka on ihan hyvä naisystäväkin olemassa, säälittävää itsetunnon kohentamisyritystä

Olen nuori nainen ja koitan turruttaa masennustani sattumanvaraisella seksiseuralla.

Säälittävää tämäkin. Minä käyn säännöllisesti huorissa, vaikka omaltakin saisi just näin useasti. Oikeastaan oma toivoisi saavansa useammin.

Vitsin petturit, panette mieluummin vierasta kuin oma! Olette kyl ihan omaa luokkaa, voisitte edes jättää kumppaninne jos niin helpost kerran saatte pillua! Mihin te narsistit tarviitte sitä "omaa kultaa" sitten ja kehtaatte pitää "oman kultanne" puutteessa ja panette mieluummin vierasta! Jos kerran oma muija on nii vitun ruma, nii miks ees päädyitte seurustelee! Ja sit teil NARSISTEIL sen verran et kehtaatte viel rehvastella tuolla asialla täällä kun on täällä tällastaki säälittävää porukkaa, jotka on sinkkuina puutteis!!!!!! Ootte oikeen NARSISMIN säälittävyyden huippu!!!!

Olen sekundääritapaus maailmassa

Koko ikäni olen salaa toivonut ettö minullakin olisi ollut isä tai ainakin
oiken vahva isoveli, joka edes joskus olisi pitänyt mun puolia.
Suvun tarina on sukupolvesta toiseen ollut raaka väkivaltatarina.
Äiti oli täysorpo ja isäkin, minulla oli 6 nuorempaa veljeä ja sisar.
Vanhempani kuolleet, samoin kolme veljeäni.

Monen kimppuunkäymisen kohteena ollut.
Vatsassani kuuluva ajastimen tikitys on lakannut, mieltä rasittaa jo yhden räjädyksen kokeminen, olen miettinyt että koska kaukosäädinheput posauttaa mut lopullisesti,
jsillee että paljon kirjavaa ja lentää palasina pitkin ketoa.
En pelkää enkä sure, mutten turvallisuuttakaan koe -- no ei sit muuta.
40 v psyykenseurantaa "satuilun" vuoksi. Inhontunteiltakaan ei välty.

Minä oon 29v mies. Aloin teininä juopotella kun piti kato saada jotain elämän kokemuksia. No tulihan niitä jonkinlaisia mutta mitään oikeaa elämää en onnistunut rakentamaan. On sellanen elämän tarkoituksettomuus. Juominen kusetti mua, luulin että se baariin istumaan meno on jotakin elämää. Naisia ei ole ollut kun pari. Kavereita tällä hetkellä on vaan nuo muutamat juopot. Onnistuin siis ryssimään koko tän elämäni. Koulun käynnit meni kaikki päin p-tä. Olen työtön, onneton surullinen, ahdistunut ja musertunut. Ei jaksa elää. On pakko ottaa aina muutama olut että vois ees jotenkin olla. Kohta menee luottotiedot ja en pysty maksaa vuokraa, oon siis kohta koditon. Mielenterveys aivan hajalla. On sellanen kuntouttava työtointa kahdesti viikkoon eikä meinaa siihenkään kyetä. Tuntuu ettei tästä tule enää mitään. Onnistuin mokaamaan koko elämäni. Itsemurhaa on jo mietitty. Elämän tie ihan hukassa. Ei mitään elämää. No nykyjään otan vähemmän alkoa, vaan jotain viinipullon päivässä. Siitä nyt ei pahempia krapuloita tule. Juomalla en enää juo, vaikka alkoholisti olenkin. Kun otan, höpöttelen itekseni. Tuntuu niin pahalta ja toivottamalta. Koita tässä itses kasassa pitää, ihan rimpuilua ja haahuilua koko elämä. Mussa ei sinänsä ole mitään vikaa, oon ihan hyvän näkönen ja ok muutenkin, mutta näin tässä ei olis tarvinnu käydä. Kadotin niinku suunnan. Hampaitani kiristelen aika lailla jos täysin selvä koitan olla. Tuliskohan uskoon?

Tule vaan uskoon, tää uskon elämä on kertakaikkiaan mahtavaa, kaikki huolet häviää tai ainaki niihin saa jonkinlaisen siunauksen :). Sit kun löytää oikeiden kristittyjen seuraan (ei sellasten joissa on väärä henki) nii saat alkoholin sijasta juopua pyhästä hengestä mikä on paljon terveellisesmpi ja väkevämpi vaihtoehto viinalle. Sun syntis on jo anteeksannettu yli 2000 vuotta sitte eli eikun tervetuloa vaa uskon veliseni :) älä missään nimessä tee itsemurhaa, muuten et tiedä mistä kaikesta jäät vielä paitsi jos et Jeesusta kokeile ees kerran elämässäs ;)

Päättämättömyys...

