Mitä usko on, mitä se sinulle merkitsee?

Kusetusta. Tosin sitäkin joku tekee ammatikseen, rahaa vastaan.

Kollektiivinen usko?

Jos kutsun kaksi uudelleen syntynyttä tosikristus uskovaista ja annan heille väärennetyt raamatut. Pyydän heitä lukemaan saman katkelman raamatuistaan Pyhässä Hengessä ja selittämään asian minulle. Heillä lukee täysin päinvastaiset asiat raamatuissaan. Nyt he väittävät samaa asiaa eli toinen valehtelee ja tämä voitaisiin toista, näin voisin osoittaa kaikki kristityt valehtelijoiksi yksi kerrallaan.

Aivan ensiksi kiitän, että viime viikon toiveaiheeni valittiin viikon teemaksi.

Usko on asia, jota olen pohtinut paljon, mutta joka edelleen pysyy minulle etäisenä ja herättää ristiriitaisia tunteita. Näin siis nimenomaan usko kristillisessä kontekstissa. Elämässäni on aina ollut hengellinen ulottuvuus ja usko johonkin itseäni suurempaan, mutta ehkä pikemminkin kaikkialla läsnäolevaan jumaluuteen kuin persoonalliseen Jumalaan. Jossain vaiheessa elämääni olin selkeästi kristitty, mutta sen vakaumukseni olen menettänyt vuosia sitten. Olen kuitenkin avoin erilaisille mahdollisuuksille ja olen oikeastaan lapsesta saakka tutkinut erilaisia uskontoja ja hengellisyyden ilmentymiä.

Eräs aika keskeinen syy, miksi näin vuosien päästä kristillisen uskoni menetettyäni olen alkanut uudestaan tutkia kristinuskoa on valitettavasti helvetin pelko, jota pidän lähinnä neuroottisena oireena. Tämä pelko ei ole mitään joka hetki läsnäolevaa rampauttavaa kauhua, mutta kuitenkin ikävä jäytävä tunne jossain alitajunnassa. Tälläkin palstalla (Kirkko kuulee) ovat useat uskovaiset aktiivisesti muistuttaneet tästä kadotuksen uhasta, tavalla joka mielestäni jo lähentelee hengellistä väkivaltaa.

Pidän (rangaistuksen) pelkoon pohjautuvaa uskoa aika surullisena asiana. Jätän tästä keskustelusta kokonaan pois tarkemman helvettipohdinnan, koska se veisi aikaa ja johtaisi keskustelun ehkä sivuraiteille. Sanottakoon kuitenkin, että koen koko kadotuksen käsitteen hyvin ristiriitaisena sen kanssa, että Jumalan sanotaan olevan rakkaus. En pysty sovittamaan näitä yhteen millään tavoin. En, vaikka kadotus nähtäisiin "vain" erona Jumalasta perinteisen piinahelvetin sijaan.

Evankeliumin sanotaan olevan sen, että Jumala rakastaa meitä niin paljon, että hän tahtoo pelastaa meidät. Mutta miltä? Itseltään. Jos ihminen ei koe tarvitsevansa Jumalaa, hänelle tehdään ensiksi selväksi, miten hän on syntinen, ts. herätetään hänessä syyllisyydentunto. Sitten löytyy se vapauttava ratkaisu, että tilanteesta on ulospääsy, Kristuksen sovitus. Psykologiassa tällaista viestintää kutsutaan kaksoissidokseksi ja se on psyykkisesti manipuloivaa ja ihmistä satuttavaa viestintää.

Nyt varsinaiseen kysymykseeni: minua hämmentää ja oikeastaan jo ärsyttää tapa, jolla uskosta ja pelastumisesta puhutaan. Ensin korostetaan, kuinka ihminen ei omin voimin voi uskoa, vaan usko on Jumalan lahja ja hänen työtään ihmisessä. Raamatussakin sanotaan, ettemme me lähesty Jumalaa vaan hän lähestyy ihmistä. Luterilaissa tunnustuskirjoissa käsittääkseni puhutaan rajatusta ratkaisuvallasta, joka tarkoittanee sitä, että hengellisissä asioissa ihmisen tahto ei ole vapaa. Kuitenkin, jos ihminen ei usko, hänelle kerrotaan, kuinka Jumala kunnioittaa "vapaata" tahtoamme, eikä väkisin vie taivaaseen. Samalla syyllistetään uskosta osatonta ihmistä ja muistutetaan, miten uskon lahja pitää ottaa vastaan. Nämä kaksi diskurssia ovat keskenään ristiriitaisia.

Kukaan ei oikeasti halua kadotukseen, jos sellainen on olemassa. Kadotus ei ole ihmisen valinta. Ihmisen toimintamahdollisuudet ovat pelastuksen suhteen muutenkin varsin rajoitetut, jos Jumala päättää uskon syntymisestä.

Taannoisessa ketjussa eräs pappi sanoi, että Jumala antaa uskon lahjan sitä pyytävälle. Tähän vastaan, että kaikki etsijät eivät tule uskoon ja on monia, jotka löytävät vastauksen toisesta hengellisestä kontekstista. Antti-pappi tässä ketjussa muistuttaa, että usko tulee Jumalan sanan kuulemisesta. Olen itse lukenut Raamatun kokonaisuudessaan läpi useita kertoja ja Uuden Testamentin useita kymmeniä kertoja, mutta uskoa ei ole syntynyt. Tähän tietysti joku fundamentalisti voisi tokaista, että olen jo käyttänyt etsikkoaikani ja hylännyt Jumalan itse, jolloin "ei ole enää uhria sovitukseksi...".

Minua mietityttää myös se, kun sanotaan, että kastetussa sylilapsessa usko on hengellinen todellisuus, joka yhdistää lapsen Jumalaan, eikä mitään kognitiivista päättelyä vaativaa toimintaa. Sitten kuitenkin, kun ihminen varttuu ja alkaa kysellä ja kyseenalaistaa ja käyttää Luojansa antamaa älyllistä kapasitettia, siitä sakotetaan. Epäily asiassa, joka ei ole todistettavissa ja joka näyttäytyy monin tavoin järjenvastaisena on luonnollista. Mutta siinä vaiheessa usko ei enää olekaan sitä näkymätöntä yhteyttä Jumalaan, vaan siitä tulee kognition kysymys. Ihminen kompastuu älyynsä. Koen tämän epäreiluna. Silloinhan helpointa pelastumiskysymyksen kohdalla olisi, jos on vaikkapa kehitysvammainen tai muuten heikkolahjainen, eikä osaisi kyseenalaistaa.

Toivottavasti osasin esittää asiani ymmärrettävästi ja pahoitteluni, jos tekstini on pisteliästä, se ei kohdistu kehenkään vaan heijastaa omaa turhautumistani.

Kiitos fiat lux kirjoituksestasi. Tuot esille niin monisävyisesti ajatuksia ja kokemuksia, ettei kaikkeen millään pysty reagoimaan yhdessä keskustelukommentissa. Ei se varmaan ole tarkoituskaan. Ison osan siitä, mitä sanot, tunnistan ja allekirjoitan. Esimerkiksi hämmennys sen edessä, ettei "anovalle ole annettu". Jos on vuosikausia rukoillut ja etsinyt, miksei ole löytänyt, kun niin Raamatussa luvataan? Se on minulle suuri, suuri kysymys.

Kadotuksesta. Ennen sillä on peloteltu, nykyään sitä pelottelua pyritään viimeiseen asti välttämään. Omassa ymmärryksessäni kuitenkin tulen siihen tulokseen, että kadotuksen täytyy olla olemassa - muutenhan hyvä ei voisi voittaa, kun paha ei voisi hävitä. Ajattelen, että kadotus on ennen kaikkea tehty paholaista varten, eikä sinne muita haluta lähettää.