Kaikki me yksinäiset urpot...perustetaan yksinäisten ihmisten polttelu-seura jossa poltetaan pilvee ja kohdataan tämä maailma ja AIVAN VARMASTI kaikki saa ystäviä ja AIVAN VARMASTI tulee joitakin pariskuntia mutta pää asia on että kukaan meistä ei ole yksin ja lupaan että 90%:n varmuudella elämä muuttuu kaikilla...
Kerta jos kaikki on nyt paskaa ni miks ei kokeilla..???
Ehkä me muutetaan jotain tai tehdään jopa jotain suurta...
Katotaan jos saadaan kannatusta asialle nii rupean järkkäämään asiaa...(ja asioiden järkkäämisessä väitän olevani jopa nero)

Kirjoitan S24:en palsoilla.

27-vuotias työtön neitsytmies, ei kavereita paitsi yksi jota näen ehkä kerran viikossa jos niinkään usein. Ikinä en ole seurustellut, tuntuu että naiset halveksii vaikka en ottaisi mitään kontaktia. Puhumattakaan jos niin tekisin.

Isä kuoli kun olin 14-vuotias, äitiin ja siskoon ei ole koskaan ollut erityisen lämpimät välit, en vaan välitä niistä ollenkaan samalla tavalla kuin välitin isästä. Jonkin aikaa sitten kyllästyin jatkuvaan paskanjauhamiseen äidin kanssa, nyt en puhunu sen kanssa sanaakaan ~3 kuukauteen. Ei kiinnosta enää.

Isän kuolema tuli mulle yllätyksenä, mutsi ja sisko kaiketi osasivat sitä odottaa toisin kuin minä. Joka aamu ensimmäinen ajatus kun herään, mulla ei ole mitään. Oon asunut samassa kämpässä jo kahdeksan vuotta, elämä junnaa paikallaan ja vuodet vierii.

Oon ajatellut että myyn tän kämpän pois, lähden kiertelemään maailmaa ja kun rahat loppuu, vedän itteni hirteen. Oon vaan niin saatanan saamaton, etten sitäkään suunnitelmaa saanut vietyä eteenpäin. Töistä lähdin kun naivisti kuvittelin, että saisin tilalle jotain mielenkiintoisempaa ja siitä sitten jatkaisin eteenpäin. Kuinka ollakaan, nyt 4. kuukautta työttömänä.

Ne ihmiset jotka joskus tunsin, on kaikki edenneet urallaan, opiskelleet korkeakouluissa ja perustaneet perheen. Mulla ei ole mitään.

Olen alkanut saamaan paniikkikohtauksia sosiaalisissa tilanteissa. Ne juontavat juurensa pari vuotta sitten hoidettuun syöpääni, jonka vuoksi minulla oli kovia kipuja. Kävin kuukausien ajan lääkärillä selittämässä, että jostakin syystä minun vatsaan koskee tosi kovaa, mutta lääkärit eivät kuunnelleet. Niistä epätoivon hetkistä jäi jokin trauma. Kivut olivat niin pahoja, että pyörtyilin ja minulla oli muistinmenetyksiä. Sain siitä myös lääkäripelon, enkä ole siksi hakeutunut ahdistuksen vuoksi hoitoon. Minulla on yhä vaikeuksia muistaa asioita.

Toisessa kaupungissa asuva pikkusiskoni on sairastunut vakavaan masennukseen ja kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Paras ystäväni yritti itsemurhaa samana vuonna, kun minulla todettiin syöpä. Rakkaat isovanhempani kuolivat tänä keväänä. Perheeni, ystäväni ja mieheni eivät tiedä yksinäisyydestäni ja päälle painavasta masennuksesta. Olen sossun tukien ulkopuolella, enkä saa mistään rahaa tai jaksa valittaa päätöksistä. En pyydä rahaa edes mieheltäni, koska olen kai liian ylpeä. En ole ostanut mitään itselleni puoleen vuoteen.

Olen etsinyt töitä koko kesän, mutta ei ole onnistunut, koska panikoin työhaastatteluissa. Ne muistuttavat jotenkin niitä lääkäritilanteita ja minua alkaa oksettaa ja pyörryttää siellä. Olen aina yksinäinen ja käyttänyt päiväni nukkumalla pitkään ja lähettämällä lukemattomia työhakemuksia. Kesän alussa kävin vielä lenkillä, mutta nyt sekin on alkanut masentaa ja olen lihonut kesän aikana 5 kiloa.

Mä voittaisin tän "kuka on säälittävin"-kisan kevyesti, jos vain jaksaisin kirjoittaa elämästäni..
Esim. olen jo 35-vuotias, eikä mulla ole ollut yhtäkään naista sen enempää kuin kavereitakaan.
Facebookissakin mulla on vain yksi kaveri ja sekin on joku mulle aivan tuntematon tyyppi.
Köysi on jo rasvattu.

Vastuu pakottaa minut sanomaan: uskon että itsemurha on tie helvettiin, sillä se on vastoin Jumalan tahtoa. Vaikka elämä on kamalaa, älkää tehkö sitä!! Hakekaa apua Jeesukselta niin teillä on ainakin hyvä iänkaikkisuus taivaassa, jos ei maanpäällinen elämä juhlaa olekaan. Jumala on kuulolla kun joku Hänen puoleensa vilpittömästi huokaa. Hän rakastaa jokaista, hylättyä ja epäonnistunuttakin.

En kehtaa edes osallistua tähän kilpailuun. Häviän silloinkin kun ansaitsisin voittaa.