Jos tahdot jatkaa etsintää, rohkaisisin sinua etsiytymään enemmän muiden uskovien seuraan, vaikkapa vain siellä kirkossa käymällä. Koen, että seurakunnassa mukana oleminen ja kirkossa käyminen on lähempänä pyörällä ajamista kuin koulussa käymistä. Tarkoitan, että pyörällä ajaminen on taito, joka opitaan pyörää ajamalla, ei tasapainoteorioita lukemalla.

Toivottavasti osasin kirjoittaa omat sanani niin kuin niitä tarkoitan: ajatuksina, jotka nousivat mieleeni sinun ajatuksistasi.

Sinikka-pappi

Mä en tällä paölstalla henk.kohta asioita kertoile.
Mitä te jatkuvasti niitä jankkaatte.

Hei, ajattelin laittaa uuden aloituksen tälle viikolle, mutta minusta tästä uskosta puhumista voisi vielä jatkaa.

Lukiessani sinun "fiat lux" pohdiskelua, niin tulee mieleen kysymys miten me voimme yhdistää järjen ja uskon? Kuten Sinikka-pappikin tuossa totesi, niin monet sinun pohdintasi ovat myös minulle totta. Pohdiskelen mielelläni asioita ja haluan myös monille uskonelämän piiriin kuuluviin asioihin järjellisen selityksen. Onko niin, että usko, joka järkeilee ei ole oikein sitä oikeaa, mitä yleisesti pidetään hyvänä uskona, että pitäisi olla jotenkin henkisempi tai herkempi uskon asioissa?


Merja Lampila, pappi

Hei,

Ajattelen myös samalla tavoin kuin sinä fiat lux tuosta lakihenkisestä uskomisesta. Ja ajattelen, että ihminen luisuu sellaiseen ajatteluun hyvin helposti. Se varmaan on meille hyvin luonnollista, haluaahan ihminen hallita omaa elämää. Usko sijoittuu usein sellaiseen kategoriaan, mitä on vaikea määritellä ja hahmottaa. Ratkaisu tähän yritykseen voi helposti mennä siihen, että asettaa itselleen tiukat rajat siitä, mitä usko on ja miten se tulisi elämässä ilmetä. Tuekseen ihminen hakee joskus jopa perusteita Raamatusta. Tällaisessa tilanteessa voi määritellä uskonko oikealla tavalla minä ja myös sen miten toiset uskoo. Itse ajattelen, että usko on nimenomaan jotakin sellaista, joka pikemminkin alkaa siitä, kun määritteleminen ja rajaaminen loppuu. Usko on jotakin sellaista, mitä tarvitsen elämäni perustalle. Sellaista missä, lepää koko elämäni ja asenteeni kaikeen. Usko ei kuitenkaan ole jotain tunteita ja tunnelmointia, vaan ruisleipää ja ravintoa matkalle. Uskon, koska tarvitsen armoa ja sitä, että kelpaan Jumalalle juuri tällaisena ja saan kokea, että Jumala on minut luonut ja pitää huolta silloinkin, kun järki sanoo että ei ole toivoa tai mitään minkä varaan rakentaa. Jotakin tällaista, jota on vaikea selittää.


Merja Lampila, pappi

Uskoon liittyen, ihmettelen kirkossa korostettua lapsikasteen pelastavaa 'vaikutusta'. Mihin asti se on voimassa? Jos ja kun kuitenkin usko ja sen tunnustaminenkin tarvitaan 'Sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen.' - Minusta on ihmisten harhaanjohtamista tuudittaa heidät siihen uskoon, että pelkkä lapsikaste riittää. -- Jeesus ainakin käski opettaa kaiken oman opetuksensa ja käski noudattamaan sitä kasteen lisäksi....

'Luottakaa Herraan, Jumalaanne, niin kukaan ei teitä voita. Luottakaa hänen profeettojensa sanaan, niin teidän käy hyvin.'

'Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.'

'Sitä, joka uskoo häneen, ei tuomita, mutta se, joka ei usko, on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainoaan Poikaan.'

'Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja.'

'Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa.'


'Onhan kirjoitettu: "Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä." Ja jos kerran te rukoillessanne kutsutte Isäksi häntä, joka puolueettomasti tuomitsee kunkin hänen tekojensa mukaan, niin eläkää jumalanpelossa tämä muukalaisuutenne aika. Tiedättehän, ettei teitä ole lunastettu isiltä perimästänne tyhjänpäiväisestä elämästä millään katoavalla tavaralla, hopealla tai kullalla, vaan Kristuksen, tuon virheettömän ja tahrattoman karitsan, kalliilla verellä. Hänet oli valittu jo ennen maailman perustamista, ja nyt aikojen lopulla hänet on tuotu julki teitä varten. Hänen kauttaan te uskotte Jumalaan, joka herätti hänet kuolleista ja antoi hänelle kirkkauden, niin että te uskoessanne myös panette toivonne Jumalaan. Kun te totuudelle kuuliaisina olette puhdistautuneet elääksenne vilpittömässä, veljellisessä rakkaudessa, niin rakastakaa toisianne uskollisesti ja kaikesta sydämestänne. Olettehan te syntyneet uudesti, ette katoavasta siemenestä, vaan katoamattomasta, Jumalan elävästä ja pysyvästä sanasta. Sillä ihminen on kuin ruoho, ihmisen kauneus kuin kedon kukka. Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, mutta Herran sana pysyy iäti. Juuri tämä sana on teille ilosanomana julistettu.'

Kiitos tästä pohdinnasta! Yhteistä uskoa en ymmärrä, mutta omassa (Jumalan lahjoittamassa) uskossa on tärkeää ja merkityksellistä juuri se, että TIEDÄN olevani pelastettu/pelastunut ja vanhurskas. Aivan valtavan iso ja merkityksellinen asia!

Usko?
Uskonko mihinkään?
Onko se uskoa, etä ajattelee että J O S Jumala on, niin... Mutta J O S Jumalaa ei ole, niin kaikki jutut Jumalan rakkaudestakin.. .eihän se voi rakastaa jota ei ole?

Mitä on se uskonvarmuus? tai vakuuttuneisuus? Toivon kyllä - mutta uskonko?

Toiset kertovat, kuinka Jumala teki sitä tai tätä. Minä näen niissä vain tavallisia tapahtumia, joita en osaa selittää Jumalalla. Enkä siis usko? Mitä se usko oikeastaan usko? Joku sanoo, että usko on kuin avioliitto: kyllä sinä tiedät, oletko naimisissa vai et. Samoin tiedät, oletko uskossa vai et. Mutta onko se niin? Mistä minä tiedän, uskonko?

Ainakin se on uskoa a rakkautta kolmiyhteiseen Jumalaan, lähimmäisenrakkautta ja paimennusta täällä maan päällä, jotta emme harhautuisi, ja toivo helvetin välttämisestä ja taivaaseen pääsystä. Viimeisellä tuomiolla meidät punnitaan Jumalan oikeudenmukaisuuden ja armon mukaan. Armoa tulen tarvitsemaan...

Minusta ei haittaisi, jos luterilainen kirkko ryhdistäytyisi paimentamaan meitä selkeämmin. Nykyisin kun pulmatilanteessa papeilta kysyy syntiin liittyvästä asiasta (Kirkko kuulolla palstalla) niin vastaukseksi saa lähinnä, että tee niin kuin parhaaksi näet. Palstan ateistit sitten kyllä rientävät hätiin tarjoamaan omia neuvojaan.

Usko merkitsee minulle turhan vähän , ehkä saisi merkitä hieman enemmän , koska koen jossain ongelmissa siitä voivan olla apua. Uskonnolliset ääriliikkeet ajavat meitä tavallisia ihmisiä pois kirkon piiristä (Lest. Jeh. Hell.). Ei niin , että valitsisimme jonkun noista liikkeistä , vaan turha vouhkaaminen , joko pelottaa tai naurattaa. Jos uskon koko elämäni Jumalaan ja sitten lopulta pääsen sinne taivaaseen , siis sinne mihin kaikissa uskonnoissa lopulta päädytään , niin miten voin olla varma , ettei vastassani ole silloin Allah , joka pistää minulle hiilihangon käteen .Mikäli kysymykseni on loukkaava , niin perun sen , jos se hankala , niin siihen ei tarvitse vastata.

Usko lienee niin vahvaa luottamusta jonkin asian todenperäisyyteen, että pitää sitä totena.

Sitten taas uskoa voisi jaotella vaikka heikkoon uskoon ja vahvaan uskoon sen mukaan miten hyvin perusteltuja ja todistettuja uskomukset ovat ja miten paljon jättää pelivaraa, eli varaa sille, että asia saattaakin olla palturia.

Vaikka käytännössä arjessa uskon moniin todistumattomiin asioihin enkä voisi elää ilman tällaista spekulatiivista uskoa, niin silti jaottelisin asiat niin, että toiset maailmankuvat perustuvat laadukkaammin todistettuihin tosiseikkoihin. Esimerkiksi falsifikaatiokriteerit toteutuvat, eivät vaadi yhtä paljon ennakko-oletuksia. Toki en yksin siitä syystä usko, että Jumalaa ole, vaikka en myöskään voi väittää tietäväni asiaa yleisellä tasolla.

Jumalan evankeliumi on sitä kuolemattomuuden lääkettä.
Vaikka kerran ruumis kuolee mutta emme näe koskaan kuolemaa.
Päivittäin olen saanut kuulla sitä ihmeellistä Jumalan terveeksi tekevää sanaa.
Herrastamme Jeesuksesta Kristuksesta joka kaiken on tehnyt valmiiksi mitä tulee meidän autuuteemme.
Kaiken sen mitä me tarvitsemme sen Herramme on meille antanut ja mikä parasta
I L M A I S E K S I
armo = ansaitsematon armo meidän osaksemme.

Sellaista Jumalaa ei voi rakastaa, jota pelkää. Näin on sanonut viisas mies Marshall Vian Summers.

En usko persoonalliseen pieneen Jumalaan, vaan maailmankaikkeuden miljoonien rotujen ja elämänmuotojen Jumalaan, joka on saattanut alulle kaikki uskonnot, ja jotka kaikki ihminen on sittemmin enemmän tai vähemmän vääristellyt tai omaksi hyödykseen tai mieleisekseen muokannut.

Jokaisesta uskonnosta voi löytää todellisen ytimen, joka vielä hengittää ja tarjoaa todellisen hengellisen kokemuksen niille, jotka sen ytimen voivat kokea. Kristinuskossa se ydin on lähimmäisenrakkaus, myötätunto ja suvaitsevaisuus, jonka Jeesus esimerkillään osoitti, ja minkä vuoksi Jeesus edelleen elää tässä maailmassa.

Sisäiseen Tietämiseen verrattuna usko on kuitenkin heikko. Gnosis löytyy hiljaisuudesta ja tyyneydestä ja kuuntelemisesta.
Hengellisyys on hyvin tärkeää, mutta uskosta en osaa sanoa, koska sitä käytetään tässä kristittyjen terminä. Vaikka täydellisesti uskon kristinuskon hengellisen ytimen totuuteen ja valoon ja tiedän Jeesuksen olleen todellinen, en voi sanoa mitään uskosta, jota en varsinaisesti ymmärrä. En siis nähtävästi ole kristitty, vaikka kuulunkin kirkkoon.